Kauppakassi

Hesarissa vertailtiin tänään erilaisten kauppakassien ekologisuutta. Yllätys oli - ainakin minulle - että paras on kierrätysmuovista tehty kertakäyttökassi. Niitä saa minun lähikaupastani, mutta kaikki muovikassit eivät ole kierrätysmuovia. Toiseksi paras on kangaskassi. Ja huonoin - uusi tuote, biokassi.

Olen pitänyt parhaana kangaskassia, ja jos olen tullut menneeksi kauppaan ilman sitä, olen ostanut biokassin, kun olen kuvitellut tekeväni ekoteon. Mutta biokassissapa onkin materiaalina paljon öljyä, jonka kuluttaminen tähän tapaan on järjetöntä. Toinen keskeinen materiaali kassissa on maissitärkkelys. Ei kuulosta hyvältä sekään.

Kangaskassi on toki paras. Se edellyttää vain sitä, että kassi on jatkuvasti käytössä. Testissä oletettiin, että kassi on kiinalainen halpatuote, jonka valmistamiseen on tarvittu kivihiiltä. Siitä johtui sen kohtalaisen suuri hiilijalanjälki.

Kassin voi kuitenkin tehdä itse kierrätyskankaasta. Silloin sen ekologinen kuorma on varmasti aika pieni verrattuna kiinalaiseen.

Ja kyllä kasseja Suomessakin valmistetaan, eikä maksa edes paljon.

Tänä aamuna päätin, että en osta enää ainoatakaan biokassia. Jos mukana ei ole kangaskassia, ostan kierrätysmuovikassin tai paperikassin.

Kun vielä tulisi käyttäneeksi biojäteastiassa sanomalehdestä tehtyä pussia, niin ei tarvitsisi ostaa biojätepussejakaan. Siinäpä seuraava tavoite.

Ajan kuva, II

Vielä muutaman päivän katsottavissa Yle Areenassa Pirkko Saisio Punaisessa langassa. Kannattaa kuunnella, mitä hän puhuu. Ja kannattaa lukea hänen kirjojaan.

Nyt ei riitä aika kirjoittaa tämän enempää. Jonakin päivänä palaan näihin teemoihin. Vaikka en tiedä, mitä osaan sanoa, en ainakaan enempää.

Elävillä laulumailla

Kuvassa on Vienan Karjalan Jyskyjärven kylää viime kesänä. Neljä päivää kiertelin ystäväni, oppaan ja neljän muun matkalaisen kanssa karjalaisia kyliä: Vuokkiniemessä, Uhtualla, Haikolassa ja Jyskyjärvellä. Ilmat eivät meitä oikein suosineet, satoi ja oli koleaa. Sen näkee kuvastakin: sade harmaannuttaa kylän heleät värit.

Karjalaiset kylät ovat aivan omanlaisiaan. Harmaat talot on rakennettu lähekkäin. Pihassa on sauna, huussi, aittoja. Peruna- ja kasvimaa, omenapuita, sireenejä. Nurmikkoa ei paljon ole leikattavaksi, sillä se ala, jota ei ole viljelty hyötykasveille, on täynnnään rönsyäviä ja värikkäitä kukkapenkkejä.

Aivan kaikki ei aina ole niin jämptiä, mutta siitä syntyykin elävä kylä kulkijan mieleen. Toisaalta on nähtävissä myös, miten kylien asukkaat ovat joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään sinne, missä on työtä - monet Kostamukseen.

Kuvassa on Haikolan kylää, jossa ei asu enää talvisin kuin muutama asukas. Kylä on rakennuksiltaan kaikkein perinteisin, ja sen kalmismaa on erityisen kaunis. Niityt ovat reheviä, mutta yhtään lehmää ei laidunna niillä. Aitaakaan ei tarvita, se voi lahota kaikessa rauhassa.

