lauantai 28. kesäkuuta 2008

Kesäruokaa















Ennen ostin juhannukseksi kesän ensimmäiset uudet perunat, ei kai niitä juuri aiemmin ollut myynnissäkään. Viime vuosina on ollut kaupan eteläeurooppalaisia perunoita jo alkukesästä. Niiden laatu on kuitenkin ollut kehno. Tänä kesänä olen syönyt uusia perunoita kesäkuun alusta asti: ensin ruotsalaisia, sitten kotimaisia. Hinta on vaihdellut 1,50 eurosta 4 euroon kilolta.

Mutta vasta torilta eilen ostamani uudet siiklit ovat saaneet aidon kesäperunan maun kielelleni. Kuori irtosi niistä peukalolla, harjaa ei tarvittu. Niiden keltainen väri syveni keitettäessä tilli-suolavedessä. Ja maku. Mitään se ei kaivannut rinnalleen, ei kalaakaan. Nykyään en kaipaa edes voita, vaikka pienen nokareen oivariinia muutamalle suulliselle sipaisinkin.

Kotipihan raparperiä olen syönyt myös koko kesän, toukokuusta asti. Parasta on ollut vanhanajan kiisseli. Lisään kiehuvankuumaan kiisseliin rasian pakastemansikoita pehmentämään makua ja syventämään väriä. Herkun kruunaa vaniljavaahto. Tarjosin kiisseliä ison kulhollisen nuorelle väelle juhannuksen alla; söimme saman tien kaiken. Parasta jälkiruokaa tänä vuonna! (Salainen vinkki: kiisselin pohjana oli valmis limemehu.)

Eilen söimme jälkiruoaksi kesän ensimmäiset torimansikat kermavaahdon kanssa. Olivatkin erityisen makeita, jotakin uutta lajiketta.

Juhannusruokia en tehnytkään itse, vaan sain nauttia monen nuoren kokin valmistamista makuelämyksistä. Oli iloista syödä isolla joukolla kasvissyöjän grilliherkkuja. Aamiaiseksi taitava kokki teki tähteeksi jääneistä grillikasviksista mainion kasvismunakkaan.

Rantaruoat olivat ainutlaatuisia ja aattoillan ruokailun unohtumaton osa oli siihen olennaisesti kuulunut vilkas keskustelu ja jälkiruoaksi laulamamme yhteislaulut. Unohtumaton juhannus!

Juhannuspäivän illallinen oli aivan erilainen niin tunnelmaltaan kun menultaankin. Ajelimme ystäväni kanssa Naantaliin, meren rannalle. Satamassa huviveneitä, vastakkaisella rannalla Kultarannan torni ja liehuva lippu. Ravintolan terassilla ruskettuneita purjehtijoita, juhannuksenjuhlijoita. Tunnelma kuin parhaasta viihderomaanista: milloin tahansa nainen kohtaa miehen, rakkaus alkaa, elämä hymyilee. Niin varmaan joillekuille tapahtuikin.

Ravintolasalin interiööri sai veden herahtamaan kielelle: näin kauniissa salissa ei voi saada muuta kuin maukasta ruokaa, taiten ja rakkaudella laitettua. Sinivalkoiset tekstiilit, tummaa puuta, tuoreita kukkia kiehtovina asetelmina, kauniisti taitellut pellavaiset lautasliinat, kiiltävät ruokailuvälineet, syvänsiniset lasit.

Ja ruoka! Suussasulavaa parsakeittoa. Liemi juuri sopivan sakeaa, parsanpalat taivaallisen rapeita. Mitähän oli se kaunis, makoisa, suklaanruskea koristekastike keiton pinnalla? Savukampela-annos oli liiankin runsas keiton ja leivän jälkeen. Kalassa oli juuri sellainen hento savunmaku kuin pitääkin. Mutta perunat pettivät: ne eivät olleet aamulla maasta nostettuja, niitä oli keitetty liikaa. Oi, kunpa hyvä ravintola ehtisi hankkia kesäperunansa joka aamu torilta, keittää niitä vain niin pienen annoksen kerrallaan, että jokainen ruokailija tuntisi saavansa juuri sopiviksi kypsyneet, aivan nuoret perunat. Jälkiruoaksi tarjoilija suositteli mansikoita ja vaniljajäätelöä, ja kyllä annos aterian kruunasi aivan mallikkaasti.

