Marraskuu on pimeimmillään, mustimmillaan, ankeimmillaan, värittömimmillään, valottomimmillaan. Ei minua pysähtynyt maa masenna, ei. On lohdullista tietää, että maa pitää sisällään elämän, kuolleesta kasvaa uusi aikanaan, marrosta mahla. Mutta pimeyden valta vie mielen mukanaan, ja siihen tarvitsen valoa, kynttilän pehmeää ja lepattavaa lempeyttä.Jouluun on aikaa kuukausi - se tuntuu pitkältä kuukaudelta, joulu on kaukana. En tunne viehtymystä edes ajatella joulua vielä, heitän joulumainokset suoraan roskiin, kierrän tavaratalon joulupukin ja -tavararöykkiöt kaukaa.
Jouluni alkaa vasta joulukuussa, vähitellen itsenäisyyspäivän jälkeen, odotus tiivistyy 20. päivän aikoihin. Sitä ennen valon määrä saa lisääntyä, niin kynttilän valon kuin kauniiden sähköistenkin - erityisesti ajattelen nyt kotikaupunkini upeita valoja. Eilen illalla niistä jälleen kerran iloitsin ja kaupunkini ainutlaatuista keskustaa ihailin.
Olen suunnitellut värkkääväni valokranssin oveen metallilangasta, huopakoristeista ja led-valoista. Saapa nähdä tuleeko siitä mitään. Mutta ajatus on ollut mukava. Innostus tuli Strömsöstä. Älkää vain lopettako FST:tä! Sieltä tulee paljon kiinnosvia ohjelmia: sarjoja, elokuvia, kulttuuria, mm. kirjallisuuskeskusteluja, joita YLEn kanavilla ei ole enää lainkaan Teeman Kirjamaata lukuun ottamatta (se on kuitenkin paljon muutakin kirjan liepeiltä).
Pikkujouluihin en nykyään jaksa lähteä, vaikka ne varmasti hauskojakin ovat. Mutta eilen olin työkaverin synttäreillä. Hän järjesti isot viisikymppiset: sukulaiset, työkaverit, ystävät ja kaverit söivät ja joivat. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin. Olipa hauskaa, nauroimme ja muistelimme menneitä - se lienee jo sallitua, kun yhteistä työelämää on takana yli 20 vuotta. Ja nuoremmatkin viihtyivät. Emme ole olleetkaan koko työporukalla tällä tavalla koolla aikoihin, en muista milloin.
Sen sijaan meillä on riittänyt jatkuvaa koulutusta, mikä tarkoittaa istumista iltamyöhään kovilla tuoleilla kuuntelemassa jotakuta, joka puhuu jotakin, mikä samantien katoaa mielestä. Miksi työelämä onkin luiskahtanut tällaiseksi? Ennen työnantajakin osallistui siihen, että matkustimme yhdessä, oli hauskaa, virkistyimme, jaksoimme taas. Nyt työnantaja istuttaa meitä väsymykseen asti milloin minkäkin konsultin yleisönä, tarjoaa nuukat viinerikahvit.
Ei marraskuu sentään onneksi aivan valoton ole. Kiitos siitä työkaverille, joka yllätti iloisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti