Onneksi olkoon, Antti Hyry!
Finlandia-palkinnolle ei voinut olla tänä vuonna muuta saajaa, vaikka ehdokkaita olikin kuusi, kuten aina.
Uunia en ole vielä lukenut, mutta luinpa iltapäivän Aittaa - jonka kuvaa en onnistunut kuvahaulla löytämään, omituista - ja katosin hiljaiseen, hitaaseen maailmaan.
Hiljaista ja hidasta on omakin maailmani tällaisina päivinä, kun ei tarvitse kouluun lähteä. (On meneillään koeviikko, eikä minulla ole koetta eikä kokeenvalvontaa. Silloin istun pöytäni ääressä ja korjaan, tänään ovat olleet vuorossa abien preliesseet. Mutta niiden lukemisen välissä siis myös Aitta.)
Aitta nousee, mutta samalla mies miettii, havainnoi, kulkee kulkujaan, istuu soututuolissa, ajattelee. Koko tuotantonsa Hyry on liikuttanut ihmistä maailmassaan, maailmassa, kysynyt perimmäisiä kysymyksiä.
Hänellä on paikoillaan alin etuhirsi, sitten toisiinsa kiinnitapitetut lattiapuut peräkkäin, ja alin takahirsi, selvä lava taivaan alla metrin korkeudella kentästä. Hän istui lavan laidalla ja riiputti jalkojaan, jotka eivät yltäneet lähellekään maata.
Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on minun oikea kohtani.
Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti