Jouluiloa! Joulurauhaa!

Väkivaltaa vastaan

Mies hakkasi ja raiskasi useita kertoja - kaksi vuotta vankeutta

Tiistai 15.12.2009 klo 16.44

Lohjalaismies vangittu avopuolisonsa surmasta

Tiistai 15.12.2009 klo 15.59

Poliisi etsii vaimonsa murhasta epäiltyä miestä

Tiistai 15.12.2009 klo 12.41 (päivitetty klo 15.25)

Poliisi sai ilmoituksen mennä tarkastamaan kerrostaloasuntoa Salossa sen jälkeen, kun perheen lasta ei noudettu päiväkodista.

Otsikot ovat tämän päivän Iltalehdestä. Ne eivät kaipaa kommentteja.

Sofi Oksanen nosti muutama viikko sitten puheenaiheeksi suomalaisen miehen väkivaltaisuuden. Monet miehet ja naisetkin julmistuivat hänen puheistaan - vaikka ne oli esitetty lopulta varsin maltillisesti ja vaikka ohjelma pyrkikin nostamaan esiin tietoisen stereotyyppisiä näkemyksiä. Harva niistä, jotka Sofia haukkuivat, oli vaivautunut katsomaan Tanskan television haastattelua.

Tämän päivän uutiset kertovat, ettei hän liioitellut. Näitä uutisia on ollut viime aikoina paljon. Tilastot kertovat, että joku suomalainen mies tappaa puolisonsa, nykyisen tai entisen, joka toinen viikko. Kauhistuttaa ajatella, muuttuvatko tilastot vielä pahemmaksi tänä vuonna.

Jotkut varmasti sanovat, että uutisista löytyy muitakin otsikoita. Niin löytyykin. Tytöt hakkaavat tyttöjä, pojat poikia, joku nainen uhkailee entistä miestään.

Koulutytön hakkaaminen ei ollut koulukiusaamista

Maanantai 14.12.2009 klo 08.58

Viikissä pahoinpidelty 14-vuotias tyttö hakattiin kateuden takia, kertovat tytön kaverit Helsingin Sanomille.

Poikajoukko hakkasi 15-vuotiaan

Lauantai 21.11.2009 klo 16.30

Poliisi tutkii:

Rehtori kaasutti päin ex-miehen perhettä

Tiistai 15.12.2009 klo 02.21

Poliisi epäilee, että rehtori yritti tappaa ex-miehensä perheen.

Helsingin Sanomien kolumnissaan Anna Karismo kirjoittaa nuorten väkivallasta, joka tapahtuu julkisesti ja jota seuraa suuri katsojajoukko videoiden ja nauraen. Kukaan ei puutu, kukaan ei auta uhria, eivät nuoret, eivät aikuiset. Tällaisia raakoja väkivallan tekoja on tapahtunut viime aikoina Suomessa, mutta myös Kanadassa, Uudessa-Seelannissa, USA:ssa.

Kyse on väkivallan kulttuurista. Mitä useampi hyväksyy hiljaa sivusta seuraten väkivallan teot, sitä enemmän niitä myös tehdään. Myös käsitteet ovat hämäriä, ja myös niillä oikeutetaan väkivaltaa. Koulukiusaaminen ei ole kiusantekoa, se on väkivaltaa silloin kun se on tönimistä, lyömistä, potkimista tai silloin kun se on pilkkaamista, eristämistä, nimittelyä.

Kyse on arvoista. Kun ihmiset tuntevat vain oman itsensä tärkeäksi, kun kaiken lähtökohta on minäminä, kun vain oma menestys merkitsee, kun kasvoja on suojeltava viimeiseen saakka, kun omat edut menevät kaiken ohi, muista ihmisistä tulee vain välineitä. Heillä ei ole ihmisarvoa, heistä ei tarvitse välittää. "Muiden elämä on tosi-tv:tä, jota pitääkin seurata vain sivusta", kiteyttää Anna Karismo.

Kun luin näitä uutisia, aloin voida pahoin. Onko meidän tosiaan mentävä täydellisen barbarian tilaan, ennen kuin voidaan taas löytää ihmisyys ja toisista välittäminen?

(Kuva on Turun ylioppilaslehdestä, jossa käsitellään Amnestyn Joku raja -kampanjaa.)

Oikea Finlandia

Onneksi olkoon, Antti Hyry!

Finlandia-palkinnolle ei voinut olla tänä vuonna muuta saajaa, vaikka ehdokkaita olikin kuusi, kuten aina.

Uunia en ole vielä lukenut, mutta luinpa iltapäivän Aittaa - jonka kuvaa en onnistunut kuvahaulla löytämään, omituista - ja katosin hiljaiseen, hitaaseen maailmaan.

Hiljaista ja hidasta on omakin maailmani tällaisina päivinä, kun ei tarvitse kouluun lähteä. (On meneillään koeviikko, eikä minulla ole koetta eikä kokeenvalvontaa. Silloin istun pöytäni ääressä ja korjaan, tänään ovat olleet vuorossa abien preliesseet. Mutta niiden lukemisen välissä siis myös Aitta.)

Aitta nousee, mutta samalla mies miettii, havainnoi, kulkee kulkujaan, istuu soututuolissa, ajattelee. Koko tuotantonsa Hyry on liikuttanut ihmistä maailmassaan, maailmassa, kysynyt perimmäisiä kysymyksiä.

Hänellä on paikoillaan alin etuhirsi, sitten toisiinsa kiinnitapitetut lattiapuut peräkkäin, ja alin takahirsi, selvä lava taivaan alla metrin korkeudella kentästä. Hän istui lavan laidalla ja riiputti jalkojaan, jotka eivät yltäneet lähellekään maata.

Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on minun oikea kohtani.

Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Koulut ja kirjastot vai tunnelit ja hallit

Mikä siinä onkin, että tunnelit ja urheiluhallit ovat kuntapäättäjistä niin tarpeellisia ja välttämättömiä. Niin Tampereella kuin Helsingissäkin suunnitellaan valtavia hankkeita. Toivovatkohan pormestarit jäävänsä historiaan niiden rakentajina, visionääreinä, jotka uskalsivat tehdä isoja ratkaisuja.

Tuskinpa Tampereen ratapihan kattavasta jääkiekkohallista saadaan Gaudin tai Guggenheimin kaltaista vetonaulaa, vaikka lobbarit rahankiilto silmissään sellaista visioivatkin. Rakennus tarvitsee myös sielun, ja sitä ei jäähallilla ole, ei vaikka sinne vietäisiin millaisia massatapahtumia tahansa. Taidemuseot, teatterit, kirkot ja konserttisalit luovat sielun taiteella, eivät ihmismassoilla.

Peruspalveluiden järjestämisestä ei glooriaa saa, niiden ylläpitäjä ei saa nimeään peruskiveen.

Koulut, kirjastot, terveysasemat, päiväkodit, vanhustentalot joutaa siistiä kaupunkikuvasta, sillä seinistä ei kannata maksaa. Tätä slogania kokoomus on viime vuosina hokenut, ja ilmeisesti sitä uskotaan. Niiden vähentämisellä maksamme nuo toiset seinät tai ainakin niiden vaatiman infran, eikä se ole halpaa.

Tampereella julkistettiin viime viikolla lista lakkautettavista kouluista: kolme lukiota (Kaarila, Hervanta ja Tammerkoski ja jo ensi syksynä Messukylä, josta taisteltiin vuosikausia mutta joka silti päätettiin lakkauttaa ja sulattaa osaksi Sammon suurlukiota - se rakennettiin muutama vuosi sitten, vaikka jo silloin nähtiin, ettei sinne riitä tarpeeksi oppilaita tilojen kokoon nähden; siis jo silloin oli ajatuksena pienentää lukioverkkoa, vaikka sitä ei ääneen sanottu) Sampolan yläkoulu, Saukonpuiston erityiskoulu sekä lukuisia alakouluja ollaan lakkauttamassa tai niiden toimintaa supistamassa.

Jo aiemmin esiteltiin suunnitelmaa, jossa pohdittiin useiden lähikirjastojen lakkauttamista, mm. oman kirjastoni Koivistonkylässä. Tämän vuoden listalle jäi Lamminpää, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, lakkautussuunnitelmaan palataan uudelleen.

Lakkautuslistan suunnittelua on ollut johtamassa kokoomuslainen apulaispormestari Kristiina Järvelä, mutta näin suuressa hankkeessa on varmasti mukana myös kokoomuslainen pormestari Timo P. Nieminen.

Samalla kun seinistä luovutaan, jätetään lapset ja nuoret ilman heille kuuluvaa lähipalvelua, omaa koulua. Samalla kun seinistä luovutaan, ollaan valmiit kyseenalaistamaan se työ, mikä on tehty monien koulujen erityisosaamisessa. Esimerkiksi Tammerkosken kuvataideopetus on tarjonnut monipuolisen vaihtoehdon niille nuorille, joita kiinnostaa visuaalinen maailma. Satojen pienten kolmasluokkalaisten tuttu ja turvallinen, kävellen tavoitettava alakoulu vaihtuu isoon kouluun kilometrien bussimatkan päähän. Se lähiolukio, johon pääsee vähän huonommalla keskiarvolla, on mahdollisuus niille nuorille, joille keskustan parhaiden lukioiden ovet eivät aukea. Se on heidän koulunsa, heidän mahdollisuutensa saavuttaa omat unelmansa.

On niin, että näillä leveyksillä seiniä tarvitaan, niitä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat olla, oppia, kasvaa, tavata toisiaan, rentoutua, parantua, elää turvassa. Ne ovat kuntalaisia varten, he tarvitsevat niitä. Tarvitaan seiniä, tarvitaan avaria, kauniita, remontoituja tiloja pikkulapsille, koululaisille, kotiäideille lapsineen, vanhuksille, sairaille, toipilaille - koko kaupungissa, ei vain keskustassa.

Pormestari, avaran huoneensa arvopöydän ääressä istuja, ei näe kuntalaista, vain tilikirjojen numerot - ja omat suuret visionsa. Olisikohan aika jalkautua kaupungille, istua TKL:n (tai HKL:n) bussin kyytiin ja mennä käymään pienessä päiväkodissa, lähikirjastossa, lähiön omassa lukiossa, vanhusten palvelutalossa sinä päivänä kun kirjastoauto poikkeaa sen pihaan. Ehkä niin näkisi enemmän oman kaupungin elämää kuin yritysvierailun lounastapaamisessa.

j.k. Tänään 1. joulukuuta Helsingin kaupunki julkaisi "kaikkien aikojen lakkautuslistan", kuten Hesari otsikoi. Ylipormestari Pajunen puhuu säästöistä, mutta kyse on lakkautuksista, leikkauksista. Säästöillä saadaan joskus jotakin aikaan, leikkaukset ovat vain menetyksiä: mistä luovutaan, se menetetään. Hesarissa virisi heti aamutuimaan ylettömän vilkas keskustelu, ja valtaosa kirjoittajista ihmetteli kaupungin linjaa. Ihmeteltiin myös sitä, mitä säästöjä syntyy, kun kaupunki lakkaa maksamasta itselleen vuokraa lakkauttamalla omia toimintojaan. Sitä sopiikin kysyä.

On ihmeteltävä, miten meillä oli sotavuosien jälkeen varaa alkaa maksaa lapsilisää ja kustantaa jokaiselle lapselle ilmainen kouluruoka, miten meillä oli varaa 70-luvulla siirtyä peruskouluun ja perustaa terveyskeskukset, kun yhteiskunta oli monin verroin köyhempi kuin nykyinen rikas Suomi. Mutta kun osa yhteiskunnan jäsenistä, pääomatuloa saavat, ei maksa lainkaan asuinkunnalleen veroa, on jouduttu siihen, että ne jotka maksavat, maksavat kaksinkerroin: ensin veroina ja sitten heikentyvinä palveluina.

Voi aikoja, voi tapoja!

Kirjaruno 4

Pirkko Saisio


Kadonnut aurinko - Betoniyö.

Kainin tytär
pienin yhteinen jaettava
: vastavalo.

Kirjaruno 3

Bo Carpelan ja Raymond Carver


Myöhäiset äänet

Kesän varjot

Axel,
vielä yksi asia:
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

(Klikkaa kuva suuremmaksi, näet kirjat paremmin. Tämä kirjoitusohjelma on kurja: se ei suostu sisentämään, vaan heittää tekstin aina vasensuoraan. Olisin sisentänyt toisen säkeen: alkamaan suunnilleen tavun -set kohdalta.)

Kirjarunot

Tiina on innostunut kirjan nimien tuomista assosiaatioista: kirjankansirunoista. Hauskoja kuvia, kiintoisia runoja.

Teinpä itsekin pari, otin suoraan hyllystäni siinä olevaa järjestystä rikkomatta.

Eeva Kilpi

Muistojen aika, Tamara.
Naisen päiväkirja,
Elämä edestakaisin.




Marguerite Duras

Kesäsade
Puoli yksitoista kesäiltana.
Rakastaja.

Ei Muuta.


***

Kokeilkaapa. Kiehtovaa.

Huolenpitoa ja huoltamista

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi mainoksia tavallista tarkemmin (on meneillään lukion äidinkielen 4. kurssi, ja sen sisältöihin kuuluvat mainokset, kuten muutkin mediatekstit). Otinpa tarkempaan käsittelyyn automainoksen, ja mitä huomasinkaan (olen kyllä lukenut sen aiemminkin, mutten ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, mikä on hyvä merkki - mainokset jättävät minuun hyvin vähän jälkiä).

Mainoksen alareunassa luki: huolenpitosopimus 48 euroa/kk. Siis huolenpitoa autolle.

Minun kielenkäytössäni huolenpito liittyy ihmisiin: pidämme huolta lapsista, vanhuksista, sairaista, vammaisista - toisistamme, kun huolenpitoa tarvitaan. Lemmikeistäkin olemme velvollisia pitämään huolta, kun olemme ne omiksemme ottaneet. Myös tuotantoeläimistä olisi pidettävä huolta paljon paremmin kuin niistä nykyään pidetään.

Ennen aikaan auto huollettiin, ei siitä pidetty huolta. Kyllä sitä pestään ja puunataan, se tankataan ja renkaat vaihdetaan nykyäänkin. Mutta ei se ole huolenpitoa. Ei auto ole elävä olento.

Markkinamiehet osaavat.

Me muut emme taida oikein enää osatakaan. Jäävätkö he huolta vaille, jotka huolenpitoa tarvitsevat, kun rahaa riittää kulutettavaksi autojen huolenpitosopimuksiin? Miksei missään ole sitä instanssia, josta voisi ostaa vanhukselle täydellisen huolenpitosopimuksen kohtuullisella hinnalla?

Pienellä eläkkeellä ei osteta kalliita palvelutalopalveluita. Ja kun sellaiseen ei varaa ole, on tyydyttävä siihen, mitä talouskurimuksessa kärvistelevältä kunnalta saa. Kunta taas pitää vanhukset mahdollisimman pitkään kotona, vaikka nämä eivät enää siellä toimeen tulisikaan: joku tuo ruoan kerran päivässä, toinen käy kerran viikossa lajittelemassa lääkkeet dosettiin ja kylvettämässä, ja jos vanhus on oikein huonokuntoinen, hänet käydään auttamassa päivään ja yöhön aamuin illoin, mutta aikaa ei riitä siihen, että hänen kanssan oltaisiin. Siivoukset ja kauppa-asiat on järjestettävä itse.