Onneksi on kesää jäljellä, kypsyvää keskikesää. Kunhan uudet kasvikset ja vihannekset tulevat torille, marjat, sienet... naminamia

maanantai 16. kesäkuuta 2008

Kesälukemista














Kirjoja on kesken hävettävän paljon (katso oikealta!); osa on ollut talvesta saakka, toiset vain päivän. Pidän Jelinekin ja Munron silti sinnikkäästi listalla, sillä aion lukea ne.

Matti Röngän Hyvä veli, paha veli -dekkari on noussut saksalaisten kriitikkojen listan kärkeen. En ole lukenut dekkareita moneen kesään, enkä aio niitä tänä kesänäkään enempää lukea. Mutta pitihän kirjastosta Röngän kirja hakea, kun en ole yhtään hänen dekkariaan lukenut. Jospa Viktor Kärppä onkin kiinnostava tuttavuus.

Alku on oikein vetävä: nuori poika tekee kuolemaa lumihangessa - suorastaan runollisesti kuvattuna - hänet löytää kalikaksi jäätyneenä pihakoneiden ajon maailmanmestariksi itsensä kuvitteleva nuori mies. Siitä alkaa vimmattu etsintä, paljastuu nimittäin, että pojalla on elimistössään aimo annos kovaa heroiinia. Venäläiset sitä rajan yli tuovat.

Mitään, kerrassaan ei mitään ihmeellistä ole Röngän kirjassa. Stereotyyppisiä, ohuita henkilöitä, vaikka heille onkin erikoisuuksiksi kirjoitettu suuhun milloin virrensäkeitä, milloin inkeriläistä aksenttia. Kukaan päähenkilö Kärppää lukuun ottamatta ei kasva eläväksi ihmiseksi, vaan jää paperille puhumaan puhumisiaan ja tekemään tekemisiään.

Nokkelaa sanailua, humoristisia heittoja, jotka jaksavat kymmenen sivua huvittaa mutta joihin sen jälkeen vain väsyy. En kyllä lukenutkaan kuin 30 sivua. Mutta se riittää siihen, että voi jotain kirjasta sanoa, ainakin siis sellaisen genren kirjoista kuin dekkarit.

Minkälaisia ovat Saksassa ilmestyvät dekkarit, kun tämä on paras? Röngän kirjan suosion syy taitaakin olla sen aiheessa, ei kirjallisissa ansioissa. Saksalaisia kenties viehättää venäläisten huumerikollisuus, venäläisten pikkurikollisten maailma. Mutta kun edes juoni ei alkua pidemmälle vedä. Viktor Kärppä vaikuttaa mukiinmenevältä päähenkilöltä keikkuessaan sekä lain tällä että tuolla puolen, arkisempi versio Raidista.

Röngän kirja oli siis pakko jättää kesken. Ja aivan yhtä pakko oli etsiä hyllystä romaani, joka kestää ties kuinka monta lukukertaa. Kuinka näennäisen vähin elementein Raija Siekkinen naisen ja miehen tarinat kertookaan, Sen mikä tapahtui täällä: kerronta elää aikatasojen läpi, saman virkkeen sisällä minä asettuu tarkkailemaan itseään myöhemmin ja jatkaa minänä kerrontahetkessä, luvun sisällä kertojina ovat sekä mies että nainen ja tekevät havaintoja kielellä, joka vie lukijan siihen maailmaan jota henkilöt elävät.

Ja kuin vähitellen avautuu mennyt ja valottuu tuleva. Pienin siveltimenvedoin maalataan ne kohtalokkaat hetket, jotka ovat saaneet naisen palaamaan talolleen ja miehen ajamaan ja taas ajamaan samaa tietä. Pienessä romaanissa on siis myös tarina, itse asiassa suuri tarina, kertojilleen suuri, elämän mittainen.

Edelleen vain vahvistui Raija Siekkisen paikka lempikirjailijoideni joukossa, Novellit on nostettava yöpöydälle.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Tarpeelliset ja tarpeettomat koneet















Laskin kotini sähköllä toimivat koneet ja laitteet. Luku on suuri, kuten arvata saattoi. Monet koneet ovat kuitenkin tarpeellisia ja niitä käytetään liki päivittäin. Tässä laskujeni tulokset:

keittiö: 14
olohuone: 8
WC: 3
eteinen: 2
minun huone: 1
pojan huone: 15
pesuhuone+WC: 5
varasto: 1

yhteensä: 49

Keittiössä on kolme laitetta, joita käytetään hyvin harvoin: espressokeitin, maidonvaahdotin ja voileipägrilli. Muut ovat usein tarpeen.

Olen radioihminen. Niinpä joka huoneessa on radio, jopa pesuhuoneessa. Pesuhuoneen radio voi olla auki myös silloin kun saunon, mutta erityisesti kuuntelen sitä silittäessäni. Se on hyvin vanha: vanhempani ostivat sen minulle lahjaksi, kun aloitin lukion. Siitä alkaen olenkin ollut uskollinen radiolle. Totuin siihen, että radio on seurana kun teen työtä. Totuin siihen, että radiosta saan vaivatta tietoa oman ajatteluni ainekseksi.

Makuuhuoneessani ei olekaan muita laitteita kuin kelloradio. Kännykkäni on useimmiten eteisen lipaston päällä. Taidan olla nykyään vähemistössä siinä, etten omista makuuhuone- tai keittiötelkkaria. Alakerran telkkari on olohuoneessa, ja voin katsoa sitä myös ruokapöydästä. Ruokaa laittaessani en sitä kaipaa, kuuntelen mieluummin radiota. Pojan huoneessa on toinen telkkari. Molemmat ovat kymmenen vuotta vanhoja ja toimivat hyvin.

Uusin laitteeni on sähkökäyttöinen ruohonleikkuri. Sitä tarvitaankin taas pian, kunhan ruoho vain kuivaa kaatosateiden jäljiltä. Nyt se taas kasvaa.

Vaikka laitteita on paljon, on onneksi niin, että turhia, komeron kätköihin unohtuneita joululahjaleipäkoneita meillä ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Kumpikaan meistä ei myöskään ole ensimmäisten joukossa ostamassa uusinta laitetta vain siksi, että se on uusi. Pojan stereot on kierrätetty isoveljeltä, telkkari isältä ja läppäri on minun entiseni. Musiikkilaitteet ovat ahkerassa käytössä, ja siksi niihin on kannattanut sijoittaa.

Varmasti on myös koneita, joita ilman tulisin toimeen: rikkaimuri ei ole välttämätön, sähköhammasharja on tehokkaampi kuin tavallinen, mutta puhtaat hampaat saa tavallisellakin. Toisaalta noiden laitteiden sähkönkulutus on pieni, eikä niiden valmistuskaan taida kuormittaa palloamme kovin paljon. Mutta jos ajat muuttuvat, olen valmis luopumaan monesta koneesta. Vaikeinta olisi tietenkin tulla toimeen ilman jääkaappia, sähköhellaa, pyykinpesukonetta, imuria - ja radiota.

Kahvinkeitin on pulputuksensa lopettanut. Juonpa toiset kahvit tänään.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Konehuolia

Monta päivää on mennyt ilman konetta. Siis tätä tietokonetta, muita koneitahan tässäkin huoneistossa on ties kuinka monta.

Pitäisikin joskus laskea tavaransa, niin kuin jotkut ovat tehneet. Mitä niillä luvuilla tekisin, sitä en tiedä, mutta tahtoisin hämmästyä tavaran määrää, minä joka ajattelen että en ole shoppaaja, en osta mitään turhaa. Toisaalta olen taitava kätkemään tarpeetonta tavaraa komeroiden perälle, ylimmille hyllyille, varaston nurkkiin.

