torstai 23. joulukuuta 2010

lauantai 4. joulukuuta 2010

Joulukuun hämärässä


Jouluun on kolme viikkoa.  Mukavia viikkoja ovat joka vuosi nämä vuoden hämärimmät ajat.  Kun olen saanut II jakson työt pöydältäni - se tapahtuu joka vuosi itsenäisyyspäivän iltana, Linnan juhlia samalla katsoen - voin alkaa asettua jouluun.  Hitaasti, kiireettä, vähitellen ja vähäisesti. 
Tänä vuonna olen jäädyttänyt lyhtyjä, ja onnekseni pakkasia on riittänyt, niin että ovat oikein kirkkaan jäisiä edelleen.  Öljykynttilät ovat niissä parhaat: palavat varmasti ja kauan. 
Rauhallisia hämärän viikkoja teille kaikille!

torstai 11. marraskuuta 2010

Poikakirja, Nenäpäivä ja Keltaiset tyypit


Finlandia-ehdokkaat on taas julkaistu.  Lista näkyy yllä.

Nenäpäivä, katoamispiste.
Kärpäsenkesyttäjä. 

Totta.
27. Eli kuolema tekee taitelijan; karkkipäivä. 

En ole lukenut ainoatakaan.  

Olisin odottanut Olli Jalosen Poikakirjan olevan mukana. Pidin siitä, sen rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, sen  hellyydestä kaikkia henkilöitään kohtaan, myös ankaraa ja väkivaltaista opettajaa. Pidin Poikakirjan pojasta, Ollista, joka tahtoi oppia ja joka oppikin paljon, jopa liikaa niin pieneksi pojaksi. Pidin Poikakirjan kerronnasta, lapsen äänestä, ehyistä ja kauniista lauseista. 

Kävin iltapäivällä kirjakaupassa.  Ostin kaksi kirjaa: Mikko Rimmisen Nenäpäivän ja Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit.

Rimmisen ostin siksi, että on aloitettava Finlandia-ehdokkaiden lukeminen jostakin, ja ajattelin, että Nenäpäivä voisi olla hauska ja kenties se voisi olla jopa voittaja.

Keltaiset tyypit ostin siksi, että annoin yhdelle abiryhmälle tehtäväksi valita yhden esikoiskirjan ja kirjoittaa siitä arvostelun.  Ryhmä valitsi Keltaiset tyypit.  Joku on sen jo lukenut ja kirjoittanut arvostelunkin.  Minun on luettava se pikimmiten.  

Taidankin lopettaa nyt ja mennä peiton alle Keltaisten tyyppien kanssa.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Hilman päivät

Matti Kassilan ohjaama farssi Hilman päivät tulee tänään Teemalta.  Kannattaa katsoa.  Muistaakseni se on oikeinkin hauska.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Maistuvaa kekriä!

Eilen hain Postitorvenkadulta (miten hauska nimi varsin karulle tielle) tilaamani luomulaatikon: kahdeksi viikoksi on taas perusjuurekset ja vihannekset hankittuna.  Päivälliseksi teen munakoisorullia ja uunijuureksia.

Tänään vietän kekriä ja muistelen lähes 11 vuotta sitten kuollutta äitiäni.  Hän oli taitava ruoanlaittaja, ja mikä moderneinta: hän ja isä kasvattivat ison osan meidän kuusihenkisen perheen ruokatarpeista itse.  Isossa kellarissa oli peruna-, porkkana- ja lanttulaarit, punajuuria ja kaalejakin varastoitiin talveksi. Hyllyt täyttyivät mehuista ja hilloista.  Ja kun pakastin joskus 70-luvun alkuvuosina hankittiin, äiti innostui syksyllä ostamaan puolikkaan possunruhoa kinkkuineen kaikkineen muiden pakasteiden lisäksi.Vaikka marjoja pakastettiin, eivät kellarin hyllytkään tyhjentyneet: viinimarjt ja puolukat mehustettiin edelleen, ja puolukoita säilöttiin vedessä ja survottuna ikiaikaiseen tapaan.

En oikein pidä amerikkalaisesta halloweenista, vaikka sen juuret kyllä ovat aivan samanlaisessa sadonkorjuuperinteessä kuin suomalainen kekrikin.  Kurpitsa on otettu intiaanien juhlista. Mutta kun amerikkalaiset ovat saaneet tämänkin juhlan tuntumaan niin kovin muoviselta.  Sitä siinä vastustan, ja sitä kaikkea tavaramäärää.

Kajaanilaiset ovat nostaneet uudelleen kerkin syyskauden juhlaksi.  Sotkamolaiset maanviljelijät ovat tehneet suuren kekripukin, joka on ollut viikon verran Kajaaninjoessa kaupunkilaisia ilahduttamassa. Tänään se poltetaan, vanhan perinteen mukaisesti.





Linnut ovat nauttineet omaa kekriään, kun aloin viikolla taas täyttää niiden syöttöastiaa.  Tänään ne saivatkin aloittaa aamupäiväruokailunsa sakeassa lumipyryssä, talven ensimmäisessä.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kirjamessuilla


Kävin messuilla lauantaina.  Pysähdyin kuuntelemaan, kun Hannu Väisänen kertoi kirjoistaan, jäin katsomaan, kun esikoiskirjapalkintoehdokkaat nousivat lavalle, seurasin sivusta, kun dekkarikirjailijat vetivät yleisöä.

Ostin kirjoja kassillisen. Osa kirjoista oli hyvinkin edullisia, mutta toisaalta on sanottava, etteivät messut mikään kirja-ale ole.  Enemmän viihdyn messuilla sen vuoksi, että siellä näkee kirjailijoita, ja ennen kaikkea kuulee heitä.  Tosin tänä vuonna messuohjelmani ole sellainen, etten oikein ehtinyt kuuntelemaan.

Messuilla oli hirveä tungos (vaikkei se kuvasta näykään).  Kahvilla on pysähdyttävä, mutta kaikkialla oli pitkät jonot.  Aikaa kului yhden pahvimukillisen metsästykseen.

Eniten innostuin sähkökirjasta.  En käytä sen yhteydessä termiä lukulaite, sillä se versio lukulaitteesta, jota kokeilin, ei minua houkuttele. Se oli ankea ja mitätön.  Se on jo mennyttä aikaa.   Sen sijaan kiinnostuin heti oikeista sähkökirjalaitteista, jotka ovat kosketusnäyttöisiä tietokoneita.  Niille on varmasti käyttöä jokaisen opiskelijan olkalaukussa.  Taulutietokoneesta näkyvät toimittajat puhuvan - tabletista.  Hah, taas uusi, monimerkityksinen sana.

Olen välittömästi valmis siirtymään digikirjaan oppilaitteni kanssa.  En usko, että kukaan oppilaistani vastustaisi reppunsa kevenemistä.  Kaikki kirjat olisi samassa laitteessa, ja siihen voisi tehdä myös kaikki tarpeelliset muistiinpanot.Puhumattakaan siitä, että sillä pääsisi myös nettiin. Koulun tietokoneluokat ovat jo nyt historiaa, mutta kun tällaisten laitteiden hinta on kohtuullinen ja kun kustantajat saavat oppimateriaalin sähköiseen muotoon, opiskelussa tapahtuu iso murros.

Nyt vain hinnat kohdalleen ja kustantajien ja kirjailijoiden sopimukset kuntoon.

Kaunokirjallisuuden sen sijaan ainakin vielä luen mieluummin paperikirjasta, ainakin iltaisin sängyssä. Sitä paitsi kirjat ovat kauniita ja niitä on mukava katsella hyllyssä.  Kaikesta vanhasta en ole valmis luopumaan - ainakaan vielä.  Tulee kyllä mieleen ne ajat, kun vinyylilevyistä alettiin siirtyä cd-levyihin.  Vaikealta sekin tuntui, mutta nyt ovat vinyylit vaatehuoneen nurkassa laatikossa. Vuosiin en ole niitä edes katsellut.  Kummallista.

Päivitetty 5.11.2010.

torstai 21. lokakuuta 2010

Ajankohtaista keskustelua - ja miten muuttumatonta

Brokeback Mountain -elokuvan homomiehet

YLE:n Elävässä arkistossa on katsottavissa paitsi 12.11. Ajankohtaisen kakkosen homoilta, myös 1996 käyty keskustelu homoliitoista.  Tuolloin keskustelua käytiin siitä, pitäisikö lainsäädäntöä muuttaa niin, että homo- ja lesboparit voisivat rekisteröidä suhteensa.  Tuo lakihan lopulta hyväksyttiin 2002. 

Kovin paljon ei keskustelun sisältö ole muuttunut 14 vuodessa.  Vanhempi ilta tuntuu kuitenkin rauhallisemmalta ja syvällisemmältä.  Mutta huvittavaa on se, että Päivi Räsänen puhuu hyvin samoin sanoin 14 vuotta sitten.  Hän taitaa olla ainoa yhteinen keskustelija kummassakin illassa.

Erityisen hyviä kommentteja 1996 esittivät muun muassa teologi Nissinen, kansanedustaja Ojala ja kirjailija Saisio.

Kovin muuttumatonta keskustelu tuntuu olevan, mutta toisaalta parasta kuitenkin on, että keskustelua käydään.  Kyllä arvot ja asenteet muuttuvat, vähitellen.  Juuri arvojen ja asenteiden muuttuminen lopulta muuttaa yleisen suhtautumisen ja lainsäädännön. Joskus vain arvojen muutos nopeutuisi lainsäädäntöä ensin muuttamalla - niin on käynyt esimerkiksi lapsiin kohdistuvaan fyysiseen kurittamiseen suhtautumisessa.

Muutamat kirjoittajat muistuttavat myös raamatuntulkintaan liittyvästä epäjohdonmukaisuudesta. Mooseksen pyhyyssäädöksissä tuomitaan kuolemaan myös esimerkiksi nainen, joka menee "epäpuhtaana" (1-2 kuukautta synnytyksen jälkeen) pyhäkköön. Yhtä ankara rikos on yhtyminen naiseen kuukautisvuodon aikana. Kirkolliskokouksen asialistalle näitä asioita ei ole vaadittu. Martti Nissinen ja Marja Suhonen korostavat, että Raamatun homokannanotot kasvavat patriarkaalisen yhteiskunnan arvoista: toisen miehen alistaminen naisen asemaan oli se kaikkein loukkaavin ja oudoin asia.  "Raamatun tekstit viittaavat samaa sukupuolta olevien suhteita kuvatessaan johonkin muuhun kuin mistä nyt keskustellaan", Nissinen kirjoittaa. Esimerkiksi "Sodoman miehet eivät olleet homoja vaan rasisteja".(HS 12.8.2004.)


Olipa lopulta mikä tahansa vaikea moraalikysymys, johon fundamentalistikristityt suhtautuvat suvaitsemattomasti, perustelut löydetään Raamatun Vanhasta testamentista tai Paavalin sanoista.  Koskaan ei käytetä argumentteina Jeesuksen sanoja.  Mutta Jeesushan puhuikin armosta ja laupeudesta.  Jos Jeesus eläisi, hän istuisi varmasti keskustelun sillä puolella, jossa homot hyväksytään, jossa homon elämä ei ole syntiä eikä jumalanpilkkaa, jossa homot voivat solmia jopa kirkollisen avioliiton.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Lintujen sunnuntai-illallinen


Sireenipensaaseen lensi punatulkkuja, mutta ne piiloutuivat niin taitavasti, etten kunnon kuvaa saanut.  Siellä ne kuitenkin tyytyväisinä napsivat sireeninsiemeniä.



Illemmalla, auringon jo melkein laskettua lähipuut täyttyivät tilhistä, jotka alkoivat tehdä selvää pienten pihlajien sadosta.  Lintuja oli satoja, ja niiden liverrys täytti rauhallisen pihan. 



Aika ajoin ne pyrähtivät valtavana parvena syömään ja palasivat taas takaisin tukikohtina käyttämiinsä koivuun ja omenapuihin. Valoa oli jo liian vähän, jotta kuvasta olisi tullut kunnollista - minun kamerallani.  Lintujen kuvaamiseen se ei vain millään riitä.  Olen aloittanut säästämisen parempaan. 

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Lippu liehuu Kivelle ja suomalaiselle kirjallisuudelle




Niin laajeni heidän niittunsa korven rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia huoneita varten.

Eero myös teki ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti edistyi hänen taitonsa.  Lauantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja povessa.  Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan muonaa elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.

Talvi oli tullut; jouluaattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä tarpeeksi oppineena ja kelvollisena opettamaan veljiänsä.  Ihmeteltävän kerkeästi hän oli oppinut.  Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatekismuksen. - Ja nyt kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha.  Siinä opettajana istui Eero ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli.  Yhdestä suusta he huusivat, ja mäikkyi avara pirtti.
                                              Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (1870)


       

          Kalevanharju Tampereella Aleksis Kiven päivän aamuna 2010.



sunnuntai 3. lokakuuta 2010

"Missä sen pienen vaahteran näin"


   Otsikon säe on Mirkka Rekolan runosta Uneen, joka on julkaistu kokoelmassa Vedessä palaa (1954).

                                 Vaipuisin hiljaa sinne päin,
                                 missä sen pienen vaahteran näin
                                 leikkivän keltaisin lehdin.
                                 Sanoisin: nyt minä ehdin.

                                  

lauantai 2. lokakuuta 2010

Lokakuun värit ja maut


On lokakuu, mutta piha kukkii vielä. Kuvan kanariankrassit innostuivat kukkimaan kunnolla vasta syyskuussa.  Clematis alkoi uuden kukinnan ja kukkii melkein yhtä innoissaan kuin kesäkuussa.

Aamut ovat olleet suloisen sumun pehmentämiä, päivisin keltainen valo on kirkastanut puiden ja pensaiden värit ihmeellisiksi. Luonto näyttää kauneuttaan, ja mieli ottaa sen vastaan kiitollisena, sillä työ vaatii enemmän kuin jaksaisi.

Pariin syysviikkoon on  sisältynyt kokeita, ylioppilaskirjoituksia, monia kokouksia, uusia tieto- ja viestintäteknisiä vaatimuksia.  Työ yrittää olla koko elämä, mutta mieli ei sitä hyväksy. Onneksi luonto ruokkii mielenrauhaa, niin kuin tänään.