Huolenpitoa ei vanhus saa, kiireen täyttämää pikapalvelua vain. Omaiset sentään useimmiten pitävät huolta, jos omaisia lähellä on. Kaikilla ei ole.



j.k. Tulipa Hilman päivän kunniaksi kirjoitettua sekä aamulla että illalla. Päivällä suojasin omenapuuni jänisverkolla, kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä - ihanat kumisaappaat - ja askartelin valokranssin. On ollut hyvä päivä, vaikkei olekaan lunta niin kuin viime vuonna.

Marraskuusta matkaa jouluun

Marraskuu on pimeimmillään, mustimmillaan, ankeimmillaan, värittömimmillään, valottomimmillaan. Ei minua pysähtynyt maa masenna, ei. On lohdullista tietää, että maa pitää sisällään elämän, kuolleesta kasvaa uusi aikanaan, marrosta mahla. Mutta pimeyden valta vie mielen mukanaan, ja siihen tarvitsen valoa, kynttilän pehmeää ja lepattavaa lempeyttä.

Jouluun on aikaa kuukausi - se tuntuu pitkältä kuukaudelta, joulu on kaukana. En tunne viehtymystä edes ajatella joulua vielä, heitän joulumainokset suoraan roskiin, kierrän tavaratalon joulupukin ja -tavararöykkiöt kaukaa.

Jouluni alkaa vasta joulukuussa, vähitellen itsenäisyyspäivän jälkeen, odotus tiivistyy 20. päivän aikoihin. Sitä ennen valon määrä saa lisääntyä, niin kynttilän valon kuin kauniiden sähköistenkin - erityisesti ajattelen nyt kotikaupunkini upeita valoja. Eilen illalla niistä jälleen kerran iloitsin ja kaupunkini ainutlaatuista keskustaa ihailin.

Olen suunnitellut värkkääväni valokranssin oveen metallilangasta, huopakoristeista ja led-valoista. Saapa nähdä tuleeko siitä mitään. Mutta ajatus on ollut mukava. Innostus tuli Strömsöstä. Älkää vain lopettako FST:tä! Sieltä tulee paljon kiinnosvia ohjelmia: sarjoja, elokuvia, kulttuuria, mm. kirjallisuuskeskusteluja, joita YLEn kanavilla ei ole enää lainkaan Teeman Kirjamaata lukuun ottamatta (se on kuitenkin paljon muutakin kirjan liepeiltä).

Pikkujouluihin en nykyään jaksa lähteä, vaikka ne varmasti hauskojakin ovat. Mutta eilen olin työkaverin synttäreillä. Hän järjesti isot viisikymppiset: sukulaiset, työkaverit, ystävät ja kaverit söivät ja joivat. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin. Olipa hauskaa, nauroimme ja muistelimme menneitä - se lienee jo sallitua, kun yhteistä työelämää on takana yli 20 vuotta. Ja nuoremmatkin viihtyivät. Emme ole olleetkaan koko työporukalla tällä tavalla koolla aikoihin, en muista milloin.

Sen sijaan meillä on riittänyt jatkuvaa koulutusta, mikä tarkoittaa istumista iltamyöhään kovilla tuoleilla kuuntelemassa jotakuta, joka puhuu jotakin, mikä samantien katoaa mielestä. Miksi työelämä onkin luiskahtanut tällaiseksi? Ennen työnantajakin osallistui siihen, että matkustimme yhdessä, oli hauskaa, virkistyimme, jaksoimme taas. Nyt työnantaja istuttaa meitä väsymykseen asti milloin minkäkin konsultin yleisönä, tarjoaa nuukat viinerikahvit.


Ei marraskuu sentään onneksi aivan valoton ole. Kiitos siitä työkaverille, joka yllätti iloisesti!

Yksityistämisvimma

Luin juuri jommastakummasta aamun sanomalehdestäni, että Björn Wahlroos pitää tärkeänä valtionyhtiöiden entistä nopeampaa myymistä. Niin aina. Pikavoittoja valtiolle, jatkuvia rahastuksen mahdollisuuksia pörssiyhtiöille. Kerran myyty, ainaiseksi menetetty. Minun ikäluokkani muistissa kyllä on, miten Thatcherin Englannin kävi, kun rautatietkin yksityistettiin, mutta nuoremmat eivät pysty vaaroja näkemään.

Kuntataloudessa on jo vuosia yhtiöitetty, ulkoistettu, yksityistetty. Mitä siitä on seurannut? Kuntalaisten valitsemat valtuustot eivät enää pysty vaikuttamaan liikelaitosten toimintaan samaan tapaan kuin aiemmin, kuntalaiset maksavat enemmän, palvelu voi huonontua.

Tampereen kaupunki on alkanut yksityistää liikennelaitostaan, pääosin erittäin hyvin toimivaa TKL:ää. Nuorena Tampereella asuessani en kaivannut omaa autoa, TKL kuljetti mihin olinkin menossa. Nyt autoilen kyllä silloinkin kun bussilla pääsisi, laiskuuttani. Hyvin liikennelaitos edelleen palvelee.

Mutta miten käy vuosien mittaan, kun linjoja siirretään yksityisten bussiyhtiöiden haltuun? Toista lähilinjaani ajaa nykyään Paunu. On vaikea käsittää, miksi siihen on päädytty, muuten kuin siksi, ettei tahdota pitää huolta hyvin toimivasta Liikennelaitoksesta. Vähitellen vähennetään huolto- ja siivousväkeä ja muuta TKL:n omaa toimintaa sillä perusteella, ettei entistä tarvetta ole. Kalustoa ei sitten voida huoltaa eikä uusia sitä mukaa kuin tarvetta on. Ja kun toimintaa on supistettu riittävästi, voidaan sanoa, että TKL toimii huonosti, on yksityistettävä koko toiminta, se kun on parempi ja edullisempi tapa järjestää joukkoliikenne. Sillä tavalla saadaan ajettua hyvin toiminut palvelu yksityisten liikenneyrittäjien syliin. Sekö on meidän kaupunkilaisten etu. Yksityinen yritys ei koskaan toimi yleisen edun vaan liikevoiton maksimoinnin periaattein - ja kaupunkilainen maksaa.

Onneksi Tampereella sentään puuhataan hyviäkin liikenneuudistuksia: on selvitetty rollikan palauttamista katukuvaan. Se tuntuu mukavalta.

Kirppikselle kipin kapin

On taas aika kerätä kasaan tavaraa, jota en tarvitse. Siinä on kyllä iso homma ja olen vasta alkutekijöissä. Torstaina olen kasseineni odottamassa Tampereen parhaan kirppiksen avautumista ja järjestän ystäväni kanssa kirppispöytämme kuntoon.

Kirjoista on aivan mahdottoman vaikea luopua. Moneen kertaan siilasin katseellani kirjahyllyni lävitse, ja vaivaiset kahdeksan kirjaa on vasta hinnoiteltu odottamaan myymistä. Tänään ja huomenna on tehtävä raaempi katselmus. Nimittäin uusille kirjoille on saatava tilaa. Kesällä ostamani eteisen hylly, joka kuvassa näkyy, on jo melkein täysi.

Olen huomannut, että myös lahjaksi saatuja tavaroita minun on vaikea myydä, vaikka en olisi koskaan niistä varsinaisesti pitänyt. Jokaista lahjaa olen jonkin aikaa käyttänyt edes jotenkin, tunnen että niin on hyvä. Lahjan antaja kun on aina ollut liikkeellä hyvää tarkoittaen. Lahjan antaminen ja saaminen on ilo. Mutta aikansa kaikella. Kirppiksellä lahja saa uuden käyttäjän, joka kenties pitääkin siitä enemmän kuin minä.

Vaatteita en juuri kaapeistani myytäväksi vie. Siihen on kaksi syytä: käytän yleensä loppuun ne vaatteet, joista pidän; ne, joista en pidä, ovat niin vanhanaikaisia, ettei niitä kukaan kuitenkaan ostaisi.

Tuosta voi lukea, että olen kehittynyt vaatteiden ostamisessa. Nykyään ostan uuden vaatteen hyvin nopeasti. Kun jotakin tarvitsen, menen tiettyyn kauppaan, valitsen hetken ja ostan parhaan. En yleensä kadu ostoksiani.

Monet parhaista vaatteistani olen ostanut hyvin nopeasti, jopa niin, etten ole muita edes sovittanut. Niin ostin tämän syksyn takin. Olin alusvaateostoksilla ja satuin näkemään kauniin ulsterin tangolla. Sovitin sitä, kyselin myyjältä vähän lisätietoja siitä - ja ostin. Tiesin tarvitsevani, vaikka en ollut vielä ajatellutkaan takkikauppoja. Olen ollut takkiin hyvin tyytyväinen.

Astiat ja koriste-esineet tuntuvat tekevän kirpparilla hyvin kauppansa. Niinpä on käytävä tarkasti läpi joulukoristelaatikot. On juuri sopiva hetki myydä kaikki tarpeeton. Ja kun joku halvalla saa, kenties ostaa tarpeeseensa - tai iloonsa.

Vaikka kirppispöydässä on tekemistä, pidän silti kaikesta siitä touhusta. Kirppiksellä on oma tunnelmansa, olipa siellä myyjänä tai ostajana. Ja aina saa hyvän mielen, kun tavara kiertää. Maailma paranee - taas vähän.

Kirjojen makuja

Olen mietiskellyt kirjojen eroja. Hotakaisen voi hotkaista, puraista nopsaan, maut ovat yksinkertaisia. Siekkinen on siemailtava lyhyin, viipyilevin kulauksin, pysähdyttävä maistelemaan salaperäisiä vivahteita. Manneria voi nautiskella maun kerrallaan, muutaman mustikan, pienen leivoksen verran, kypsän tomaatin, ruisleivän palan, valkosipulin kynnen; mutta vasta yhdessä kaikista mauista tulee sitä, mitä ovat hänen runonsa - eikä makuja voi enää irrottaa toisistaan.

Nuo maut tulivat mieleen kun leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan. Talviaika antoi minulle yhden aamutunnin lisää, olin jalkeilla jo viideltä. Mustikan makua ei voi jäljitellä, ei saada aikaan esansseilla. Ei muitakaan perusmakuja, ei niiden vivahteitakaan silloin, kun tahdotaan saada aikaan maukasta syötävää.

Samoin on kirjojen laita. Kun kirjallisuus on kestävää, sen on oltava muuta kuin pikaruokaa: höttöistä taikinaa, rasvaista täytettä, esanssijuomaa. Se on ruista, järvikalaa, auringon kypsyttämiä tomaatteja, perunoita, mustikoita, aitoa vaniljaa. Siinä on raikasta vettä, laatuviiniä, piimää.

Ne maistuvat aina, niihin ei kyllästy. Pikaruoan syö joskus pahimpaan nälkäänsä, hyvää ruokaa kaipaa aina - joka kerta pitkään keitetty hernekeitto maistuu hyvältä, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Oppilaat tietävät

.

Kepun Matti

Sääli. Ei meidän Matti, johtava poliitikko, oikein osaa tuota englantia.


No, se on ymmärrettävää, mutta ettei suomeakaan, entinen päätoimittaja.


Uutisissa Matti sanoi tärkeimmän asian nyt olevan, että Yle selvittää häneen kohdistamansa väitteen erään lautakasan maksajasta. Ei edelleenkään sanaakaan hänen johtamansa Nuorisosäätiön myöntämästä vaalituesta hänelle itselleen, ei Nuorisosäätiön rakennuskoplauksista, ei Nova-rahoista, ei Keskustapuolueen toimistossa perustetuista yhdistyksistä, ei Kesärannan kokouksista. Uskookohan Matti, että ne lakkaavat olemasta, kun niistä ei puhuta.

Ja kepukansa tuntee yhä suurempaa myötätuntoa: talo, jonka rakensi Matti, ei voi olla kepulikonstilla pystytetty.



JK 5.10. Vesa Heikkinen kirjoittaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogissaan siitä, mitä keskustapuolueen sivuilla sanotaan avoimuudesta ja vastuusta. Niin juuri, sanojen ja tekojen ristiriidat ovat joskus yllättävän avoimia ja selviä. (Auli Hakulisen blogiteksti selventää selkeän ja selvän eroa kiintoisasti.) Käykääpä lukemassa.

(Kuvassa ei rakenneta Matin taloa.)

Kainuun kuvia

Upeita kuvia Kainuusta ja muualtakin tuolla. Jani Souranderin kuvat vangitsevat.

Kajaani on kulttuurikaupunki, kaikesta huolimatta. Nimittäin siellä, niin kuin muuallakin, kiristetään kulttuuribudjetteja. Eivät taloudenpitäjät ymmärrä kulttuurin merkitystä ihmisen hyvinvoinnille.

Tampereella ollaan sulkemassa lähikirjastoja. Siitä pitää kirjoittaa aivan oma juttunsa. Sen verran se harmittaa, ja ihmetyttää.

Syksyn tuulia

Viikot ovat vierineet. Päivät ovat olleet hyvin täysiä: työtä, muita projekteja, kaikenlaista. Enkä tiedä, onko ollut kirjoitettavaakaan.

Maassa tapahtuu, politiikassa kiehuu. Minua väsyttää tämä maan tapa, ettei juuri kukaan tunnu ymmärtävän tekojaan, ei välitä siitä, mitä niistä seuraa, valehtelee kirkkain silmin. Ei siitä ole muuta sanottavaa, ei minulla. Asia on harvinaisen selvä. On tehty väärin, on otettava vastuu tekemisistään.

Kannattaa katsoa Pressiklubi ja kuunnella erityisesti Kaarina Hazardia. Hän sanoo ne olennaiset asiat, miksi tämä poliittinen tilanne on kriisi ja miksi sitä ei pidä ohittaa ilman, että siitä kannetaan vastuu: Suomen poliittinen tilanne ei kestä sitä, että politiikan moraali murenee tällä tavalla. Nimittäin jos tahdotaan, että vaaleissa riittää edelleen äänestäjiä, ja jos tahdotaan, ettei Perussuomalaiset ota murskavoittoa seuraavissa vaaleissa.

Tänään mennään ulos; on kesän viimeinen päivä, sanoo säätiedotus. Onkin ollut kiehtova syyskuu: syksyn värit, tuoksut, tuulet, mutta kesän lämpo ja valo. Korkeat taivaat ovat avartaneet ajattelua, niin toivon. Niin olisi hyvä.

Tavoitteena valkolakki

Helsingin Sanomat uutisoi tänään väitöskirjatutkimuksesta, jonka mukaan lukiovertailuissa hyvin menestyneet lukiot eivät välttämättä ole tehokkaita.

Tässä uutisessa ei ole mitään uutta pienen (maaseutu)lukion opettajalle, eikä varsinkaan opolle. Kun meidän lukioon tullaan myös 7:n keskiarvolla - jotkut jopa sen alle, kun eivät ole saaneet muuta opiseklupaikkaa - on itsestään selvää, että joudumme tekemään kovasti töitä, että he saavat aikanaan valkolakkinsa. Mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki sen saavat, ja suurin osa saa myös jatko-opintopaikan korkeakoulussa lukion jälkeen.

