Lehdestä luettua, osa 2

Muutamien poliitikkojen, mm. valtionvarainministeri Kataisen, vaalirahoittajaliikemiehet ovat kierrättäneet rahansa verottomasti Luxemburgin pankkien kautta.

Suursijoittaja kiertää osakkeiden myyntivoittoveron käyttämällä ulkomaalaista välittäjää, todennäköisimmin ulkomaista pankkia. Pienet sijoittajat, tavalliset kansalaiset, maksavat kuuliaisesti veronsa, jonka heidän oma suomalainen pankkinsa automaattisesti tilittää valtiolle. Vuonna 2005 valtio on menettänyt 95 miljoonan euron myyntivoittoverot. Valtio olisi saanut rahoitettua tuolla summalla mm. kolmen vuoden kaihileikkaukset tai 120 koulun homekorjaukset.

Edellisen hallituksen valtiovarainministeri Kalliomäki ja sisäministeri Rajamäki yrittivät selvittää ongelmaa. Nykyhallitus tietää ongelman, mutta valtiovarainministeri Katainen ja sisäministeri Holmlund eivät ole nähneet tarpeelliseksi ryhtyä toimiin, tietää Aamulehti. Kummankin hallituksen toimista tai toimimattomuudesta päävastuun kantaa pääministeri Vanhanen.

Edit. 25.5. Hesari kirjoittaa tänään kaavoitus- ja rakennusbisneksen ja politiikan kytkennöistä hyvin kiinnostavasti. Uuttahan näissä kytkennöissä ei tietenkään ole mikään. Kiintoisaa on vain se, kuinka häikäilemättömästi toimitaan.

En kyllä muuten usko, että jos nuo 95 miljoonaa euroa olisivat tulleet valtion tileille, niillä olisi homekouluja korjattu tai kaihin vuoksi sokeutuvia vanhuksia näkeviksi tehty. Eiköhän hallitus olisi lyhentänyt niillä valtion velkaa, se kun on parempi investointi tulevaisuuteen kuin kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen. Sillä tavalla säästetään tulevaisuuteen, kun korkomenot sitten pienenevät. Ja kun on huonot ajat, ei rahaa tietenkään ole, kun on huonot ajat.

Ulkopuolinen, rakastettava Marie

Arne Nevanlinnan Marie on ollut mielessäni paljon. Romaani kertoo ranskalaisesta, Alsacessa syntyneestä naisesta, joka on avioliiton kautta tullut Suomeen vaikeana vuonna 1918. Romaanissa hän elää viimeistä päiväänsä vuosituhannen viimeisenä päivänä. Hän muistelee elämäänsä vanhainkodin huoneessaan. Elämä on pieniä tapahtumia ja tärkeitä ihmisiä. Sen Marien muistot osoittavat.

Marie vaeltaa ajatuksissaan menneen ja nykyisen välillä saumattomasti. Nykyhetken kuvaus Marien päivästä vanhainkodissa näyttää, kuinka vaikeaa on olla hoitoa tarvitseva vanhus nyky-Suomessa - ja Marie sentään viettää viime vuotensa hyväosaisena palvelutalon ylimmässä kerroksessa. Alimmassa ovat ahtaisssa tiloissa ne, joilla ei ole varaa maksaa.

Minuun sattui kovasti Marien elämä, yksinäinen ja ulkopuolinen, irrallinenkin. Sivullisena, Albert Camus’n Meursault’n hengenheimolaisena, en silti Marieta pidä, sillä hän on kyllä hyvin tietoinen omasta elämästään, hän ei näe sitä merkityksettömänä, hän ei pidä rakkautta yhdentekevänä, hän tekee valintoja, ei vain ajaudu elämässään johonkin – siinähän on sivullisuuden ongelma.

Tunsin sielunsisaruutta, ja vähän aloin pelätäkin, mitä tuleva voi tuoda tullessaan, minullekin. Vaikka en minä tosiasiassa ole ollenkaan niin irrallaan enkä ulkopuolinen. Jo se, että minulla on suku lähelläni, tekee minun vanhuuden kuvastani aivan toisenlaisen kuin Marien vanhuus oli.