Maa kasvattaa puhdasta ruokaa, vaikka pihani isot tomaatit eivät ehdikään kypsyä. Kirsikkatomaatteja olemme syöneet jo viikkoja. Ostin tänään luomutorilta maukkaita porkkanoita, lanttuja, pinaattia, ihanaa oliivi- ja rypsiöljyä ja tein niistä oikein hyvää, mukaeltua ratatouillea. Ja pian otan uunista gluteenittoman focaccian.  Se on ensi kokeilu, saapa nähdä, mitä siitä tulee.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Aamulla

Taivas palaa...


sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kalaa ruokalautasella?




Yli puoli vuotta olen noudattanut varsin tiukkaa ruokavaliota: en käytä lainkaan maitotuotteita, en mitään kotimaista viljaa, syön vain kasvisruokaa sillä poikkeuksella, että joskus lautasellani on kalaa.

Tämä ruokavalio on osoittautunut minulle erinomaiseksi. Oloni on virkeämpi.  Maha ei ole kipeä eikä turpoa ilmapalloksi joka ilta. Jos suolistoni ei pysty pilkkomaan viljan ja maidon proteiineja, on viisainta jättää ne ruokavaliosta pois.  Niin yksinkertaista se vain on.

Punaista lihaa en ole syönyt vuosiin, mikä johtuu paitsi ekologisista myös terveyssyistä. Nivelvaivat ovat vähentyneet oleellisesti. Vähitellen vähensin myös kanan ja kalkkunan syömistä niiden teollisen tuottamisen vuoksi.  Ne jätin siis pois ruokalistaltani vain eettisten, en terveydellisten syiden vuoksi.

Minun ei ole ollut vaikea muuttaa ruokavaliotani.  Kun olen päätöksen tehnyt, olen pitänyt siitä kiinni.  Isompi työ on ollut siinä, miten totun siihen uuteen, jonka jonkin ruoan pois jättäminen väistämättä tuo mukanaan.  Ja miten löydän sen kaupasta. Kasvisruokavalio on tuonut ruokalistalle entistä enemmän marjoja, hedelmiä, papuja, linssejä, siemeniä, pähkinöitä ja monenlaisia juureksia ja vihanneksia, vaikka aina olen niitä syönyt. Maidon korvaan soijatuotteilla.

Jos olisin muuttanut ruokavaliotani näin paljon 15 vuotta sitten, olisi ollut vaikeaa.  Nyt ei ole: tavallisesta isosta marketista löydän tarvitsemani, myös luomuna.   Ja Tampereella on erikoisliikkeitä, joista saan melkein mitä vain. Sen, joka asuu pikkupaikkakunnalla, on nähtävä paljon enemmän vaivaa. Ei kesämökkipaikkakuntani kaupasta löytynyt kuin yhdenlaista gluteenitonta näkkileipää, ei maustamatonta soijajugurttia, ei luomusalaattia.  Mutta loman ajan kyllä pärjäsin. Maalla asuva varmaankin kasvattaa vihanneksensa ja kasviksensa itse, luomuna.

Kalan ostaminen on vaikeaa.  Joskus tekee mieli kalaa ja sen syöminen on myös ravitsemuksellisesti lähes välttämätöntä.  Mutta mitä kalaa voi syödä?  Ei ainakaan norjalaista  lohta.  Sen olen päättänyt jo vuosia sitten käytyäni Pohjois-Norjassa ja nähtyäni vuonoissa olevat kalankasvattamojen kassit.  Lohet uivat siellä sumpussa, kasvavat tehoruokinnalla paljon nopeammin kuin luonnossa, sairastuvat herkästi eivätkä voi elää lajilleen tyypillistä vaeltajaelämää.

Mutta sitä en ole tiennyt, että kaupassa oleva norjanlohi ei olekaan Norjassa kasvanutta.  Siitä kertoo Ulkolinja. Chilessä toimiva norjalainen pörssiyhtiö Marine Harvest tuottaa valtavat määrät lohta maailmalle.  Lohiteollisuus on vienyt leivän, siis kalat ja simpukat, paikallisilta kalastajilta: merenpohja on kuollut kasvattamojen alueilla ja lohien taudit siirtyvät luonnokaloihin. Kannattaa katsoa - ja miettiä, mitä kalaa lautaselleen seuraavaksi ostaa.  Dokumentti on kuin pahinta painajaista, mutta sitä se ei ole.  Se kuvaamat rannat, kuolleet meret ovat totta niille ihmisille, joille ne ovat tarjonneet elannon.  Siis lopulta meille kaikille tällä planeetalla.

