Davi ja Lauri, kaksi pientä poikaa

Eilen lopetin Bo Carpelanin Lapsuuden. Viikko sitten luin Marko Kitin Meidän maailman. Kumpikin romaani kertoo pienestä pojasta pojan äänellä. Niiden kieli on kiehtovaa, sillä lapsi puhuu niissä omin sanoin: toinen poika on saanut kielelleen runsaasti ravintoa, hänen maailmassaan kirjat ovat tärkeitä; toisen pojan kielessä ei ole sanoja edes kaikelle sille, minkä hän näkee, ja sitä, mitä hän ei näe, sitä ei ole. Romaaneissa on paljon samaa, mutta monin tavoin ne myös eroavat toisistaan.

Romaanien pojat elävät kaupungissa, kerrostalossa. Ikkunoista näkyy katu, vastapäisiä taloja, autoja. Bo Carpelanin Davi elää 30-luvun Helsingissa, Marko Kitin Jannen ja Laurin koti voisi olla minkä tahansa kaupungin lähiössä. Romaanien pojat ovat paljon yksin, niin Davi kuin Laurikin.

Koti on heidän maailmansa. Davin koti on rauhallinen ja turvallinen. Vanhemmat luottavat Daviin. Ja vaikka Davi kuulee ja näkee vanhempien huolet, ymmärtää niukkuuden ja joutuu kokemaan äidin sairauden aiheuttaman ahdistuksen, Davi tuntee elämänsä turvalliseksi.

Pienet koti-illat ilman vieraita olivat kaikkein onnellisimmat. Ihmeitä, sanoi isä, ei saa aikaan yltäkylläisyys, vaan niukkuus, ja ylivertainen strateginen tasapaino. Hän hymyili äidille. Raparperikiisselissä kiemurtelivat maitopolut.


Davi nauttii yksinäisistä hetkistä, kun hän voi lukea, kuljeskella tutuilla kaduilla. Hän elää lapsen mielikuvitusmaailmassa, sanojen ihmeissä. Hänellä on ympärillään monia hyviä aikuisia. Silti hän joutuu kokemaan myös paljon menetyksiä ja hän oppii tuntemaan surun.

Hän oli osannut odottaa hyvästijättöjä eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kauan. Aina joku katosi eikä enää palannut: leikkikaverit, jotka vaihtoivat koulua , opettajat, jotka lopettivat, ukki, joka kuoli, ja päivät, jotka Davi tiesi, etteivät ne koskaan palaisi.

Marko Kitin romaanissa "meidän maailma", Laurin ja Jannen koti, on heidän vankilansa. Äiti lyö heitä laimin, pahoinpitelee heitä ja jättää heidät pitkiksi ajoiksi selviytymään yksin. Pojat laittavat ruokansa, pesevät pyykkinsä. He eivät saa poistua kotoa, vain Janne käy "koulun luona". Laurin kertomana maailma on todellinen, muuta ei ole. Mutta se järkyttää lukijan mielen.

Onneksi huoneemme ikkuna oli myös meidän maailmassa, sillä joskus minä pysähdyin moneksi, moneksi ajaksi sen eteen katselemaan autoja ja autojen taloa ja siellä kauempana näkyvää metsää. Metsä ei ollut meidän maailmasa ja siksi se oli kiinnostava.

Kukaan ei tunnu huomaavan pienten poikien kauheuksien täyttämää elämää. Naapurin mummon on hyvä ihminen. Hän huolehtii pojista kun äiti on sairaalassa, mutta ei hänkään ymmärrä, miten äiti poikiaan kohtelee, mitä julmuuksia pojat ovat kokeneet.

Mummon tuoma raparperikiisseli käänsi minun elämäni, ehkä veljenikin elämän, uskoisin, aivan uuteen suuntaan. Ensin me tuijotimme silmät palloina mummon lautaselle kauhomaa herkkua, emmekä uskaltaneet koskea siihen. Sen tuoksu levittäytyi keittiön pöydästä kaikkiin huoneisiin, ehkä jopa äidin pesäänkin. Kun kiisselin tuoksu sekoittui vielä korissa odottavien rusinapullien tuoksuun, ne muuttuivat yhdessä maailman ihanimmaksi tuoksuksi.

Lapsuus ja Meidän maailma kertovat lapsuudesta, pienten poikien elämästä. Joku voisi sanoa, että niiden aihe on pieni ja että ne eivät siksi ole tärkeitä. Joskus sellaista kuulee. Tärkeitä tuntuvat olevan ne kirjat, jotka kertovat sodista ja kansakunnan murrosvaiheista, ne kirjat, jotka käsittelevät talouden realiteetteja tai suurmiesten elämää. Sellaiset kirjat saavat julkisuutta, niistä puhutaan, ne muistetaan mainita palkintoehdokkaina - ja muistetaan myös ihmetellä joka yhteydessä, jos ne kirjat eivät palkintoa saakaan - käsitteleväthän ne niin tärkeää aihetta.

Kun romaani puhuu lapsen elämästä lapsen äänellä, se ei voi tavoittaa koko maailmaa, se tavoittaa vain "meidän maailman". Mutta lukijan on osattava lukea siitä se koko maailma, - sillä kyllä se siellä on, lapsen tavoin nähtynä, rivien välissä, sanojen sävyissä - sekin maailma, jota lapsi ei ymmärrä, mutta joka pahimmassa tapauksessa voi hänet luhistaa. Niin oli luhistua Laurin ja Jannen elämä siinä julmuudessa, jossa he elivät. Niin oli luhistua Davin elämä, kun alkoi sota ja kotikaupunkia pommitettiin. Siksi ne ovat tärkeitä kirjoja, siksi niiden aiheet ovat niin suuria. Ei ole olemassa tärkeitä tai vähän tärkeitä aiheita. On tärkeitä kirjoja.

Kylmän tunne jäi Daviin häviämättömäksi ytimeksi jonnekin ajatusten ja unten sisimpään.

- -

Onko ratkaisevaa, kertakaikkista muuttumisen hetkeä? Hetkeä, jolloin lapsi kokee koskaan unohtamatta pelon, ratkaisun, muuttumisen , ja voiman muuttumattomuuden? Miten lankesi päivänvalo? Miltä suunnalta puhalsi tuuli?

Arkkitehtuuria

Olen kuljeskellut lukemassa blogeja. Aikaa on ollut siihenkin. Kun kuljeskelee sattumanvaraisesti teksteistä ja kuvista toiseen, voi tulla mieleen kaikenlaista. Nyt tuli mieleen tällainen:

Kuva on Vaahteramäen Linan ottama ja hänen blogissaan Vaahteramäen naiset julkaisema. Siellä on muitakin kauniita kuvia Espoosta. Vaahteramäen naisten blogissa on usein kiinnostavia ja kauniita kuvia. (Toivottavasti Lina ei pahastu, kun lainaan hänen kuvaansa, mutta en voinut vastustaa kiusausta.)

Minä en tiedä, mikä kauppakeskus kuvassa on, en ole nimittäin koskaan käynyt espoolaisissa kauppakeskuksissa. Itäkeskus on ainoa, joka on minulle pääkaupunkiseudulta jotenkuten tuttu. On käymättä Jumbot, Sellot ja Ikeat. Kun olen Helsingissä, menen mieluiten kirjakauppoihin ja taidemuseoihin.

Lempäälän Ideaparkissa olen pari kertaa käynyt - alennusmyyntien aikaan -, ja kummallakin kerralla väsynyt jo puolen tunnin päästä. Mitään en ole sieltä sellaista löytänyt, mitä ei olisi Tampereellakin. Jokaisena työpäivänä sen rumiluksen ohi ajan kaksi kertaa. Käsittämätöntä on, että sellainen rakennus on saatu luvan perästä rakentaa niin näkyvälle paikalle, yhden valtakunnan valtasuonen varteen. Onkohan sitä kukaan suunnitellut? Ei ainakaan sen julkisivua, vai miksi nimittäisi sitä jättikokoisten mainosten täyttämää sekalaista seinää ja tavaranlastauslaitureita, jotka näkyvät moottoritielle.