Tuossa hiljaisessa kylässä, johon ei autolla aivan perille päässyt, järjestettiin Sommelo-festiaalin konsertti, jossa esiintyi monia kansanmuusikkoja, niin Venäjän suomensukuisia kuin suomalaisiakin. Tunnelma oli tiivis, iloinen ja innostunut pienessä pirtissä - konserttisalia ei kaivannut, oli vain hauskaa, kun esiintyjät olivat niin lähellä.

Siinä konsertissa jatkui se vuosituhantinen perinne, joka on Vienan mailla elänyt. Ja elää noilla mailla edelleen heitä, jotka laulavat niitä lauluja, joita on aina laulettu. Seisoin pitkän tovin Vuokkiniemessä Santra Remsujevan talon luona. Mielessä kulkivat Kalevalan säkeet, Kantelettaren laulut. Siellä, talossaan, 95-vuotias runonlaulaja oli silläkin hetkellä, ja vieläkin hän joskus laulaa, vaikkei enää jaksakaan ottaa vieraita vastaan. Aivan hänen talonsa lähellä on Vuokkiniemen suuren laulajan, Miihkali Perttusen, patsas.

Elävästä runonlaulusta Vienassa on nyt tehty myös väitöskirja. Yksi Pekka Huttu-Hiltusen tutkimuksen laulajia on Santra Remsujeva. Huttu-Hiltunen osoittaa väitöksessään, että runonlaulu elää edelleen, vaikka se on harvinaistunut ja muuttanut muotoaan.

(Klikkaa kuvat suuremmaksi.)

Kirjasto - yhteinen olohuone

Turussa lakkautetaan sivukirjastoja. Saadaan säästöjä, perustelevat lakkauttajat.

Turkuun rakennettiin juuri kaunis uusi pääkirjasto, ja vanha pääkirjasto on peruskorjattu. Niihin on tietenkin kulunut aika summa rahaa. Mutta eivät kaikki asu keskustassa.

En tunne kovin tarkasti Turun kuntataloutta, mutta sen tiedän, että kirjastoihin ei rahaa kunnan taloudessa kovinkaan paljon kulu. saadut säästöt hukkuvat suuren kaupungin menoihin hyvin nopeasti, mutta lopetettu palvelu heikentää monen kuntalaisen elämänlaatua.

Kirjasto on nimittäin se kunnallinen palvelu, jota käyttävät liki kaikki kuntalaiset, niin lapset kuin vanhukset, niin miehet kuin naiset. Kirjasto on alueensa olohuone. Ja siinä merkityksessä se onkin niitä ainoita paikkoja, joihin kuntalainen voi ilmaiseksi mennä viettämään aikaansa talvipakkasellakin.

En ymmärrä päättäjiä, jotka ovat viemässä kuntalaisiltaan tämän palvelun. Ei pieni koululainen noin vain voi lähteä keskustan suureen kirjastoon. Ei kotiäiti jaksa sohjossa työntää rattaita keskustaan asti hakemaan lapsille ja itselleen luettavaa. Ei vanhuksen pieni eläke riitä bussimatkoihin, kun ei ole voimia edestakaiseen kävelyyn kirjakassi käsikoukussa. Eivät koululuokat voi noin vain kesken koulupäivän lähteä keskustan kirjastoon, siihenhän voi kulua puoli päivää ja matkatkin maksavat - kunta tuskin maksaa koululaisten bussimatkoja.

On Tampereellakin lakkautettu lähikirjastoja. Pispalan kirjaston lakkauttaminen synnytti kansalaisliikkeen, ja uuden kirjaston. Hyvin tarpeelliseksi se on osoittautunut. Siinä olisi turkulaisillekin oppia: ei toimivaa palvelua pidä lopettaa.

Kirjasto tuottaa kuntalaisille hyvää mieltä. Se on palvelu, joka maksaa itse itsensä kuntalaisten terveempänä ja mielekkäämpänä elämänä. On monin tutkimuksin todistettu, että kulttuurin kuluttaminen pidentää ja parantaa elämää. Ja se kuluttaminen ei aiheuta ympäristöongelmia - jos se vain on mahdollista saada läheltä kotia.