Eivät kaikki kotimaisetkaan kalat ole ongelmattomia.  Mutta ainakin vielä uskallan ostaa muikkua, kuhaa, ahventa, siikaa.  Myös niiden maun vuoksi.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Parasta tänä kesänä

















Parasta kesässä 2010 olivat valo, vesi ja lämpö.

Nyt valo ja lämpö tuntuvat olevan auttamatta ohi: vettä kyllä sataa ja on niin koleaa, että aamulla oli etsittävä villasukat jalkaan. Keskiviikkona on jo kalenterinkin mukaan syksy.

Kesän aluksi sain nauttia lämmöstä ja häikäisevästä auringosta Italiassa. Kuvan lapset leikkivät Bergamon torilla. Italialaiset osaavat olla kaupunkilaisia, ja he kestävät helteet lukuisten suihkukaivojensa ja kaupunkilaisille tarkoitettujen juomapaikkojen avulla. Eikä kaduilla kulkijoilla ole kiirettä. Kuumuus väsyttikin, ja valo häikäisi välillä silmät kipeiksi.

Mutta silloin, alkukesällä, ne tuntuivat ihmeellisiltä. Vielä silloin ei edes aavistanut, että kuumuutta ja häikäisevää valoa riittäisi yli kaksi kuukautta kotimaassakin. Valoa, lämpöä ja vettä. Kuva on otettu juhannuksen aikaan, yöllä. Siinä on kaikkein paras: rannan rauha. Olin ainoa ihminen noissa maisemissa. Kuikat nukkuivat vastarannalla. Jossakin kukkui käki, ja aamuyöstä alkoi ruovikko laulaa.











Valo ja vesi. Ääretön maisema, karu ja
kovakin. Mutta rannan rauha vallitsi heinäkuisena hellepäivänä näilläkin rannoilla - kun unohti ne kymmenet ihmiset, jotka olivat minun laillani tulleet tutustumaan majakkasaareen.

Valoa ja lämpöä riitti myös omalla pihalla. Niistä nauttivat myös perhoset, joita tuntui olevan enemmän kuin kertaakaan ennen näissä pihani hortensioissa.

lauantai 14. elokuuta 2010

Playboyko sanoo, mikä on nainen?


Olen muutaman viime päivän aikana törmännyt mediassa useasti nimeen Playboy. Minun nuoruudessani se oli kallis, kiiltävälle paperille painettu pornolehti, josta ei kuitenkaan julkisesti tuota sanaa käytetty, ja lehden oman näkemyksen mukaan se arvosti naiskauneutta, ei alentanut sitä. Kuitenkin vuosikymmenten ajan sillä on ollut suuri valta siihen, miltä mallit näyttävät. Nykyään sillä tuntuu olevan yhä suurempi valta myös siihen, miltä tavallisten naisten pitäisi näyttää, eikä vain näyttää vaan myös siihen, mitä he saavat olla.

1800-luvulla naisten odotettiin olevan säädyllisiä, pukeutuvan jo lapsena aikuisten vaatteisiin, peittävän aikuistuttuaan hiuksensa ja piilottavan oman sukupuolisuutensa varsin tarkasti.  Toisaalta naiselle kyllä sallittiin myös koristautuminen ja kaunistautuminenkin, tiettyyn rajaan saakka. Me kuvittelemme olevamme hyvin kaukana tuosta ajasta: vapaita toteuttamaan omat mieltymyksemme.  Mutta niin ei kuiteknaa ole.  Meitä säätelevät monet ulkonäkönormit - kenties vielä ankarammat kuin 1800-luvun naista. Hän sentään saattoi säilyttää oman olemuksensa vaatteittensa alla.  Silti meistä kukaan ei varmasti kaipaa noita viktoriaanisia sääntöjä.

Hollantilaisen toimittajan Sunny Bergmanin dokumentti Yli-ikäinen 35-vuotiaana? pysäytti minut, yli 50-vuotiaan naisen. Olen elänyt nuoruuteni 1970-luvulla. Meidän ei tarvinnut ajaa säärikarvojamme, emmekä joutuneet lukemaan naistenlehdistä neuvoja siitä, miten oikea bikinirajaus tehdään. Silti meitä ei pidetty epäsiisteinä, ei-naisellisina.

Playboy-naisen on oltava karvaton, isorintainen, kapealanteinen, sileä. Mutta sen lisäksi hänen on silvottava sukuelimensä, sillä naisen oma alapää ei kelpaa siihen kuvaan, jonka pornolehti on naisesta tehnyt. Entistä useammat naiset alkavat uskoa, ettei voi elää niiden muotojen ja ruumiinosien kanssa, jotka on itselleen saanut.

Dokumentissa haastateltu nainen sanookin, että vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten mallit, jotka olivat silloisia naisihanteita, olivat poikkeuksellisia - heidänlaisiaan oli prosentti, pari naisista - he kuitenkin olivat todellisia, olemassa olevia naisia. Nyt naisihanne on luomus: siloiteltu, leikattu olento, jollaista ei ole olemassa. Silti naisten on tultava hänen kaltaisekseen, on alettava esittää naista, jota ei ole.