Kuinka vähän on ollut niitä ihmisiä, joille Marie on merkinnyt. Hän ei merkinnyt juuri mitään miehelleen, joka petti häntä elämänsä viime sekunneille saakka. Marie ei merkinnyt enää paljonkaan lapsuuden perheelleen, joka on niin kaukana, että Marie on aivan uhohtunut. Aika vähän hän merkitsee aikuiselle pojalleenkin, vaikka tämä on Marielle läheisin. Hän on Eduardille äiti, jonka kello on vedettävä sunnuntaisin. Eduardin omaan kotiin äitiä ei kutsuttu. Ovat olleet ystävät: nuoruudessa Hélène ja aikuisena Tatjana. Ovat olleet palvelijat Marja ja Martta, on vanhainkodin hoitaja Enkeli elämän viime vuodet. Onneksi on ollut rakastettu Gabriel.

Nevanlinna on kyllä hyvin osoittelevasti nimennyt henkilönsä. Marj(i)a: pojan, pelastajan, rakastettu. Marie kokee poikansa oman elämänsä pelastajana. Hän sanoo ajatuksissaan poikansa syntymäpäivänä: "Kiitos että synnyit." Maria-nimi on hyvin monimerkityksinen tässä romaanissa, tuleehan hakematta mieleen myös Lasaruksen sisaret Martta ja Maria. Enkelin arkinen nimi on Pirkko, hänen äitinsä on Eeva. Pirkko-nimen taustalla on kuitenkin Birgitta, pyhä.

On Wilhelm, omavaltainen keisarimies, joka määrää Marien elämästä ja yrittää hallita poikaakin. Oli nuoruudenrakastettu Victor, voitto lapsuudenkodin ahtaista, vaikkakin onnellisista rajoista. Päivät ihanassa Pariisissa, seksuaalisuuden voitto. Seksuaalisuuden valtaanhan Marie joutui Wilhelm-Guillaumensakin kanssa: avioliitto solmittiin ensi hurmassa. Morsian oli vasta 18-vuotias. Ja entäpä Gabriel. Hän olikin kaikki, hän oli enkeli.

Ja Marie. Tietenkin Ikiaikainen Maria jälleen, ne kaikki merkitykset: pyhä äiti – Marie menettää kaksi lastaan vastasyntyneinä –, rakastettu, ymmärtäjä, yksinjääjä.

Marie Myhrborgh: MM, 2000 roomalaisin numeroin, syntyi 31.12.1899, kuoli 31.12.1999. Minkä kaiken edustajaksi Nevanlinna Mariensa kirjoittaakaan: vuosisadan, vuosituhannen, menneen ja tulevan. Ja juuri Marien, joka on kahden kulttuurin välissä lapsuutensa ja nuoruutensa Strasbourgissa ja kahden kulttuurin välissä koko aikuisuutensa suomenruotsalaisessa Helsingissä, äidinkielettömänä, puolikielisenä, irrallisena. Hänessä voi nähdä hyvinkin vahvaa eurooppalaisuuden symboliikkaa.

Romaani on hyvin tarkkaan suunniteltu, läpinäkyvän rakennettu, kuin nykyiset lasitalot. Luvut on nimetty AAMU, AAMUPÄIVÄ, ILTAPÄIVÄ, ILTA sekä romaanin nykyhetken merkityksessä että Marien elämänvaiheiden merkityksessä. Metaforassahan ei mitään ihmeellistä eikä uutta ole, ja hyvin se tässä(kin) toimii. Marien kertojanääni, muistelun ääni seuraa hänen ikäänsä. Alun jutustelevuus, ylevän ja arkisen sekoittuminen ja epäsuorat dialogit kai yrittävät kuvastaa nuoruutta, mutta minua ne häiritsivät.

Toinen ääni, Enkeli, tarvittiin kertomaan se, mitä vanhainkodissa viimeiset vuotensa viettänyt Marie ei tiedä: hänen poikansa kuolema, hänen itsensä kuolema, se, että hänen sukunsa jatkuu hänen poikansa jälkeen. Enkeli on nimittäin Marien pojan ja hänen palvelijansa Marjan tyttären tytär, mikä paljastuu Enkelille sattumalta. Marie ei saa sitä koskaan tietää, mikä on äärettömän surullista.

Lukijana kuitenkin olisin mieluummin lukenut kaiken Enkelin päiväkirjalleen kirjoittamankin Marien äänellä: joidenkin mariemaisen tarkkojen havaintojen kautta - Eduard ja Marja läheisessä kohtauksessa ohimennen; Marien ihmettely, kun Eduard ei enää ollenkaan käy katsomassa; valokuvan nostaminen merkittävämmäksi motiiviksi - olisin otaksuttavasti osannut päätellä tai ainakin aavistaa, että jotakin enemmänkin on tapahtunut. Kirjailijaa en toki tarkoita neuvoa, itseäni lukijana vain mietin.

Suku on kenties sammuva kokonaan dramaattisesti Khao Lakissa, jonne Enkeli äitinsä ja tyttärensä kanssa on lähdössä romaanin viimeisen sivun päiväkirjamerkinnässään. Tuosta lopusta en pitänyt ollenkaan. Minua se ahdisti tavattomasti: tuntuu kuin koko Marien sadan vuoden elämä on mennyt hukkaan, jos jäljelle ei jää edes hän, pojantytär Eeva, joka ikään kuin vahingossa syntyi ja synnytti uutta sukua, Enkelin ja hänen tyttärensä Aliisan.

Joka tapauksessa: Marie jää minun muistoihini, ja luen varmasti vanhettuani uudelleen hänen sadan vuoden elämästään.

Niskavuoren naisten helvetti

Loviisa jää katsomaan ylös, Jumalaansa: "Anna minullekin rakkautta, anna minullekin rakkautta." Malviina on lähtenyt iäksi, Loviisa on voittanut Juhanin - ja jäänyt silti ilman.

Tutut Hella Vuolijoen Niskavuoren naiset, tutut koskettavat ja vahvat dialogit naisten välillä. Naisten elämä: miehen rakkaus, lapset, työ. Rakkautta eivät Niskavuoren naiset saaneet, työtä saivat, vaurauttakin. He kasvoivat vahvoiksi, herkistäkin tuli kovia. Rakkaudettomuus kovettaa Loviisan, mutta oikeudenmukaisuuttaan hän ei menetä.

Koulun draamaryhmä oli valmistanut kurssinsa lopputyöksi 45 minuutin esityksen Niskavuoren nuoresta emännästä. Osaavat ja innostuneet oppilaat toivat pienelle näyttämölle Loviisan, Malviinan, Juhanin, Hetan, Kustaavan, Ison-Martin, Iitan ja Liisun muutamassa näytelmän keskeisessä kohtauksessa. Esitys on nimetty feministisesti: Niskavuoren naiset helvetissä.

Vähin rekvisiitoin, valoilla ja musiikilla tehostettuna saatiin näyttämölle Niskavuori ja sen latautunut elämä. Se kulki näissä kohtauksissa nuoren Loviisan ja Juhanin tulevaisuuden suunnitelmia täydestä, onnellisesta iltahetkestä Malviinan ja Juhanin intohimoon, jonka paljastuminen saa epätoivoisen Loviisan kutsumaan kuolemaa.

Näytelmä loppuu Loviisan ja Malviinan syvään ja rehelliseen keskusteluun rakkaudesta, velvollisuudesta ja naisen osasta. On saatava lopullinen päätös siitä, kumman Juhani on. Malviina sanoo Loviisalla olevan kaikki, hänelle ei jää kuin värisevä tunne sydämen tienoille. Pojan he ovat molemmat Juhanilta saaneet.

Loviisa kuitenkin tietää, että kun ei ole rakkautta, on kaikki muukin elämä jotenkin vajaata. Saamistaan langoista hänen on kuitenkin elämänsä kudottava, vaikka kauneimmat värit tulevatkin elämän kankaasta aina puuttumaan. Nuoresta ja haaveilevasta Loviisasta kasvaa viisas ja oikeudenmukainen, mutta ankara ja omiaan, niin ihmisiä kuin omaisuuttaankin, viimeiseen saakka puolustava nainen. Hän oppii kätkemään surunsa ja rakkaudenhaaveensa syvälle sydämeensä.