Se vaatii meiltä kaikilta yhteistyötä. Me tunnemme oppilaamme, he eivät pääse meiltä piiloon (nimittäin joku tietenkin mielellään joskus piiloutuisi, kun jokin kurssi venyy ja vanuu). Olen lukuisien oppilaiden kanssa suunnitellut juurta jaksain opintojen etenemistä, jakso jaksolta, kurssi kurssilta.

Kun opettaa lukion kaikkia oppilaita, - opetan jokaiselle lukioni oppilaalle vähintään kahdeksan kurssia äidinkieltä ja puolitoista kurssia opoa - heidät oppii tuntemaan hyvin. Jokaisen kanssa on tilaisuus palaveerata. Kahden kesken suunnitellaan myös ylioppilaskirjoituksia ja jatko-opintoja.

Totta kai isojenkin lukioiden opettajat ja opot tekevät samaa työtä. Meillä henkilökohtainen ohjaus on kuitenkin välttämätöntä ja työhön itsestään selvästi kuuluvaa. Jos oppilaat tulevat lukioon yli 8:n, joihinkin jopa 9:n keskiarvolla, olisi kai aikamoinen epäonnistuminen, jos heistä ei tulisi ylioppilaita hyvin arvosanoin. Kyllä vain meidänkin huippumme - he, jotka ovat parhailla keskiarvoilla kouluun tulleet - ovat yltäneet huippuarvosanoihin ja jatkaneet opintojaan jopa Harvardissa ja MIT:issä asti. Hyviä oppilaita on mukava opettaa.

Mutta niin on heitäkin, jotka eivät ole arvosanoiltaan niin hyviä.

Opettajan työssä parasta ovat oppilaat ja se, että saa heitä opettaa. Oppitunneilla viihdyn parhaiten, kun koulussa olen.

Kesän kuvat

Jatulintarha haastoi minut muutama kuukausi sitten kuvameemiin. Silloin minulla ei tuntunut oikein olevan kuvia, joilla siihen osallistua. Vähän kuvia on vieläkin, mutta kun kesällä olen innoissani kameran kanssa kuljeskellut, voin valita tämän kesän kuvistani niitä aiheita, jotka ovat olleet toistuvia ja tärkeitä. Kaiken kaikkiaan olen kuvannut luontoa: kasveja, eläimiä, maisemia.




1. Linnut

Mökillä olin ihastuksissani, kun näin telkkäemon kuusine poikasineen. Vaikka jouduin kuvaamaan niitä pitkään keskipäivällä vastavaloon, en malttanut olla kuvaamatta. Kuvat ovat siis ylivalottuneita, eikä niitä saa korjaamallakaan mallikelpoisiksi. Onneksi linnut lähtivät tunnin lekottelun ja leikin jälkeen uimaan rantaa pitkin: pääsin kuvaamaan aurinko selkäni takana. Vaikeinta on lentävän linnun kuvaaminen: tuntui aivan mahdottomalta saada lintu lennossa kuvaan, tarkentaa, laukaista sekunnin välissä. Kun sen olin tehnyt, huomasin, että ruudussa olikin vain pala taivasta tai vain linnun siipi, pyrstö.






2. Taivaat

Johtuiko tuosta lentävien lintujen kuvaamisen vaikeudesta vai siitä, että minusta loppukesän taivaat ovat olleet erityisen kauniita, olen kuvannut paljon pilviä. Pilvet ovat kiehtovia, etäisyyttä niiden ja minun välilläni on vaikea käsittää, ja silti ne tuntuvat olevan osa lähiympäristöäni. Ylempi kuva on makuuhuoneeni ikkunasta otettu. (lisäys 24.8.Vaihdoin kuvan, kun kamerastani löytyi viime viikolla kuvattuja taivaita. Pidin tämän väreistä.) Tarkka katsoja huomaa kotikaupunkini tunnetun maamerkin. Alempi kuva on esimerkki siitä, mitä syntyi, kun yritin kuvata lintuja. Ovat ne pääskytkin tuossa kuvassa, mutta katsoja näkee lähinnä taivaan, pilvet ja seinän.



3. Kukat

Olen hyvin perinteinen luontoa harrastava kuvaaja siinä, että kuvaan mielelläni kukkia. Digikamerallani se onnistuu varsin helposti. Kukkien kauneus on ikuista, hetkellistä. Siinä lienee kukkien aikojen yli jatkunut viehätys.


4. Maisemat

Kaikkein vähiten kuvissani on maisemia, mutta mökkilomallani oli ihanaa kuljeskella kallioilla ja kuvata öisiä rantoja. Mikä jälkeenpäin harmitti, oli se, etten tullut heränneeksi aaumaikaisin kuvaamaan. Tai etten valvonut läpi yön ja kuvannut maisemaa valon muutoksessa. Olen oppinut paljon valosta tämän kesän aikana, kiitos valokuvauksen.

j.k. Unohdin eilen haastaa, teen sen nyt: Ikkunaiines, Mika Sipura, Sanat, KooTee.

Juhlia ja rahoja

Onkohan muuten kenenkään syntymäpäiviä tässä maassa juhlittu yhtä suuresti kuin Ilkka Kanervan puolitoista vuotta sitten? Ystävien juhla, virallinen juhla, kansanjuhla ja juhlaseminaari. Huh! En muista, miten juhlittiin vaikkapa Kekkosta, kun hän täytti 70. Varmasti juhlittiin. Kekkosen juhlinta lienee ollut henkilöpalvontaa, vaikkei sitä sillä nimellä tuohon aikaan kutsuttu. Ulkoministeriä juhlittiin. Henkilöpalvontaa sekin, vaikkei taaskaan sitä sanaa käytetty. Hyvin pian kyllä muusta syystä muita sanoja, jotka eivät kohdettaan miellyttäneet.

Eduskuntalaitos täytti sata vuotta. Valtiojohto ja kansanedustajat juhlivat sitä mm. oopperassa. Siitä laskusta kiivailtiin ja oopperan ideoinutta Seppo Tiitistä ja Paavo Lipposta moitittiin tuhlaamisesta - tilattiin nimittäin uusi suomalainen ooppera, Isän tyttö, joka lienee oikein onnistunut, onhan sitä esitetty juhlan jälkeenkin. Ei lasku taitanut sentään miljoonia olla - koko juhlavuoden kaikki kulut olivat viisi miljoonaa. Ja olihan tilaisuus juhlan arvolle oikein sopiva. Olisi voinut demokratian alkua enemmänkin juhlia, ja sitä, että silloin naisetkin saivat kansalaisoikeudet. Edistyksellisiä aikoja.

Hupaisaa on lukea menneestä iltapäivälehdestä Kanervan juhlien suunnitelmia ja kulujen rahoitusta. Seminaaria pidetään ja rahaa kerätään. "Loput herra Kanerva maksaa omistaan." Mitkähän ne loput mahtoivat olla.

(Kuva MTV3:n sivulta.)

Elämänvoimaa!

Päätin, että kirjoitan säännöllisesti - tai säännöllisen epäsäännöllisesti - jostakin viime aikoina lukemastani kirjasta. Saapa nähdä, pitääkö päätös ja kuinka kauan.

Luin matkalla Joel Lehtosen Putkinotkon, luin sen 1954 ilmestyneen painoksen. Se on merkittävää sikäli, että siinä eletään jotakin elokuun alun päivää. 1980-luvulla ilmestyneessä painoksessa, joka on hyllyssäni, eletään jotakin heinäkuun lopun päivää. Kun luin romaanin elokuun alussa, oli kiehtovaa ajatella, että tapahtumat sattuivat juuri samoihin aikoihin kesästä, yli 90 vuotta sitten.

Putkinotkon I osan ilmestymisestä tulee kuluneeksi 90 vuotta. Se on juhlan paikka. Siksi luinkin sen nyt. Onneksi Hannu Marttila muistutti siitä blogissaan.