Olennaista onkin esittäminen. Normaaliuden rajat kapenevat. Erilaisuutta sallitaan entistä vähemmän. Joku sanoo, mikä on normaalia, mikä epänormaalia. Epävarmuus kasvaa, ja yhä useammat tahtovat muuttaa itseään. Raha liikkuu ja joku rikastuu.

Yhä nuoremmat naiset ovat valmiita kaunistamaan itseään kirurgisesti, siis ovat heihin iskostuneen, ulkopuolelta asetetun kuvan mukaan epänormaaleja, rumia, lihavia, vääränlaisia, ei-haluttavia. Heitä uhkaa työttömyys, sillä vain kauniit ja nuoret menestyvät työmarkkinoilla, ja heitä vaanii epäonni rakkaudessa, koska miehet pitävät vain Playboy-naisista.

Työtä ja miehiä vartenko nainen elää? Vai itselleenkö hän nämä muutokset lopulta tekee, omaa epävarmuuttaan? Mutta miksi hän tuntee itsensä omana itsenään epävarmaksi, vääräksi?

Meidän ei pidä hyväksyä näitä häikäilemättömien rahastajien vaatimuksia. Meidän on nähtävä niiden ohi ja yli: riitämme itsellemme. Onneksi riitämme myös useimmille miehille, vaikka emme Playboy-pupuilta näytäkään. Aivan varmasti riitämme tavallisen naisen näköisinä, ahkerina ja tunnollisina työntekijöinä myös työnantajillemme. USA:n naistenkaan ei tarvitse suostua silvottavaksi, siitä olen aivan varma.

En esitä minää, olen minä.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Matkalla Kuopiossa ja Bengtskärissä


Minna Canthin talo, Kanttila, jossa Minna asui ensin lapsuus- ja nuoruusvuosinaan 1853 - 1863 ja uudestaan leskeksi jäätyään 1880 - 1897 ja jossa hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan, on surullinen näky. Kukaan ei tunnu tietävän, mikä sen kohtalo on. Talo on käyttämättömänä, rapistuu ja päästetään ilmeisesti niin huonoon kuntoon, että "ainoaksi vaihtoehdoksi" jää purkaminen. Kuvassa talon Kuninkaankadun puoleinen osa, jossa oli aikanaan Minnan asunto ja sekatavarakauppa (sen ovi oli talon kulmassa). Minna Canthin kadun puolella oli lankakauppa, jota Minna hoiti kirjoittamistyönsä lisäksi ja josta ansaitsi elannon perheelleen: seitsemälle lapselleen, äidilleen, veljelleen ja itsellleen.

Kadun toisella puolella on valokuvaaja Viktor Barsokevitschin talo, jossa nykyisin toimii VB-valokuvakeskus. Barsokevitsch (1863-1933) kuvasi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Kuopiota, kuopiolaisia ja lähiseutuja neljän vuosikymmenen ajan. Siellä on paraikaa meneillään upea Henri Cartier-Bressonin valokuvien näyttely. Näin pitää vanhoja arvorakennuksia hoitaa ja ylläpitää. Talon pitää elää - vaikkei hyvin hoidetuissa museoissakaan mitään vikaa ole. Mutta aina kun talossa on kunkin ajan elämää, yleisölle avointa ja sitä kiinnostavaa, talo saa sen kaiken arvon, jonka se ansaitsee.

Voisiko Kanttilasta tulla Kuopion Kirjan Talo? Kirjailijoiden keskus, kenties residenssi savolaiselle kirjailijalle muutamaksi vuodeksi kerrallaan, keskustelu- ja näyttelypaikka. Ja mitä kaikkea muuta.

Bengtskärissä oli kaunista! Meri oli sininen, majakka ylväs. Vesi näyttäytyi taas uusissa väreissä.



sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Vilvoittavissa vesissä



















Tällaisina päivinä minä, joka en ui ollenkaan mielelläni, vaikka veden äärellä viihdynkin, olisin mielelläni vedessä juuri tuohon tapaan kuin ulpukka: kahlaisin siellä niin että pää keikkuisi reilusti pinnan yläpuolella, ylävartaloa myöten, ehkä vetäisin muutaman uintiliikkeenkin.

Onnea Ulla ja Ulpu!
Erityisesti serkku-Ulla sekä ystävä-Ulla, joka tahtoisi uida aina, ainakin joka päivä.




















Kotijärveni Iidesjärvi oli tänään iltapäivällä hiljainen. Sorsat pyllistelivät ruoan etsinnässä ja uiskentelivat laiskasti, lokit kirkuivat satunnaisesti ja pääskyset lentelivät veden ja ruovikon yllä.



















