Elämää pihassa

Sammal on tavattoman kaunista. Se kasvaa talon päädyssä, polun laidalla. En ymmärrä niitä, jotka repivät sammalen ja peittävät maan laatoilla. Mutta jokainen pitää kauniina sitä minkä kauniiksi näkee.

Krookukset avasivat vihdoin nuppunsa. Auringossa on voimaa.

Ruohosipulia voi jo syödä.

Raparperi on hyvällä alulla ja kuukauden päästä on piirakan aika.

Surua

En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia. Siitä tunnutaan nyt tahdottavan keskustella iltapäivälehtien keskustelupalstoilla. Keskustelun tason voi jokainen arvata tai käydä lukemassa.

Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava, vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisen kuoleman jälkeen ole tilaa.

Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Helposti lohdutamme läheisensä vastiKään menettänyttä surevaa sanoen: "Elämä jatkuu!" Niin jatkuukin, mutta ei se jatku samanlaisena kuin ennen menetystä. Se muutos on otettava vastaan, menetys on hyväksyttävä. Koska elämä jatkuu ympärillä eivätkä muut sure surevan kanssa, vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

Kun äitini kuoli, olin ensimmäisen viikon kuin mikään ei olisi koskettanut minua. Vain unissani olin hyvin tuskainen. Päivisin piti jaksaa järjestää asioita. Sen tunteen varmasti jakavat kanssani kaikki ne, jotka ovat läheisensä hautajaisia, pankkiasioita, henkilökohtaisten esineiden ja vaatteiden poistamista järjestelleet.

Suru iski täydellä voimallaan, kun olin päässyt hautajaismatkalta kotiin. Kävin töissä, opetin - en usko, että oppilaat minusta juuri mitään erikoista huomasivat, eiväthän he muutenkaan opettajansa henkilökohtaista elämää mieti, ja hyvä niin. Työkaverit eivät juuri osanottonsa jälkeen suruuni kajonneet, enkä muista itsekään siitä noina alkuviikkoina puhuneeni, myöhemmin kyllä.

Mutta kotona se tuntui. En kaivannut sieltä mihinkään, en oikein edes kauppaan. Lapsen vein harrastuksiinsa, ja vietin odotusajan kirjastossa. Siinä olivat minunkin menemiseni. Muun ajan istuin tai makasin sohvalla kirja kädessä - mutta en lukenut. Katse oli kiinni jossakin, mihin en nähnyt.

Niin kului kokonainen kuukausi. Seuraavana kuuna alkoi valon määrä kasvaa, talven selkä taittua. Niin alkoi surukin päästää hiukan otteestaan. Siitä alan jo muistaa jotakin muutakin kuin sohvalla olemisen. Kävin taidenäyttelyssä. Luin. Kotiin tulevan työn tein, nekin rästiin jääneet.

Mutta kokonaisen vuodenkierron olin surun vallassa. Äiti lähti niin yllättäen, en ollut siihen valmistautunut. Annoin itseni surra, laihduin. Suren välillä vieläkin, ikävöin.

Onneksi kukaan ei vaatinut minulta mitään noina aikoina. Perheen huolsin, työni tein kutakuinkin. Se riitti minulle, onneksi se riitti muillekin. Mutta en osannut suruani myöskään juuri jakaa. Vasta muutaman kuukauden päästä aloin puhua siitä kollegalle, joka myös oli menettänyt äitinsä vastikään. Kahdenkeskistä hiljaista puhetta se oli, ja hiljaa oloakin. Se teki hyvää.

Surupukuun en pukeutunut, se ei tullut mieleenikään. Sen verran näkyvillä opettaja on, että oli helpompi olla se, mikä oli ollut ennenkin. Mutta en pitäisi vääränä sitä, että joku pukeutuisi mustiin opettajanakin. Se olisi hänen valintansa, ja siksi aivan oikea.

Tekstin alkuosan kirjoitin Ikkunaiineksen blogiin kommenttina hänen tekstiinsä. Mutta aihe jäi mietityttämään, joten päätin kirjoittaa siitä omaankin blogiini. Kiitos Iinekselle aiheesta.

Hyvää työtä, hyvää elämää

Eilen oli Tampere-talossa 500 kuulijaa Kriittisessä tilassa. Tänä vuonna Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampere-talon järjestämä päivä keskittyi työn iloihin ja kiroihin. Professori Mikko Lehtonen sanoi avauspuheenvuorossaan, ettei valmistelutoimikunta voinut mitenkään arvata alkaessaan vuosi sitten valmistella tapahtumaa, miten ajankohtainen aihe olisi.