Näyttämölle jäävän nuoren ja totiseksi käyneen Loviisan kasvot ovat kuitenkin vielä avoimet ja kärsivät, hänen tuskainen, koko tulevan elämän mittainen pyyntönsä Jumalalle ahdistaa kuulijaa kyyneliin saakka. Viimeinen kuiskaus jää leijumaan tilaan pitkiksi sekunneiksi ennen kuin raikuvat aplodit sen täyttävät. "Anna minullekin rakkautta."

Koulu on paljon muutakin kuin pulpetissa istumista. Sen sai taas eilen illalla huomata. Ja nämä samat nuoret jatkavat kevään mittaan yhtä innostuneina: lakkiaisjuhlan musiikkiesitykset ovat tekeillä.

Kirottu, tarpeellinen auto

Viime tiistaina hain autoni korjaamolta. Muutama viikko sitten matkalla Turkuun pysähdyin kahville ja tulin kolhaiseeksi etupuskurilla parkkipaikan aitaa (kyllä olikin typerästi suunniteltu viistoparkki, ja olen vakavasti tätä mieltä). Olin iloinen saadessani auton korjattuna olihan se myös pesty ja imuroitu, vakuutus kun maksaa nekin - tai minä omavastuullani, miten vain. Mutta eipä tarvinnut tänä keväänä imuroida. Olin jo mietiskellyt, minkä kesäloman alkupäivistä käyttäisin auton siivoamiseen.

Tänä aamuna lähdin viemään lasia, metallia ja kartonkeja kierrätyspisteeseen, taloyhtiöni pihalta kun ei löydy niille omaa keräysastiaa. Ja mikä odottikaan autossa: tuulilasissa oli halkeama. Se oli tullut siihen eilisen päivän aikana parkkipaikalla, sillä aamulla kaupassa käydessäni sitä ei ollut. Ilmiselvästi halkeaman on synnyttänyt kiven- tai nastaniskemä. Kiviä ja nastoja sinkoilee moottoritiellä; millään ei voi täysin välttyä siltä, että niitä tuulilasiin lentää. En ole tuota iskemää edes huomannut, ennen kuin siis tänä aamuna.

Lamaannuin. Taas on vietävä auto korjaamolle. Taas on soitettava vakuutusyhtiöön. Taas on kaivettava jostakin vakuutuksen omavastuu. Vai onkohan vakuutuksessani lasivahinkovakuutus? Kyllä kai, olenhan maksanut täyskaskoa.

Jospa onnistuisin yhdistämään tuulilasinkorjauksen määräaikaishuoltoon, joka sekin odottaa muutaman tuhannen kilometrin päässä, siis pian. Toisaalta tuulilasi olisi saatava kuntoon ennen kahden viikon päästä tulevaa pitkää ajomatkaa hautajaisiin. Siinä tuleekin ajeltua tuhat kilometriä.

Ja kesällä on katsastuskin. Sekin on "kilpailutettu", siis yksityistetty - ja hinnat ovat karanneet kauaksi siitä, mitä ne olivat takavuosina. Markoista on tullut suoraan euroja, ilman mitään jakajia. Mutta pakko on katsastaa.

Vaatiiko mikään muu arkeni väline yhtä paljon vaivaa ja ennen kaikkea rahaa kuin auto. Tuskin. Sataset vain vilahtelevat tililtä, kun autoliikkeen kassalla pankkikorttia käytän. Hinnat ovat nousseet julmetusti. Muistanpa, kun huollatin 90-luvulla Pösöäni: hirvitti maksaa huollosta 400 - 600 markkaa. Mutta nyt tuo sama summa on maksettava euroissa, eikä huollossa tehdä sen enempää, oletan. Autot vain ovat tulleet monimutkaisemmiksi, vastataan minulle, kun ihmettelen. Huoltokorjaamo tarvitsee jos minkinlaista tietokonetta ja vimpainta, jotta tiedetään autosta kaikki. Huoltomies ei pysty vikoja silmillään ja taidoillaan arvioimaan.