Uimimen ei Iidesjärvellä onnistu kuin vesilinnuilta, kuten kuvassa olevilta nokikanoilta, heinäsorsalta ja lokilta. Mutta niille se onkin mitä mainioin, vilvoittava vesi.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Veden väri



















Vietin viikon Kulkemusjärvellä. Vuokramökin ihanuus on se, että näkee Suomea. Uusia rantoja, uusia vesiä.

Vesi on mökkielämän tärkein elementti.

Veden väri muuttuu jatkuvasti tuulen, valon, heijastusten mukaan.

Mahtavalta Linnavuorelta katsoen Linnavirran vesi hohtaa teräkseltä helteisenä kesäpäivänäkin - miltä mahtaakaan näyttää syysmyrskyssä.



































Ei ole ihme, että muinaiset suomalaiset rakensivat puolustustaan juuri tällaisille paikoille. Jääkausi on totisesti vaikuttanut maisemaan. Muinaiset henget liikkuivat kallioilla: ajatus tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten jalanjäljissä kulkemisesta huimasi mutta samalla tunsin ihmeellisten voimien siirtyvän minuun. Sitten vasta alkoikin huimata, ja oli kiireenvilkaa siirryttävä kallion reunalta kauemmas kuvaamaan. Pudotusta oli kymmeniä metrejä.
























Korento järvisätkimen heteitä maistamassa.



















Isokoskeloiden lento.



















Kuikkaperheen päiväretki auringon kilossa. Tai pikemminkin herraseurueen, sillä emot lienevät olleet hautomassa. Pieniä kuikanpoikia ei näkynyt. Sen sijaan ruovikossa lymyili kaksi pikkuista telkänpoikaa, mutta telkkäemoa en nähnyt.



















Ulpukat rantavedessä keskipäivän helteessä.



















Laulujoutsen tuli aamiaiselle matalaan lahdelmaan, auringon kimallukseen.




















Joka ilta veden väri oli eri.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Onnellista keskikesän juhlaa!





















Kun tulin viime viime viikolla lentokentältä kotiin taksilla, mietin taas kerran sitä, miten ammattiautoilijat toimivat liikenteessä. He ovat kokeneita, he osaavat ajaa, he näkevät liikennetilanteet nopeammin ja täsmällisemmin kuin me keskivertokuskit.

Mutta toisaalta juuri siinä on myös heidän ongelmansa: he luottavat taitoihinsa liikaakin. Taksinkuljettaja puhui melkein koko matkan kännykkäänsä - hän kävi läpi jotakin tilausta hyvin yksityiskohtaisesti, ja välillä hänen oli luettava ja katsottava etupenkillä olevaa esitettä. Oikea käsi oli korvalla, silmät aika ajoin paperissa, ajatukset ilmeisen kalliissa tilauksessa, ja mielessä ja etupanelissa raksutti raha.

Minä istuin takapenkillä ja mietin, mistä maksan, kun taksilla ajan. Mukavasta matkasta, hyvästä palvelusta. Ja varmasti myös turvallisuudesta. Sehän on luettavissa myös siitä, että taksit ovat suuria ja kalliita autoja. Mutta onko matka turvallinen, jos kuljettaja keskittyy liikenteen sijasta omiin asioihinsa, johonkin aivan muuhun kuin itse työhön?

Tänään kaupasta ajaessani kiinnitin huomiota siihen, miten ison rekan kuljettaja käänteli vasemmalla kädellä autoaan ahtaassa valoristeyksessä. Oikea oli varattu korvalla olevalle kännykälle. Keskustelua en kuullut, mutta hauskaa juttua näytti riittävän, olisiko ollut kyse juhannussuunnitelmista.

Eivät ammattiautoilijat tietenkään ole ainoita ajon aikana kännykkään puhujia. Me tavikset teemme sitä aivan varmasti paljon heitä enemmän - minäkin, mutta hyvin hyvin harvoin, enkä koskaan rupattele. Useimmiten en vastaa puhelimeen, kun ajan, ei minulle niin tärkeitä puheluita juuri koskaan tule, etteivät jouda odottaa.

Ja että miten tämä juhannukseen liittyy? Siten, että kun huomenaamulla lähden ajamaan kohti Itä-Suomen kirkasvetistä mökkirantaa, toivon, että matka sujuu turvallisesti meiltä kaikilta. Liikenne on meidän jokaisen tielläliikkujan yhteinen yritys, eikä ole reilua, että jotkut katsovat oikeudekseen ottaa siellä erivapauksia olipa kyse vauhdista, ohituksista tai huolettomuudesta muiden sääntöjen noudattamisessa.

Oikein lempeää juhannusta Sinulle, lukijani!

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Kesäaamun kuoriainen


Kaunis kultakuoriainen pöristeli pihallani, kun join aamukahvia.