Kuvassa ei siis ole Ideapark. Sen kuvaa en tahdo näkyviin. Espoolaisen kauppakeskuksen arkkitehtuuri askarrutti mieltäni. Tuollaisessa tilassako nykyihminen tahtoo vapaa-aikansa viettää? Siellä kuljeskeleminenko on paras tapa toteuttaa sitä, mitä tahdotaan vapaudeksi ajatella?

Minun mieleeni tuli vankila. Tony Hagerlund on kuvannut 2006 Turun Kakolaa, vankilaa, joka ei enää ole vankila.


Minun silmiini noiden kahden rakennuksen perusidea näyttää aivan samalta. Mutta toisessa rakennuksessa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi, toisessa he ovat vankeja.

Ovatko kauppakeskukset kuitenkin meidän vankiloitamme? Ainakin ne ovat sulkeneet monet sisäänsä silloin kun nämä olisivat voineet valita toisinkin. Meidän aikamme on tehnyt meistä kuluttamisen vankeja. Ja se näkyy myös siinä, millaisissa paikoissa meidän tahdotaan kuluttavan. Ne ovat arkkitehtuuriltaan kuin vankiloita. Ne noudattavat samaa tarkkailla ja rangaista -arkkitehtuuria.

Jouluiloa, joulurauhaa!

Jouluaatto tuoksuu: otin suklaakakun uunista ja työnsin sinne pienen liharullan, ei sitä voi kinkuksi sanoa. Nuorille paistan, kun heille maistuu - aattona. Isolle kinkulle ei ole meillä tarvetta.

Kynttilät tuoksuvat, palavat. Kuusen tuoksunkin toin sisään, kun muutamalla pienellä oksalla koristelin amaryllisruukun. Pienet punaiset helmet koristavat oksia, muutama hopeinen pallo.

Joulu saa olla kodissani monta päivää. Vähin tekemisin se nykyään tulee, ei ole tarve koristella eikä rakentaa. Muutama lahja riittää. Hyvää ruokaa laittelemme.

Tuoksuvaa, tunnelmallista joulua jokaiselle!

Koneen valta, kestämätön kehitys

Pari viikkoa sitten ilmoitettiin, että jos luokan koneella on tiedostoja, joita tarvitsee, ne on syytä tallettaa muistitikulle hetimmiten. Ennen joulua tuodaan uudet koneet.

Jaha. En ollut kaivannut uutta konetta, vanha toimi vielä oikein hyvin siinä käytössä, jossa sitä tarvitsin: kirjoituksessa ja nettiyhteyksissä. Hyvin olen pystynyt tykin kautta näyttämään kaikenlaista opetuksellisesti kiinnostavaa netistä. Olen ollut tyytyväinen uuteen tekniikkaan.

Mutta että tuodaan uusi kone ja uusi näyttö. Ei koulu ole niitä tilannut, vaan kuntayhtymän tietotekniikka päättää siitä. Meillä ei ole asiaan mitään sanomista. Koneilla on tietty kiertoaika, ja säännöllisin välein ne vaihdetaan. Siis kaikissa kuntayhtymän yksiköissä.

Niin tietokoneet vaihdetaan joka puolella Suomea: kouluissa, virastoissa, sairaaloissa. Yksityisissä yrityksissä kierto on varmasti vielä tiuhempi, en osaa kuvitellakaan. Mikä valtava määrä toimintakelpoisia koneita siirtyy - niin minne. En tiedä, mihin vanha koneeni vietiin. En tiedä, kiertääkö se johonkin, jossa sitä vielä käytetään, vai meneekö se romuttamoon. Ei asentajilla ollut aikaa minun kysymyksilleni, ja sitä paitsi minun oppituntini oli meneillään, kun he piuhojaan virittivät.

Tietotekniikka on tehnyt itsensä välttämättömäksi, korvaamattomaksi. Se on tullut ihmistäkin tärkeämmäksi. Sen osoittaa se, miten siihen riittää resursseja, vaikka ihmisiin ei riitä.

Viime viikkoina Hesarin mielipideosastolla ovat lääkärit kirjoittaneet väsyneinä siitä, miten heidän aikansa menee nykyään koneen äärellä sen sijaan, että he voisivat keskustella potilaiden kanssa, tutkia heidät huolellisesti ja hoitaa heitä.

Sen olemme jokainen kokeneet, kun olemme joutuneet lääkärin vastaanotolla käymään. Tovin jos toisenkin olemme istuneet puhumattomina ja peukaloitamme pyöritellen, kun lääkäri on tutkinut intensiivisesti tietokoneensä näyttöä ja availlut milloin mitäkin ohjelmaa. Ei heillä enää ole sihteeriä, joka purkaisi heidän selostuksensa potilaan tutkimisesta. Ei , itse he sen kirjoittavat. Ei reseptiä voi enää kirjoittaa käsin, ei lähetteitä myöskään. Kaikki on tallennettava koneelle ja tulostettava.

Tuntuu kummalliselta, että pitkän ja kalliin koulutuksen saaneet erikoisammattilaiset tekevät työtä, joka ennen kuului konekirjoittajille. Kuinka yhteiskunnalla on varaa maksaa siitä sellaisia palkkoja kuin lääkäreille maksetaan. Työaikanaanhan he kaiken sen kirjoittamisen tekevät, ja sillä aikaa jää potilaita hoitamatta. Eikö kuitenkin olisi halvempaa palkata kirjoitushommiin sihteereitä, niin kuin ennen tehtiin.

Ei kouluunkaan ihmisiä ole vara palkata. Jokaisesta kouluavustajasta, -kuraattorista, -psykologista, -terveydenhoitajasta, -lääkäristä, sijaisista puhumattakaan käydään kiivasta vääntöä kuntien valtuustoissa ja rehtorien huoneissa. Useimmiten ihmiset jäävät palkkaamatta. Rahaa ei ole.

Mutta siihen tuntuu tässä yhteiskunnassa olevan varaa, että toimivat, käyttökelpoistet koneet vaihdetaan uusiin käyttäjiltä mitään kysymättä. En osaa olla iloinen uudesta koneestani, vaikka varmasti minun pitäisi. Muistanhan toki nekin ajat, kun koulun välineet olivat vanhat ja kuluneet, kun luokissa oli ikiaikaiset koneet, joiden aika oli auttamatta ohi. Silloin koulu hankki koneensa itse, omasta budjetistaan, ja sehän on tunnetusti pieni.

Elämme kestävän kehityksen aikaa, ilmastonmuutos on pysäytettävä, kuuluu slogan. Se tuskin tapahtuu tällaisella käsittämättömällä kulutuksella. Jotkut ovat onnistuneet myymään osaamistaan.

Ja kuitenkin tarvitsemme koneita, kuten kuvakin osoittaa.

Joulukuun sunnuntaina

Joulu on pian. Odotan niitä hitaita, rauhallisia päiviä, kun kynttilät palavat, musiikki soi hiljaa, kirjan lehdet kääntyvät.

Joulustressiä en ole vuosiin suostunut tuntemaan. Joulu voi tulla vähinkin kiirein, kiireettömästi.

Eilen aloin siivota; aloin vessoista ja pesuhuoneesta. Etenen vähitellen. Tänään siivoilin keittiön kaappeja. Pesin keittiön ikkunan ja vaihdoin siihen jouluverhon. Pidän siitä, että koti on kunnolla siivottu ennen joulua. Mutta jokaista komeroa en perkaa.

Leivoin pullat pakastimeen. Tuoksuu hyvälle. Paljon ei tarvitse jouluksi leipoa, ei tule meillä syötyä. Suklaakakun teen aatonaattona, se on meidän perinteemme. Joitakin pikkuleipiä, torttuja. Piparit ovat jääneet monena jouluna syömättä, niinpä jätän ne tänä vuonna väliin.

Ostin joulutähden ja istutin sen ruukkuun. Käärin muutaman joululahjan. Ne olen jo hankkinut muutamaa lukuun ottamatta.