Romaani kuvaa eteläsavolaista maisemaa ja siellä eläviä ihmisiä lumoavasti: se livertää, suhisee, kuiskaa, keikkuu, kiljuu, huutaa, tömistää, kiroilee, vääntää. Ihmiset elävät elämäänsä yhden kesäisen päivän ajan. Tuona päivänä on helle, ihmisillä olisi paljon tekemistä, kun saisivat toimitettua. Muutamat heistä ovat alati ahkeroimassa, osa makaa, tuumaa, kiukkuaa, keksii verukkeita.


Putkinotko on Käkriäisen perheen tila, jonka Aapeli Muttinen omistaa ja jossa on myös hänen huvilansa. Juutas Käkriäinen on vahva mies, joka tekee rivakasti töitä, kun saa niistä kiinni. Se vain vie aikansa, usein viikkojakin. Heinäntekokaan ei aina osu niihin päiviin, kun heinä olisi tehtävä. Mutta yötä myöten Juutas heinäpellolla niittää sitten kun sinne lopulta toimettuu.


Rosina, Juutaksen vaimo, on puuhassa aikaisesta aamusta asti, ensimmäisenä hän silmänsä Putkinotkon saunassa avaa - tuvan seinä on purettu, kun se on lahonnut, ja edelleen ovat edellistalvena kaadetut hirret makuullaan maassa sinistymässä, ei ole Juutas saanut seinää korjattua - ja viimeisenä hän ne siellä sulkee. Elukat on ruokittava, lehmät lypsettävä, muoskille järjestettävä syötävää, on mentävä kaupunkiin asioita toimittamaan ja tulevaa elämää järjestämään, sieltä tultua helliteltävä pienimpiä, on huolehdittava naapurin lehmän astutus, on saatava leipätaikina nousemaan, kun Juutas on viimein saanut haettua jauhoja, on paistettava leivät, on huolehdittava, että muoskat lämmittävät herra Muttiselle ja neiti Lyygialle saunan, on mietittävä miten voisi estää uusien lasten tulemisen. Rosinan päivä on täyttäkin täydempi.

Ja tytär Leja on perinyt Rosinan ahkeruuden: ilman Lejaa Rosina uupuisi työhön. Leja tekee työt nuoruuden riemulla ja keveydellä, ohi mennen hän hoitaa pientä veljeään, pukee pikku siskonsa, kiehauttaa kahvit, hakee lehmät laitumelta lypsettäviksi, auttaa mummoa, keittää perunat. Hiljainen ja tasainen Leja tekee aikuisen työt.

Rosina kestää arjen kovuuden voimalla: hän huutaa niin, että Putkinotkon tienoo raikuu ja kaikuu. Hän kiroaa, kovistelee, uhkailee. Lapset saavat kuulla kunniansa, Juutaskin, kun on sopiva hetki. Mutta kova ei Rosina ole, hellästi hän ajattelee lapsiaan, hellästi kohtelee, ei koskaan lyö, vaikka uhkaa kepillä. Hellästi hän lapsilleen laulelee kauniilla äänellään.

Mutta Juutasta on käsiteltävä taiten, sillä ei mies tee mitään, jos komennetaan, itsestä on tahto tekemiseen löydyttävä. Rosina on oppinut käsittelemään miestään. Illan viime hetkinä Juutas on rakentamassa Rosinan suunnittelemaa viinapannua.


Luonto elää koko ajan Käkriäisten ympärillä, he ovat osa sitä. Heille kaunis eteläsavolainen maisema on arkisen raadannan näyttämö, eivät he sen kauneutta jouda ihmettelemään. Kenties joskus kalastamisen lomassa tai lehmien hakumatkalla pienen hetken voivat nauttia kesäpäivän ihmeellisestä lämmöstä ja kauneudesta.

Aapeli Muttinen romantisoi Putkinotkon maiseman, jokaisen polun ja pensaan, lammen ja sen yli taipuvan lepän. Sauna on hänelle pyhä paikka, jossa ollaan aina samalla tavalla: on oltava tuore vasta, on juotava piimäsintua, on oltava koko miesjoukko mukana. Käkriäiset toteuttavat hänen toiveensa, onhan heidän elämänsä Putkinotkon herran vallassa. Eivät he vielä tiedä, mitä Muttinen on suunnitellut.

Muttisen suunnitelma on yksi päivän suurista muutoksista. Sillä muutosten päivä tuo elokuinen hellepäivä heille on.

Putkinotko on romaani, jossa ei ole oikeastaan juonta, ei rakennetta. Sen kertoja tarkkailee ihmistensä elämää, lähtee väliin yhden matkaan ja jättää muut tekemään, mitä tekevät. Kertoja pysähtyy tarkkailemaan hetkiä pitkäksi aikaa, herkistyy kaikilla aisteillaan. Kertoja käyttää sanoja, jotka tuntuvat jo kadonneen suomesta mutta jotka lukija kyllä kontekstistaan ymmärtää. Kertoja puhaltaa henkilöihin elämän sanoilla, jotka ovat maalauksellisen kuvaavia, tarkkoja, eläviä, ihmeellisiä. Lauseiden rytmi vaihtelee, välillä kiihtyy hengästyttäväksi, välillä melkein pysähtyy.

Romaanin alussa, aikaisin aamulla pieni Repekka ja vähän vanhempi Jopi ovat heränneet:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!" Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi. Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niin kuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa: "Koila juokki tietä myöten..." - - Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee: "Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!" Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuiseen tapaansa. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Se päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen: "Saakeli soi, saakeli soi!" Kaiku toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan Jopin huutoon. Sen tähden Jopi pysähtyy ja alkaa matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta.


Elämänvoimaa! Sitä lukijakin saa lukiessaan Putkinotkoa. Suosittelen.

* * *

Kuvissa on pohjoissavolaista maisemaa elokuisena iltapäivänä 2009. Maata viljellään. Elämänvoimaa on näissäkin maisemissa. On ollut vuosisadat. Ja varmasti on näissäkin maisemissa huudeltu lehmiä laitumelta, keikuttu aidoilla, riidelty ja rakastettu niin torpissa kuin taloissakin.

Esteettisiä elämyksiä

Tampereen kaupunki on kylvänyt lenkkipolkuni varrelle mitä kauneimman kukkakeon: hunajakukkia ja unikoita.


Aloin sunnuntaipäiväni radion äärellä ja suosittelen muillekin YLE Radio 1:n kulttuuri- ja musiikkiohjelmia. Aamuisen kirjallisuusohjelman jälkeen lähdin lenkille, ja kun aamun valo oli lempeä ja taivas kaunis, kuvasin pitkään.


En tiedä, onko tällaisen kukkakedon perustaminen kallista tai suuri vaiva, mutta olen varma, että se on hintansa arvoinen. Lenkkipolku kulkee kerrostalojen ohi, ja kukkameri näkyy niiden ikkunoihin ja parvekkeille. Onnelliset asukkaat saavat ihailla sitä joka päivä. Ja me lenkkeilijät ohi kulkiessamme.


Kiitos siis Tampereen kaupungin puisto-osastolle (lienee oikea osoite) esteettisestä elämyksestä!

j.k. 27.7. Jopas olenkin ollut aatoksissani kirjoittaessani tätä tekstiä: olen taivuttanut keto-sanan omalla lapsuuden murteellani, enkä ole missään vaiheessa tullut sitä huomanneeksi. Kirjakielessä tietenkin keto:kedon.

Kukkapelto (kedoksi tuo on kenties liian laitettu, tyylitelty) on muuttanut ilmettään näinä parina viikkona. Kun tänään kuljin siitä ohi, sen valtaväri oli unikoiden punainen, hunajakukan lilaa oli siellä täällä ja saunakukan valkoiset kukinnot olivat saaneet lisää tilaa. Kamera ei sattunut mukaan tällä kertaa.