Muuttojen (niitä oli kaksi: ensin luovuin pitkäaikaisesta kodistani, poikieni lapsuudenkodista, muutin väliaikaisesti kolmeksi kuukaudeksi kerrostalokolmioon, jonka yksi huone oli täpötäynnä muuttolaatikoita, ja lopulta lokakuun lopulla 2004 pääsin tähän aivan uuteen rivitalokolmiooni, asuinurani huipulle, ja toivoni mukaan siihen asuntoon, jossa elän kunnes kuolen) jälkeen päätin, että jos jokin tavara ei ole tullut tarpeelliseen käyttöön kolmen vuoden aikana, voin luopua siitä: kierrättää tai heittää pois. Niin teinkin osalle tavaroista syksyllä kirpparilla. Mutta paljon on vielä tekemättä.

Tänä kesänä on isoin urakka varasto: sen takaosan laatikoihin en ole koskenut muuton jälkeen. Laatikot vain sysättiin sinne (järjestelin ne saman tien sopiviksi pinoiksi) muutossa. Jonakin poutapäivänä on lastattava kaikki kama ulos, tarkistettava sisältö, päätettävä sen kohtalo, ja järjestettävä jäljellejäävä uudelleen. Tänään tuo päivä ei ole - huraa! - eilen satoi rakeita, ja tänään muuten vain kaatamalla. Jokohan nurmi alkaa taas viheriöidä.

Niin, ne koneet. Uusi ruohonleikkuri täyttää aika ison tilan varastosta. Mutta se on tarpeellinen, erinomaisen mukava väline.

Tietokone on toisenlainen, se ei ole vaivaton, se ei ole luotettava. Kun virus iskee, en luota omaan osaamiseeni, kone tekee omiaan, antaa vihjeitä, muttei selviä vastauksia; onko kaikki hyvin. Niinpä vein koneen korjattavaksi. Viikon kuluttua sieltä ilmoitettiin, että kaikki on hyvin, viruksista ei ole havaintoa. Onnellista.

Ja onnellista on toisaalta koneeton aikakin. Olen lukenut.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Pyöriä ja kottararaisia

Kesäloman ensimmäiset päivät ovat kuluneet väsymyksen tunteessa. On oikein riuhtaistava itsensä tekemään jotakin, mikä on muuta kuin lojumista sohvalla tai tuolilla jäähtyvä kahvi tai tee ja kirja tai lehti käden ulottuvilla.

Suursiivous on ollut vuosikaudet minun tapani aloittaa loma. On liki tyhjennettävä huoneet ja komerot, ja setvittävä poisheitettävät, kierrätettävät. Jokainen nurkka on saatava puhtaaksi ja järjestykseen. Se tarmo, joka on vielä kouluvuoden jäljeltä tallella, tulee käyttöön. Ja siitä saakin uutta tarmoa. Nuorena opettajana pidin tapanani myös paastota viikon tai pari, saman aikaan siivouksen kanssa. Se tapa loppui siihen, kun pyörryin mattoja pestessäni.

Siivous odottaa nytkin, mutta vielä en ole saanut kunnolla aloitetuksi. Matot olen käyttänyt pesulassa - enää ei ole intoa itse pestä. Kirjahyllyn olen jo pölyttänyt ja järjestänyt kirja kirjalta.

Onneksi maanantaina ystävä tuli käymään. Yhdessä menimme luovuttamaan verta - edellisestä käynnistä olikin jo aikaa.

Eilen saimme pojan kanssa aikaan niin ikään pitkään odottaneen projektin: talutimme pyörät korjaamoon - kumit olivat tyhjät, rikkinäiset, ja ajokit perusteellisen huollon tarpeessa. Kävelimme takaisinkin. Kiertelimme puistojen poikki. Näimme kottaraisen. Niin harvinainen lintu se on nykyään, että piti pysähtyä seuraamaan sen touhuja puistonurmella.

Kyllä tästä loma alkaa, vaikka alkaakin hitaammilla kierroksilla kuin nuorempana. Mikäpä kiire minulla. Kun päivässä on yksi tavoitteellinen hommahomma, voi muun ajan lukea ja katsella sekä kastella pihaa.

(Kuva: Petro Pynnönen, Luonto-Liitto)