Kun olin pari vuotta sitten kipeä ja tarvitsin kallista tutkimusta, en raskinut maksaa sitä yksityisellä, vaan odotin kuukausia, että pääsin julkisen terveydenhuollon palveluun - ja sain lopulta oikein hyvää palvelua. Ei minulla ollut kiirettä, niin että saatoin odottaa. Mutta autoon on rahaa löydyttävä aina. Kummallista, tosi outoa.

Mutta minulla ei ole vaihtoehtoa. Tarvitsen autoa, jotta pääsen työpaikalleni. Epäsäännöllinen työaika työpaikalla ei noudata julkisten aikatauluja, enkä sitä paitsi jaksaisi raahata painavaa salkkuani (oppilaiden papereita ja vihkoja on aina kuljetettavana korjattavaksi kotiin ja palautettavaksi kouluun) junan ja koulun väliä, puolentoista kilometrin matkaa.

Auto on asunnon jälkeen isoin rahareikä. Asunto sentään säilyttää arvonsa, mutta auto - niin, siitä tulee 10 - 15 vuodessa romua, ongelmajätettä. Ja millä hinnalla.

Itsenäisen Suomen rakentajat

Iäkäs sukulaiseni kuoli viime viikolla. Hän syntyi vain vuoden vanhaan Suomeen, siihen Suomeen, jossa alettiin rakentaa kansalaisten tasavaltaa, kun punaisten kapina oli valunut vuoden 1918 keväthangille ja vankileirien mutaan ja kun valkoisten saksalaiselta kuningasretkeltä oli ollut käännyttävä kiireesti ja lopullisesti Saksan hävittyä maailmansodassa. Sukulaiseni eli lapsuutensa ja nuoruutensa etäällä suurista tapahtumista, kaukana kansakunnan historiankirjoituksista. Silti hän edusti juuri sitä kansaa, jota kumpikin sisällissodan osapuoli tunsi puolustavansa: hän oli maaseudun vaatimaton ahertaja.

Näitä vaatimattomia ahertajia nuori isänmaa tarvitsi. Heidän lapsuutensa oli ahkeruuteen ja nöyryyteen kasvamista, heidän nuoruuteensa sattuivat sodan vuodet. Heidän työteliään elämänsä jäljet näkyvät: on saatu hyvinvointia, on vaurastuttu. Lapsiakin heille yleensä siunaantui varsin paljon. Niinpä he vanhoilla päivillään ovat voineet onnellisina ja ylpeinä katsoa isoa perillisten joukkoaan vaikkapa syntymäpäiväjuhlissaan. Lapset ja lapsenlapset ovat menestyneet, he ovat saaneet käydä kouluja akateemisiksi asti ja löytäneet itselleen hyvät ammatit.

Tällaisesta ahertajasta kirjoittaa Juhani Syrjä romaanisarjassaan Juhosta. Juho osallistuu keväällä 1918 kapinaan, mikä oli hänelle itsestään selvää, torpparin poika kun oli. Sarjan ensimmäinen osa kertoo lakonisen koskettavasti nuoren Juhon sotakokemukset, joutumisen vankileirille ja leiriajan kauheudet. Koti-Vimmun ruisleipä pelastaa Juhon hengen, ja luurangoksi laihtunut nuorimies palaa elokuussa ehdonalaiseen päästyään kotiin - jatkaakseen vankistuttuaan rudakon kaivamista siitä, mihin se helmikuussa jäi: "Tunnit kuluivat kuokkamaalla. Musta rutakuntta oli runsaan puolen kuokanterän paksuinen. Ala laajeni tyydyttävästi. - - Vain kun oikein koville väänsin kantoa, tuntui rinnassa semmoinen värisevä vajaus."

Juho on varmaankin ikäpolvensa hyvä edustaja: hänen elämänsä on kuvattavissa hänen tekemistensä kautta. Työ ja toimekkuus leimaavat häntä ja hänen päiviään. Vanhat päivänsäkin hän täyttää tekemisellä: tarkkaan hän kuvaa sitä, miten rakennetaan kanala uuteen asuinpaikkaan, huolellisesti kirjataan jokainen työvaihe, perusteellisesti kerrotaan jokainen kanaparven vaihtaminen, tarkkaan saa lukija tietää, suorastaan nähdä mielessään, miten loppuunmunineet kanat nyljetään ja pestään myytäviksi.