Taas alkaa reilun viikon netitön jakso.

Syksyllä yritän palata vanhaan rytmiini: kirjoitus kerran viikossa, suurin piirtein.

Heleitä heinäkuun päiviä ja suloisia elokuun öitä, lukijani.

Juhannusta kohti!

Valmista tuli. Viikko siinä meni, ja isompi homma oli kuin ajattelinkaan. Muutama puulaatta täytyy vielä ostaa, loppuivat kesken kaupasta. Onneksi on ollut sateita, niin että kylvökset ja istutukset ovat saaneet veden taivaalta. Olisi aika homma kastella niitä, ja juomaveden tuhlaustakin.


Muutama kuvaharjoitelma tältä aamulta, kun viimein oli kesävaloa.

Oikein iloista ja kesänlempeää juhannusta jokaiselle!


Olen netin ulottumattomissa heinäkuun alkupuolelle asti, joten kirjoittamisessakin on sen mittainen tauko. (Ellen sitten intoudu kirjaston koneelta kirjoittelemaan.)

Fyysisen työn ihanuudesta

Eipä ole ollut tapanani pyhittää lepopäivää, vaikka toisaalta pidänkin siitä ajatuksesta, että on oltava katkoja työntekoon ja muuhun arkiseen aherrukseen. Siihen sunnuntait ovat oikein omiaan. En viihdy kauppakeskuksissa, niin että mulle on aivan sama, ovatko kaupat sunnuntaisin auki vai eivät.

Mutta sunnuntaiaamuisin, kun lehdet on luettu ja kahdet kahvit juotu, on oikein hyvä ajankohta saada jotakin hyödyllistä aikaan. Tänä aamuna se hyödyllinen oli auton sisätilojen siivous. Kyllä olikin kertynyt hiekkaa! Mikä johtuu siitä, että meneillään on isompi projekti: terassin laajennus. Eräskin asennushiekkasäkki on autolla kuljetettu rautakaupasta pihalle.

Kun talvet on omistettu ennen kaikkea henkisille uurastuksille, on kesällä erityisen mukavaa saada aikaan käsillään ja huomata nopeasti työnsä tulokset. Pidän fyysisen työn tuomasta väsymyksestä, pidän siitä, että lihaksissa tuntuu se, mitä on tehnyt. Tällä iällä on hyvä huomata myös se, että edelleen on voimissaan ja pystyy moneen. Talvella olen ajoittain huolissani kunnostani, laiska kun olen välillä lähtemään lenkille. Kirjaan tartun mieluummin, kun joutoaikaa liikenee.

Terassin teko ei tokikaan ole vain yhden naisen urakka, vaan siinä on tarvittu kumpaakin poikaani. Rivakasti olemme poikien kanssa hommia paiskineet. Se on ollut mukavaa.

Pihatöitä riittää edelleen. Kukkapenkki on laajennettava. Pihan takaosasta päätin kokeilla tehdä kukkakeon, saapa nähdä onnistuuko se. Se onkin hidas projekti. Nyt on valmiina pohja, jossa on terassin kuopasta kaivettu maa-aines. Siihen sekoitan muutaman pussin multaa. Peruskasviksi kylvän apilaa ja loppukesästä kerään ketokasvien siemeniä. Päivänkakkaraa, puna-ailakkia, kellokukkia, siankärsämöä. Siemenet vain maahan talvea odottamaan, ja keväällä nähdään, nouseeko mitään.

En kuitenkaan näinäkään päivinä ole lukemista unohtanut. Suosittelen jokaiselle Marja-Liisa Vartion romaaneja ja runoja, Raija Siekkisen novelleja ja pienoisromaaneja, Carol Shieldsin novelleja ja romaaneja. Ja miesten kirjoja myös. Nyt vain on niin, että taaskin lukulistallani näyttää olevan enimmäkseen naisia.

Juhlat ja kesä

Toukokuu on ohi. Ohi ovat myös juhlat.

Kuva on tamperelaisen lukion lakkiaisjuhlista viime lauantailta. Istuin salissa ja katselin onnellisia nuoria, jotka saivat valkoisen lakkinsa kolmen vuoden aherruksen jälkeen. Ohjelmassa oli kaunista musiikkia ja perinteisiä puheita. Ja tietenkin lakkiaisjuhlallisuudet Gaudeamus igitureineen.

Vaikka olen joka kevät lakkiaisjuhlissa, olivat nämä juhlat kuitenkin erilaiset. En ollut omassa koulussani, vaan poikani koulussa. Poikani oli yksi heistä, jotka tuossa juhlassa lakitettiin.

Äidin ylpeydellä ei ollut rajoja, kun rehtori sanoi hänen nimensä ja ilmoitti hänen saavan stipendinkin, muusikon stipendin. Hän olikin mukana esiintymässä jokaisessa koulunsa juhlassa. Niistä ja muistakin ansioista se hänelle annettiin, kertoi musiikinopettaja myöhemmin koulun pihalla.

On mukavaa järjestää juhlia. Olen järjestänyt tänä keväänä kahdet: oman kouluni rehtorin vapaamuotoiset eläkejuhlat ja poikani lakkiaiset. Iloisia juhlia vietimme.

On onnellista huomata, että vieraat viihtyvät, että kaikilla on mukavaa. Kun vieraat juttelevat keskenään vapautuneesti ja iloisesti, vaikkeivat ole aiemmin toisiaan tavanneetkaan, tuntee onnistuneensa emäntänä. Sellaiselta minusta tuntui lauantaina. Iltapäivän tunnit vierähtivät siivillä.

Nyt on kesä. Aika on rajaton. Nyt ehdin taas uloskin kuvaamaan.

Metsän värejä, ja veden

Olin vapun aikaan mökillä Luopioisten metsissä. Metsän syvällä, järven lahdelman rannalla, hiljaisuudessa, jonka rikkoivat vain lintujen huudot ja laulut, ahkeran puunpienijän moottorisahan hurahdukset.

Elämän mieli on näissä tällaisissa päivissä: luonto ravitsee kaikkia aisteja, nostaa sisimmästä pintaan muistoja ja tunteita. Kun siihen liittyy hyvät keskustelut, niiden tuoma ajattelun ravitseminen, ei oikeastaan osaa enempää kaivata elämältään.





Onko se lomaa? Eikö se juuri ole elämää. Mistä se on lomaa? Siitäkö on kyse, että työ määrittää elämän niin vahvasti, että ne hetket, kun voi olla täysin irti työstä, ovat jotenkin ainutlaatuisia ja harvinaisia. Eihän niin tarvitsisi olla. Hyvä elämä on sitä kaikkea, mikä nyt on pilkottu työksi ja lomaksi.

Elämää pihassa

Sammal on tavattoman kaunista. Se kasvaa talon päädyssä, polun laidalla. En ymmärrä niitä, jotka repivät sammalen ja peittävät maan laatoilla. Mutta jokainen pitää kauniina sitä minkä kauniiksi näkee.

Krookukset avasivat vihdoin nuppunsa. Auringossa on voimaa.

Ruohosipulia voi jo syödä.

Raparperi on hyvällä alulla ja kuukauden päästä on piirakan aika.

Surua

En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia. Siitä tunnutaan nyt tahdottavan keskustella iltapäivälehtien keskustelupalstoilla. Keskustelun tason voi jokainen arvata tai käydä lukemassa.

Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava, vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisen kuoleman jälkeen ole tilaa.

Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Helposti lohdutamme läheisensä vastiKään menettänyttä surevaa sanoen: "Elämä jatkuu!" Niin jatkuukin, mutta ei se jatku samanlaisena kuin ennen menetystä. Se muutos on otettava vastaan, menetys on hyväksyttävä. Koska elämä jatkuu ympärillä eivätkä muut sure surevan kanssa, vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

Kun äitini kuoli, olin ensimmäisen viikon kuin mikään ei olisi koskettanut minua. Vain unissani olin hyvin tuskainen. Päivisin piti jaksaa järjestää asioita. Sen tunteen varmasti jakavat kanssani kaikki ne, jotka ovat läheisensä hautajaisia, pankkiasioita, henkilökohtaisten esineiden ja vaatteiden poistamista järjestelleet.

Suru iski täydellä voimallaan, kun olin päässyt hautajaismatkalta kotiin. Kävin töissä, opetin - en usko, että oppilaat minusta juuri mitään erikoista huomasivat, eiväthän he muutenkaan opettajansa henkilökohtaista elämää mieti, ja hyvä niin. Työkaverit eivät juuri osanottonsa jälkeen suruuni kajonneet, enkä muista itsekään siitä noina alkuviikkoina puhuneeni, myöhemmin kyllä.

Mutta kotona se tuntui. En kaivannut sieltä mihinkään, en oikein edes kauppaan. Lapsen vein harrastuksiinsa, ja vietin odotusajan kirjastossa. Siinä olivat minunkin menemiseni. Muun ajan istuin tai makasin sohvalla kirja kädessä - mutta en lukenut. Katse oli kiinni jossakin, mihin en nähnyt.

Niin kului kokonainen kuukausi. Seuraavana kuuna alkoi valon määrä kasvaa, talven selkä taittua. Niin alkoi surukin päästää hiukan otteestaan. Siitä alan jo muistaa jotakin muutakin kuin sohvalla olemisen. Kävin taidenäyttelyssä. Luin. Kotiin tulevan työn tein, nekin rästiin jääneet.

Mutta kokonaisen vuodenkierron olin surun vallassa. Äiti lähti niin yllättäen, en ollut siihen valmistautunut. Annoin itseni surra, laihduin. Suren välillä vieläkin, ikävöin.

Onneksi kukaan ei vaatinut minulta mitään noina aikoina. Perheen huolsin, työni tein kutakuinkin. Se riitti minulle, onneksi se riitti muillekin. Mutta en osannut suruani myöskään juuri jakaa. Vasta muutaman kuukauden päästä aloin puhua siitä kollegalle, joka myös oli menettänyt äitinsä vastikään. Kahdenkeskistä hiljaista puhetta se oli, ja hiljaa oloakin. Se teki hyvää.

Surupukuun en pukeutunut, se ei tullut mieleenikään. Sen verran näkyvillä opettaja on, että oli helpompi olla se, mikä oli ollut ennenkin. Mutta en pitäisi vääränä sitä, että joku pukeutuisi mustiin opettajanakin. Se olisi hänen valintansa, ja siksi aivan oikea.

Tekstin alkuosan kirjoitin Ikkunaiineksen blogiin kommenttina hänen tekstiinsä. Mutta aihe jäi mietityttämään, joten päätin kirjoittaa siitä omaankin blogiini. Kiitos Iinekselle aiheesta.

Hyvää työtä, hyvää elämää

Eilen oli Tampere-talossa 500 kuulijaa Kriittisessä tilassa. Tänä vuonna Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampere-talon järjestämä päivä keskittyi työn iloihin ja kiroihin. Professori Mikko Lehtonen sanoi avauspuheenvuorossaan, ettei valmistelutoimikunta voinut mitenkään arvata alkaessaan vuosi sitten valmistella tapahtumaa, miten ajankohtainen aihe olisi.

Kuuntelin Kari Uusikylän ja Miina Äkkijyrkän esitykset. Kumpikin puhuja innosti kuulijansa ajattelemaan ja tuntemaan. Kari Uusikylä puhui siitä flow'sta, jonka saavuttaa kun työn tarjoamat haasteet ja siihen vaadittavat taidot sattuvat kohdakkain ja kun olosuhteet ovat muutenkin otolliset. Sen tunteen vallassa syntyvät parhaat tulokset, ilman että kukaan määrää tai kontrolloi. Jokainen flow'n kokenut sen kyllä tietää. Eikä se synny vain niin sanotuissa luovissa töissä, vaan missä tahansa työssä, kenelle tahansa.

Kari Uusikylä puhui siitä, mikä meitä työssä - missä tahansa työssä - elähdyttää. Hän korosti sitä, miten jokaisessa työpaikassa tehdään työtä, miten jokainen työ on tärkeää, miten luovuus on osa kaikkea tekemistä. Innovaatio ei synny siitä, että siitä maksetaan, että sen syntymistä kontrolloidaan, että sitä varten rakennetaan rakenteita ja suunnitellaan arviointimenetelmiä. Se ei synny säätiöissä eikä edes rahalla, vaan se syntyy ihmisten työssä ihmisten kesken.

Tietenkin työstä täytyy maksaa palkkaa, ja sitä palkkaa on maksettava oikeudenmukaisesti. Miina Äkkijyrkkä sanoi, että epäoikeudenmukaisuus on varmin tapa vahingoittaa työyhteisön toimintaa, saada aikaan kyräilyä ja pahaa mieltä. Silloin kun jatkuvasti kontrolloidaan, onko joku tehnyt sen mikä hänelle kuuluu, kun toiselle maksetaan bonuksia silloinkin kun hän ei ole tehnyt mitään erityistä, on ovi kateuteen avattu.

Kateus, nokkiminen, takanapäin puhuminen, selkään puukottaminen, kahdenkeskinen supattelu - siinä Miina Äkkijyrkän lista niistä tavoista, joilla työyhteisö murtaa omaa olemistaan. Kun työyhteisössä toimitaan tuohon tapaan, on varmaa, ettei siellä kukaan voi hyvin.

Miina Äkkijyrkkä kehotti meitä kuuntelemaan itseä, tulemaan sinuiksi itsemme kanssa, etsimään ominta tapaa tehdä työtä. Se vaatii hyvät työolot - ja aivan varmasti hyvää ruokaa. Äkkijyrkkä aloitti kuvaesityksensä kuvalla ruokapöydästä. Ilman hyvää ruokaa kukaan ei jaksa.

Se johdatti minut ajattelemaan, mahtaisiko yksi syy suomalaislasten hyviin tuloksiin Pisa-tutkimuksissa olla maukas kouluruoka, jonka jokainen suomalainen lapsi saa ilmaiseksi. Nälkäisenä ei kukaan jaksa koulutunneilla olla ja opiskella. Ruokatunti katkaisee koulupäivän, silloin jutellaan kavereiden kanssa, rentoudutaan. Sen jälkeen taas jaksetaan.

Kenties jonkun kannattaisi tutkia tarkemmin. Loppuisivat puheet siitä, miten kouluruoasta voitaisiin säästää. Aina säästöpuheiden yhteydessä kuulee jopa sitäkin, miten muissa maissa ruoasta maksetaan. Niin kuin ei voitaisi olla ylpeitä siitä, että meillä on ollut varaa tarjota lapsille ilmaista kouluruokaa silloinkin, kun Suomi oli paljon köyhempi kuin nyt. Koulukaupunkini käyttää yhden kouluaterian raaka-aineisiin 68 senttiä. Se tuntuu mahdottoman vähäiseltä summalta, ja silti sillä saadaan aikaan useimmiten oikein hyvä ruoka-annos, jonka syö mielellään.

Parasta opettajan työssä onkin se, kun näkee oppilaat innostuneina työn touhussa. Miina Äkkijyrkän maalaaman vastasyntyneen vasikan suurin silmin ja herkin korvin hekin ihmettelevät ja tutkivat maailmaa. Ja niin toivottavasti minäkin, aina silloin tällöin. Vain se tapa pitää meidät elossa ja elämässä.