Äsken kirjoittelin kortit. Ajattelin jokaista kortin saajaa. Monia en ole tavannut kertaakaan vuoden aikana. En taida olla kovinkaan sosiaalinen ihminen, en saa pidettyä yhteyttä likikään kaikkiin niihin, joihin kuitenkin tahtoisin. Muutaman osoitteen sain vetää yli. Kuolema vie edellistä polvea: Martta-täti ja kummitäti lähtivät tänä vuonna.

Joulu saa tullakin vähitellen. Vuodenkierrossa on jotakin turvallista, se on pysyvää.

Lukuelämys

Onnea Sofi Oksanen!

Kun kesällä luin Puhdistuksen, olin varma, että se voittaa Finlandian. Myöhemmin tulin epävarmemmaksi, ilmestyihän syksyn mittaan monta erinomaista romaania. Silti Puhdistus säilyi kirjavuoden suurena lukukokemuksena.

Luin Anita Konkan blogista, että jotkut mieslukijat nurisevat: heidän näkökulmastaan Viron historiasta kertova romaani ei ole niin merkityksellinen, että sen olisi pitänyt voittaa.

Olen ihmeissäni. Puhdistus sijoittuu Viroon, se kertoo kahden sisaren, Aliiden ja Ingelin, rakkaudesta samaan mieheen, se kertoo niistä julmuuksista, joita totalitaarinen Neuvostoliitto teki niille virolaisille, jotka eivät alistuneet hiljaa uuteen järjestelmään ja jotka yrittivät vastustaa sitä. Romaanin Hans Pekk, Ingelin mies, jota Aliidekin rakastaa, on yksi heistä. Siinä on suuren tragedian aihe.

Mutta romaani kertoo myös naisten asemasta, naisiin kohdistuvista julmuuksista. Romaanin Zara, Ingelin tyttärentytär, on joutunut kokemaan äärimmäistä julmuutta ja nöyryytyksiä tultuaan erehdytetyksi Berliiniin. Naisiin kohdistuva väkivalta, suoranainen ihmiskauppa, on romaanin toinen suuri tragedia. Myös Aliide ja Ingel, ja erityisesti Ingelin tytär Linda, joutuvat kokemaan monenlaista julmuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miksei naisten julmat kokemukset voi olla suuri aihe, miksei se saa jokaista lukijaa vapisemaan ja itkemään. Niin minulle kävi tätä romaania lukiessani.

Luin juuri Hesaria. WSOY mainostaa puolen sivun koossa Suomen itsenäisyyspäivän kirjallisuutta. Ei ole vaikea arvata, mitä kirjoja siellä on: sotaa, miehistä maailmaa, kansakunnan vaiheita. Ensimmäisenä listalla on Jari Tervon Troikka. Ihmisestä sekin romaani kertoo, ihmisestä vain.

Kansakunnan vaiheissa ovat olleet mukana myös naiset, eikä heidän osansa ole ollut helppo. Nykysodissa se tuntuu olevan vain entistä vaikeampi: heistä on tullut osa rintamaa, kun sodan rintamaa ei enää ole. Naisia raiskataan, heidän silmilleen heitetään tapetut miehet. Heidän on selvittävä siitä, ja jaksettava jatkaa arkea. Heidän on laitettava seuraavakin ateria, että elämä jatkuisi. Niin teki Aliide Sofi Oksasen Puhdistuksessa - ja kantoi sydämessään omaa murhettaan ja syyllisyyttään. Arkea jatkaa myös Zara: romaanin naiset laittavat paljon ruokaa. Elettävä on.

Sofi Oksanen sanoi Helsingin kirjamessuilla, että hänellä on edelleen kirjoitettavaa näistä aiheista. Lukijalla siis riittää luettavaa, elämyksiä. Se on iloa, vaikka varmasti myös kyyneliä!

Klassikoita?

Hannu Raittila sai eilisessä Hesarissa kokonaisen sivun ja ison värikuvan, Kulttuuri-osaston etusivun. Harva kirjailija siihen yltää. Otsikko on aikamoinen: "Kirjailija tarvitsee rakkautta, jotta kirjoittaisi".