Eläkerahat jo tulevat tilille, kun Juho vielä Marttansa kanssa joka päivä kerää munat ja puhdistaa ne kennoihin. Juho jo miettii lopettamista, mutta Martta ihmettelee, mitä he sitten tekisivät. Jo 70-vuotias Juho on, kun viimein on aika lopettaa oma kanala - sydän ei enää jaksa moista menoa. Ei hän kuitenkaan malta olla osallistumatta poikiensa viljelyksiin ja kanalanpitoihin. Yhteiskuntaelämää hän seuraa kiinteästi niin lehdistä kuin televisiostakin.

Tunteista ei puhuta, mutta se ei tarkoita, ettei niitä ole. Juho hommaa Martalleen automaattipesukoneen, jotta tämä pääsisi helpommalla. Se on Juhon tapa osoittaa välittämisensä. Onnea ja huolehtimista on Juhon sanoissa usein hänen kertoessaan kuudesta pojastaan ja näiden elämästä. Paljon isä poikiensa elämässä mukana onkin, jokaisessa muutossakin. Vanhat päivänsä Martta ja Juho elävät ensin Jaakon, sitten Juhanin perheen talossa.

Juho tulee toimeen kaikkien kanssa, mutta hän ei koskaan unohda omaa taustaansa, kokemuksiaan vuoden 18 keväällä. Hän on koko ikänsä punikki: "Koska olimme menossa tapaamaan toista punikkiveteraania, tuli meille Juhanin kanssa Hauhon paikkeilla mieleen vähän tutkailla vuoden -18 sotatietäni." Juho on poikansa perheen kanssa menossa tapaamaan miniänsä isää ensimmäistä kertaa.

Juhon tarina näyttää, mitä tarkoittaa sovinto arkisessa elämässä. Juho ei jää murehtimaan sodassa ja vankileirillä kokemiaan kauheuksia, mutta ei hän niitä vähättelekään. Häntä vie eteenpäin elämisen halu. Ja eläminen on hänelle tekemistä, uuden kokeilemista ja oppimista, työtä. Vaikka hän on tekevä mies, hän tarvitsee jatkuvasti muita avukseen - tai johdettavakseen. "Tykkäsin suunnitella töitä ja liikutella isoa väkeä. - - Vuosikymmenien aikana sain ohjata etupäässä poikiani. Miniät ja lapsenlapset joutuivat hekin perunamaalle." Juho on tärkeä mies yhteisössään, mutta ilman sitä hän itsekään ei voisi elää.

Näinä aikoina eletään niitä päiviä, kun sisällissodan taistelut alkoivat olla ohi: valkoiset olivat koonneet punaiset vankinsa leireihin tai teloittaneet heidät saman tien. "Minulla oli jo kuulopuheista se tieto, ettei punaisia asenaisia säästetty - -. Kun - - lähdimme taas jatkamaan matkaa, olivat äsken pidätetyt miehet samassa vankijoukossa. Valkeakosken tyttö jäi yksin valkoisten jalkamiesten kanssa. Ja jonkun ajan kuluttua takaa kuului kiväärin laukaus, arvasin sen olleen hänelle." Juho vietiin Hennalaan, sieltä Lappeenrantaan ja lopulta Konnunsuolle ojaa kaivamaan. Sinne ojan penkkaan jäivät ne, jotka eivät kaivaa jaksaneet.

Näinä päivinä puhutaan sovinnon sanoja, mutta kaikki eivät tunnu olevan niihin vieläkään valmiita, vaikka muuta väitettäisiin. Jotkut olivat sovinnon sanoihin valmiita jo silloin, kun voittajat vielä tappoivat voitettuja, kun voitonjuhlat olivat vasta tulossa. Yksi heistä oli Kyösti Kallio, joka Nivalan kirkossa piti 5. toukokuuta sovinnon puheensa. Kuvittelen kirkkoon myös nivalalaisen pappani, nuoren vaatturin. Hänen kolmas poikansa, Joel, syntyisi kesäkuussa 1920. Tämä poika olisi löytävä sodan jälkeen vaimokseen sen Martan, jonka saattelemme viimeiselle matkalleen toukokuun lopulla.