Nautin sen lentoäänestä, sen iloisesta menosta, mutta odotin samalla kovasti, että se pysähtyisi johonkin, jotta näkisin sen loistavan kullanvihrän selän - ja saisin siitä kuvan.

Kuvaaminen on mukavaa. Mutta ei se saa viedä aistikokemuksen iloa. Siltä välillä tuntuu ja sitä on ankarasti jaksettava vastustaa.

Kovin kaunista taustaa kultakuoriainen ei valinnut, mutta muutaman kuvan sain napattua ennen kuin se nousi taas siivilleen.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Kiinan talouskasvun maksajat


Tarja Halonen puuttui Kiinan-vierailullaan kiinalaisten työntekijöiden kohteluun teollisuudessa. Uutisia onkin riittänyt siitä, miten tehtaissa tehdään 10 - 12 tunnin työpäiviä. Työläisellä ei ole omaa asuntoa, vaan huone on jaettava monen muun kanssa eikä edes sänky ole oma, vaan siinä nukkuu toista vuoroa tekevä silloin kun itse on työssä.

Kiinan kaivoksissa kuolee satoja työläisiä vuosittain. Kaivosten turvallisuutta ei valvota, ja niissä tehdään orjatyötä.

Orjatyötä tehdään monissa tehtaissakin. Siitä kertoi Hesari tänään. Ne tapaukset, jotka tulevat julkisuuteen, eivät varmasti ole edes pahimpia. Kiinan maaseudulla riittää rikastumisesta haaveilevia köyhiä. jotka ovat valmiit menemään tehtaisiin onnettomilla ehdoilla. Työolot osoittautuvat yleensä luvattuakin huonommiksi.

Eikä riitä, että kiinalainen markkinatalous orjuuttaa omaa kansaansa. Se on vallannut yhä isomman osan myös Afrikkaa. Kiinalaiset yritykset ovat nopeassa tahdissa viemässä Kiinaan afrikkalaisten raaka-aineet ja maan rikkaudet. Afrikan osa maailmantaloudessa on olla jatkuvasti muiden maanosien hyväksikäyttämä: 1800-luvulla eurooppalaiset siirtomaaherrat ja nyt kiinalaiset pörssiyhtiöt tyhjentävät maanosaa.

Maailman ja -pallon tila on hälyttävä. Raha määrää, talous on kaiken mitta. Oma olo on hyvin voimaton.

Salaattia ja särkyneitäsydämiä


Ostin viikko sitten kaupasta viisi salaattia, leikkasin syötävät lehdet talteen ja istutin juurakot multaan. Ovat hyvässä kasvussa: muutaman viikon päästä voi jo muutaman lehden rapsaista syötäväksi. Koko kesänä ei tarvitse kaupasta vihreää kotiin tuoda.



Pihani kukkii alkukesäisin sydämiä. Kukat ovat liikuttavan kauniita, ja valo viihtyy niiden sisällä kuin rakkaus.












Viime kesänä ostin puutarhaliikkeen lopetuksesta muutamalla eurolla pienen clematiksen taimen. Hyvin se tuntui viime kesänä juurtuneen, mutta silti jännitti keväällä, mahtoiko selvitä talven yli. Ilo oli suuri, kun huomasin ensimmäiset paisuneet silmut viimekesäisten, kuivuneiden versojen lehtihangoissa. Nyt pieni köynnös kukkii näin kauniisti.

torstai 27. toukokuuta 2010

Tärkeitä sanoja


















On menossa taas tosi tiukkoja päiviä, enkä ehdi kirjoitella tekstejä. Täytyy nimittäin lukea niitä, lukea ja arvioida. Pinot ovat melkoiset jo nyt, ja lisää tulee. Aikaa tasan viikko.

Mutta silti pysähdyin sohvalle katsomaan Maarit Tastulan ohjelmaa: Pekka Haavisto puhuu hyvin viisaita sanoja maailmanrauhasta ja konfliktien sovittelemisesta.

Kannattaa katsoa.


Kannattaa myös lukea Annamari Vänskän kolumni Yliopisto-lehdestä. On kummallista, kuinka jatkuvasti saa kuullakseen siitä, miten tytöt menestyvät kiltteyttään, pänttäämällä - eivät lahjakkuuttaan - ja miten nämä lukionsa erinomaisesti läpäisseet nuoret naiset ovat aivan vääränlaisia opiskelijoita liki kaikkiin tiedekuntiin ja ammatteihin. Vänskä kysyy viisaasti: Mihin heidän siis pitäisi mennä? Ja onko siis lahjakasta lusmuilla läpi vuosien, hankitaanko yliopisto-opiskelutaidot lonkkaa vetämällä, tullaanko kriittisiksi ajattelijoiksi lukemalla mahdollisimman vähän.

Kannattaa lukea.


Onnea kaikille ylioppilaille, niin 11 L:n kuin neljän A:nkin. Juhlapäivä on yhteinen.