Kuuntelin Kari Uusikylän ja Miina Äkkijyrkän esitykset. Kumpikin puhuja innosti kuulijansa ajattelemaan ja tuntemaan. Kari Uusikylä puhui siitä flow'sta, jonka saavuttaa kun työn tarjoamat haasteet ja siihen vaadittavat taidot sattuvat kohdakkain ja kun olosuhteet ovat muutenkin otolliset. Sen tunteen vallassa syntyvät parhaat tulokset, ilman että kukaan määrää tai kontrolloi. Jokainen flow'n kokenut sen kyllä tietää. Eikä se synny vain niin sanotuissa luovissa töissä, vaan missä tahansa työssä, kenelle tahansa.

Kari Uusikylä puhui siitä, mikä meitä työssä - missä tahansa työssä - elähdyttää. Hän korosti sitä, miten jokaisessa työpaikassa tehdään työtä, miten jokainen työ on tärkeää, miten luovuus on osa kaikkea tekemistä. Innovaatio ei synny siitä, että siitä maksetaan, että sen syntymistä kontrolloidaan, että sitä varten rakennetaan rakenteita ja suunnitellaan arviointimenetelmiä. Se ei synny säätiöissä eikä edes rahalla, vaan se syntyy ihmisten työssä ihmisten kesken.

Tietenkin työstä täytyy maksaa palkkaa, ja sitä palkkaa on maksettava oikeudenmukaisesti. Miina Äkkijyrkkä sanoi, että epäoikeudenmukaisuus on varmin tapa vahingoittaa työyhteisön toimintaa, saada aikaan kyräilyä ja pahaa mieltä. Silloin kun jatkuvasti kontrolloidaan, onko joku tehnyt sen mikä hänelle kuuluu, kun toiselle maksetaan bonuksia silloinkin kun hän ei ole tehnyt mitään erityistä, on ovi kateuteen avattu.

Kateus, nokkiminen, takanapäin puhuminen, selkään puukottaminen, kahdenkeskinen supattelu - siinä Miina Äkkijyrkän lista niistä tavoista, joilla työyhteisö murtaa omaa olemistaan. Kun työyhteisössä toimitaan tuohon tapaan, on varmaa, ettei siellä kukaan voi hyvin.

Miina Äkkijyrkkä kehotti meitä kuuntelemaan itseä, tulemaan sinuiksi itsemme kanssa, etsimään ominta tapaa tehdä työtä. Se vaatii hyvät työolot - ja aivan varmasti hyvää ruokaa. Äkkijyrkkä aloitti kuvaesityksensä kuvalla ruokapöydästä. Ilman hyvää ruokaa kukaan ei jaksa.

Se johdatti minut ajattelemaan, mahtaisiko yksi syy suomalaislasten hyviin tuloksiin Pisa-tutkimuksissa olla maukas kouluruoka, jonka jokainen suomalainen lapsi saa ilmaiseksi. Nälkäisenä ei kukaan jaksa koulutunneilla olla ja opiskella. Ruokatunti katkaisee koulupäivän, silloin jutellaan kavereiden kanssa, rentoudutaan. Sen jälkeen taas jaksetaan.

Kenties jonkun kannattaisi tutkia tarkemmin. Loppuisivat puheet siitä, miten kouluruoasta voitaisiin säästää. Aina säästöpuheiden yhteydessä kuulee jopa sitäkin, miten muissa maissa ruoasta maksetaan. Niin kuin ei voitaisi olla ylpeitä siitä, että meillä on ollut varaa tarjota lapsille ilmaista kouluruokaa silloinkin, kun Suomi oli paljon köyhempi kuin nyt. Koulukaupunkini käyttää yhden kouluaterian raaka-aineisiin 68 senttiä. Se tuntuu mahdottoman vähäiseltä summalta, ja silti sillä saadaan aikaan useimmiten oikein hyvä ruoka-annos, jonka syö mielellään.

Parasta opettajan työssä onkin se, kun näkee oppilaat innostuneina työn touhussa. Miina Äkkijyrkän maalaaman vastasyntyneen vasikan suurin silmin ja herkin korvin hekin ihmettelevät ja tutkivat maailmaa. Ja niin toivottavasti minäkin, aina silloin tällöin. Vain se tapa pitää meidät elossa ja elämässä.