Elämänvoimaa!

Päätin, että kirjoitan säännöllisesti - tai säännöllisen epäsäännöllisesti - jostakin viime aikoina lukemastani kirjasta. Saapa nähdä, pitääkö päätös ja kuinka kauan.

Luin matkalla Joel Lehtosen Putkinotkon, luin sen 1954 ilmestyneen painoksen. Se on merkittävää sikäli, että siinä eletään jotakin elokuun alun päivää. 1980-luvulla ilmestyneessä painoksessa, joka on hyllyssäni, eletään jotakin heinäkuun lopun päivää. Kun luin romaanin elokuun alussa, oli kiehtovaa ajatella, että tapahtumat sattuivat juuri samoihin aikoihin kesästä, yli 90 vuotta sitten.

Putkinotkon I osan ilmestymisestä tulee kuluneeksi 90 vuotta. Se on juhlan paikka. Siksi luinkin sen nyt. Onneksi Hannu Marttila muistutti siitä blogissaan.

Romaani kuvaa eteläsavolaista maisemaa ja siellä eläviä ihmisiä lumoavasti: se livertää, suhisee, kuiskaa, keikkuu, kiljuu, huutaa, tömistää, kiroilee, vääntää. Ihmiset elävät elämäänsä yhden kesäisen päivän ajan. Tuona päivänä on helle, ihmisillä olisi paljon tekemistä, kun saisivat toimitettua. Muutamat heistä ovat alati ahkeroimassa, osa makaa, tuumaa, kiukkuaa, keksii verukkeita.


Putkinotko on Käkriäisen perheen tila, jonka Aapeli Muttinen omistaa ja jossa on myös hänen huvilansa. Juutas Käkriäinen on vahva mies, joka tekee rivakasti töitä, kun saa niistä kiinni. Se vain vie aikansa, usein viikkojakin. Heinäntekokaan ei aina osu niihin päiviin, kun heinä olisi tehtävä. Mutta yötä myöten Juutas heinäpellolla niittää sitten kun sinne lopulta toimettuu.


Rosina, Juutaksen vaimo, on puuhassa aikaisesta aamusta asti, ensimmäisenä hän silmänsä Putkinotkon saunassa avaa - tuvan seinä on purettu, kun se on lahonnut, ja edelleen ovat edellistalvena kaadetut hirret makuullaan maassa sinistymässä, ei ole Juutas saanut seinää korjattua - ja viimeisenä hän ne siellä sulkee. Elukat on ruokittava, lehmät lypsettävä, muoskille järjestettävä syötävää, on mentävä kaupunkiin asioita toimittamaan ja tulevaa elämää järjestämään, sieltä tultua helliteltävä pienimpiä, on huolehdittava naapurin lehmän astutus, on saatava leipätaikina nousemaan, kun Juutas on viimein saanut haettua jauhoja, on paistettava leivät, on huolehdittava, että muoskat lämmittävät herra Muttiselle ja neiti Lyygialle saunan, on mietittävä miten voisi estää uusien lasten tulemisen. Rosinan päivä on täyttäkin täydempi.

Ja tytär Leja on perinyt Rosinan ahkeruuden: ilman Lejaa Rosina uupuisi työhön. Leja tekee työt nuoruuden riemulla ja keveydellä, ohi mennen hän hoitaa pientä veljeään, pukee pikku siskonsa, kiehauttaa kahvit, hakee lehmät laitumelta lypsettäviksi, auttaa mummoa, keittää perunat. Hiljainen ja tasainen Leja tekee aikuisen työt.

Rosina kestää arjen kovuuden voimalla: hän huutaa niin, että Putkinotkon tienoo raikuu ja kaikuu. Hän kiroaa, kovistelee, uhkailee. Lapset saavat kuulla kunniansa, Juutaskin, kun on sopiva hetki. Mutta kova ei Rosina ole, hellästi hän ajattelee lapsiaan, hellästi kohtelee, ei koskaan lyö, vaikka uhkaa kepillä. Hellästi hän lapsilleen laulelee kauniilla äänellään.

Mutta Juutasta on käsiteltävä taiten, sillä ei mies tee mitään, jos komennetaan, itsestä on tahto tekemiseen löydyttävä. Rosina on oppinut käsittelemään miestään. Illan viime hetkinä Juutas on rakentamassa Rosinan suunnittelemaa viinapannua.


Luonto elää koko ajan Käkriäisten ympärillä, he ovat osa sitä. Heille kaunis eteläsavolainen maisema on arkisen raadannan näyttämö, eivät he sen kauneutta jouda ihmettelemään. Kenties joskus kalastamisen lomassa tai lehmien hakumatkalla pienen hetken voivat nauttia kesäpäivän ihmeellisestä lämmöstä ja kauneudesta.

Aapeli Muttinen romantisoi Putkinotkon maiseman, jokaisen polun ja pensaan, lammen ja sen yli taipuvan lepän. Sauna on hänelle pyhä paikka, jossa ollaan aina samalla tavalla: on oltava tuore vasta, on juotava piimäsintua, on oltava koko miesjoukko mukana. Käkriäiset toteuttavat hänen toiveensa, onhan heidän elämänsä Putkinotkon herran vallassa. Eivät he vielä tiedä, mitä Muttinen on suunnitellut.

Muttisen suunnitelma on yksi päivän suurista muutoksista. Sillä muutosten päivä tuo elokuinen hellepäivä heille on.

Putkinotko on romaani, jossa ei ole oikeastaan juonta, ei rakennetta. Sen kertoja tarkkailee ihmistensä elämää, lähtee väliin yhden matkaan ja jättää muut tekemään, mitä tekevät. Kertoja pysähtyy tarkkailemaan hetkiä pitkäksi aikaa, herkistyy kaikilla aisteillaan. Kertoja käyttää sanoja, jotka tuntuvat jo kadonneen suomesta mutta jotka lukija kyllä kontekstistaan ymmärtää. Kertoja puhaltaa henkilöihin elämän sanoilla, jotka ovat maalauksellisen kuvaavia, tarkkoja, eläviä, ihmeellisiä. Lauseiden rytmi vaihtelee, välillä kiihtyy hengästyttäväksi, välillä melkein pysähtyy.

Romaanin alussa, aikaisin aamulla pieni Repekka ja vähän vanhempi Jopi ovat heränneet:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!" Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi. Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niin kuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa: "Koila juokki tietä myöten..." - - Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee: "Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!" Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuiseen tapaansa. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Se päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen: "Saakeli soi, saakeli soi!" Kaiku toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan Jopin huutoon. Sen tähden Jopi pysähtyy ja alkaa matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta.


Elämänvoimaa! Sitä lukijakin saa lukiessaan Putkinotkoa. Suosittelen.

* * *

Kuvissa on pohjoissavolaista maisemaa elokuisena iltapäivänä 2009. Maata viljellään. Elämänvoimaa on näissäkin maisemissa. On ollut vuosisadat. Ja varmasti on näissäkin maisemissa huudeltu lehmiä laitumelta, keikuttu aidoilla, riidelty ja rakastettu niin torpissa kuin taloissakin.