Noinkohan on? Mitäpä minä siitä tietäisin, enhän ole kirjailija. Mutta sikäli kuin tunnen kirjallisuutta ja kirjailijoiden elämänvaiheita, voisin vannoa, etteivät kaikki ole olleet kirjoittaessaan rakastuneita tai edes parisuhteessa (tätä sanakauheutta ei kyllä ollut käytössä silloin, kun vaikkapa A. Kivi teoksiaan kirjoitti, rakkautta hänkin varmasti elämänsä etsi).

Mutta ei minun pitänyt kirjailijoiden rakkauselämästä kirjoittaa, mitäpä siitä tietäisinkään. Heidän oma asiansa se on, sikäli kun eivät siitä haastatteluja anna. Piti kirjoittaa siitä, mitä Raittila sanoo romaanista.

"Romaanin kirjoittaminen ja jopa lukeminen on Raittilasta jo vuosia tuntunut lapselliselta."

Hän pohtii sitä, miten romaani on syntynyt 1700 - 1800-luvulla viihdetarkoituksiin, se on porvarillisen yhteiskunnan tuote. Ollakseen romaani teoksen on oltava suurten markkinoiden ja suuren yleisön taidetta, ja sellaisena se on puolivillainen ja halpahintainen.

Raittila toteaa, että modernismi muutti suhtautumisen romaaniin: siitä tuli elitististä kirjallisuutta. Sitä kannatteli kriitikoiden, tutkijoiden ja kirjailijoiden muodostama kulttuurieliitti. Mutta viime vuosina romaani on taas muuttunut, sillä siitä on tullut "markkina- ja palkintovetoinen" laji.

"Jos romaanista ei tule klassikkoa, se ei ole romaani", sanoo Raittila ja jatkaa: "Vain sellainen kirja on romaani, joka sukupolvesta toiseen itkettää, naurattaa ja koskettaa ihmistä."

Tylyä tekstiä. On outoa teilata romaanin taide, jos itse pitää lajia lapsellisena. Klassikko on klassikko vasta kun sen on aika määrittänyt. Kirjailija ei voi tietää kirjoittavansa klassikkoa, vaikka varmasti useimmat tahtoisivat sen kirjoittaa. Eivät lukijatkaan voi tietää lukiessaan oman aikansa kirjallisuutta, lukevatko he tulevaa klassikkoa.

Silti romaanit voivat olla merkittäviä lukijoilleen omana aikanaan ja ne voivat olla myös taiteellisesti laadukkaita. Kirjailijan on rohjettava kirjoittaa, vaikka mikään ei takaa hänen teokselleen kuolemattomuutta - itse asiassa suurin osa kirjoista, niin romaaneista kuin runo- ja esseekokoelmistakin, jää unohduksiin muutamassa kymmenessä vuodessa: kun ne on luettu kirjastojen kokoelmista loppuun ja kotien hyllyistä divareihin kannettu.

Onneksi lukija saattaa löytää jonkin vanhan, jo unohtuneen kirjan - ja innostua kuin uudesta. Niin on minulle käynyt, niin on käynyt varmasti monelle muullekin. Mutta ovatko nuo löydöt klassikkoja? Varmasti esimerkiksi Kerttu-Kaarina Suosalmen Ihana on Altyn-köl on klassikko, mutta sangen unohdettu se silti on. Mutta ihastuttava ja vakava, ihmisestä edelleen hyvin kestävästi puhuva romaani. Sellaistakohan Raittila tarkoitti. Toivon niin.

Eilen luin Anja Vammelvuon Valitut runot. Minua koskettivat suuresti Auschwitz-runot. Voimakkaat ja ahdistavat kokemukset välittyivät niistä vuosikymmenten takaa. Sitä on kirjallisuuden voima. Klassikoita nekin, vaikka minultakin vuosiksi hyllyyn unohtuneet.

(Kuvassa Altyn-köl eli Kultajärvi)