lauantai 30. tammikuuta 2010

Tilhiä!

Pihassani oli noin 60 tilhen parvi.
Taivas oli pilvinen ja iltapäivä jo pitkällä, niin ettei valoa ollut tarpeeksi. Mutta en malttanut olla kuvaamatta lintujen parinkymmenen minuutin pyrähdystä pihani pihlajiin.

Ensin ne kokoontuivat läheisten kuusten latvaan ja sieltä tekivät harkittuja syöksyjä pienten pihlajien oksille. Hetkessä puut olivat tyhjät marjoista.

Vaikka linnut olivat hyvin lähellä, en saanut yhtään kunnollista, siis tarkkaa, lähikuvaa. Mutta iloinen olen näistäkin kuvista.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Kiitollisena lukijoista

Jonkin aikaa olen seurannut sitä, mitä reittiä blogiini tullaan. Jotkut tulevat suoraan, ilmeisesti blogini on heidän kirjanmerkeissään. Se tuntuu ihmeelliseltä ja onnelliselta. Että jotkut lukevat kirjoituksiani säännöllisesti! Siitä olen hyvin kiitollinen heille. En siis kirjoita vain itselleni, vaikka kirjoittaminen siltä tuntuukin.

Kovin usein ei sivuillani synny keskustelua, mikä tietenkin johtuu teksteistäni: ne eivät herätä riittävästi ajatuksia, ne eivät synnytä vastalauseitakaan - ilmeisesti. Enhän tietenkään voi tietää. Mutta jokainen kommentti on tervetullut ja jokaisesta olen iloinen.

Joskus ajattelenkin, kuinka mukavaa olisi, jos lukija joskus ilmaisi itsensä vaikka kuinkakin lyhyellä kommentilla. Erityisesti ilahduttaisi vakituisten vierailijoiden kommentit. Mutta lukijalla on täysi oikeus olla piilossa, olla vain lukija. Jokainen lukija on tärkeä!

Yksi kiehtova joukko lukijoissani ovat he, jotka hakevat blogistani vinkkejä koulutöihin. Pystyn hyvin päättelemään sen, sillä he tulevat sellaisilla googlehauilla, jotka tunnistan äidinkielen ja kirjallisuuden tehtäviksi.

Yleisin haku taitaa olla viime kevään ylioppilasesseen otsikko Mihin tarvitsemme facebookia? Kirjoitin siitä lyhyesti keväällä, mutta eipä tekstistäni lukiolaiselle taida apua olla hänen kirjoittaessaan omaa esseetään - onneksi, sanoo minussa äikänope. Ja kummastuttaakin, sillä luulisin heidän olevan paljon minua tietävämpiä tuon aiheen suhteen. Minä olen ollut Facebookissa vuoden verran enkä ole siellä kovinkaan aktiivinen.

Toiseksi lukiolaisten hakulistalla on Raija Siekkisen Leipä-novelli. Se oli muutama vuosi sitten ylioppilaskoetehtävänä. Opettajat ovat näköjään mieltyneet siihen ja antavat sen luettavaksi oppilailleen. Ja nämä siis hakevat apua - toivottavasti eivät sentään valmista analyysia ja tulkintaa - netistä. Blogistani voi siihen muutaman vinkin saada, mutta ei kyllä valmista analyysia. Toivon silti, ettei kukaan varasta minun tekstiäni sellaisenaan. Sitä paitsi kyllä kokenut opettaja erottaa sen oman oppilaansa tekstistä.

Mutta kenties eniten on tultu lukemaan tekstiäni Tsernobylin lapsista. Se tuntuu erityisen hyvältä, sillä tekstini kautta lukijat löytävät - jos avaavat linkin - erinomaisen kuvasarjan niistä monista sairauksista, joita ydinvoimalan tuho on aiheuttanut lapsille. Tuo kuvasarja ei voi olla liikuttamatta katsojan tunteita. Tsernobyl ei saa unohtua.


Kuvianikin on viime aikoina tultu katsomaan. Se minua ilahduttaa - ja hämmentää. Tunnen suurta nöyryyttä sen edessä, olenhan aivan amatööri kuvaajana. Mutta jos kuvat jotakuta ilahduttavat, mikäpä sen mukavampaa. Ja vaikka eivät ilahduttaisikaan!

Bloggaus on ollut harrastukseni nyt reilut kaksi vuotta. Se on mukavaa ajanvietettä, mutta pakottaa joskus myös ajattelemaan, rakentamaan oman mielipiteensä. Tavoitteeni nimittäin on kirjoittaa vakavistakin aiheista, ainakin silloin tällöin. Kirjallisuus on kestoaihe, mutta sitä lupausta en ole pystynyt pitämään, jonka itselleni kesällä annoin. Ehkä jossain vaiheessa.

Kiitos lukijat! On hauskaa tietää, että te olette olemassa.

Kuvassa on uuneja, jotka muutaman talvisen viikon kotini lähellä ilahduttivat kuin taideteokset. Rakennukset niiden ympäriltä purettiin, ja nyt on hävitetty myös uunit. Saapa nähdä, millaisia taloja tuolle kauniille tontille ensi kesänä aletaan rakentaa. Tuskinpa niihin kuitenkaan tuollaisia uuneja muurataan.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Talven kukat


Jouluksi ostamani amaryllis intoutui kasvattamaan kaksi uutta kukkavartta, ja nyt se kukkii runsaammin, suuremmin ja punaisemmin kuin konsanaan jouluna. Sipulissa on voimaa, ja valossa. Kenties sillä on erinomainen paikka ruoka- ja työpöydälläni, jonka yläpuolella sitä valaisee 16 W:n energialamppu. Vettäkään se ei juuri kaipaa. Kaikki mitä se kukkiakseen tarvitsee on kasvun aikana varastoitunut suureen sipuliin.






Ulkona ei kuki mikään, mutta kukkien muistot ovat kauniita. Loppukesän rehevän kukkijan, syyshortensian, kukkatertut kuivuvat pensaaseen ja säilyvät talventörröttöjinä. Nyt ne kuin kukkivat toista kertaa lumihunnussaan. Eilen lumi kimalsi timantteina kuivien kukkien terälehdillä.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Äiti vai puoluejohtaja


Tänään Ykkösaamussa Paula Lehtomäki ilmoitti, ettei lähde kilpailemaan Keskustan puheenjohtajuudesta. Se oli yllättävä, mutta ymmärrettävä päätös. Kun häneltä ohjelman jälkeen kysyttiin, mikä ero on hänen ja Jyrki Kataisen tilanteessa, onhan Kataisellakin pieniä lapsia, Lehtomäki vastasi: "Hänellä on vaimo, minulla ei."

Siinäpä se. Vaikka kuinka puhuisimme tasa-arvon maailmasta ja kuvittelisimme, että miehillä ja naisilla on samat mahdollisuudet, se ei ole totta. Naisen on aina punnittava paljon rankemmin perhetilannettaan. Vaikka hänellä olisi kuinka tasa-arvoa kannattava puoliso, joka myös on osallisena perheen arjessa, ei äiti ole korvattavissa. Tai jos niin tehdään, jäävät lapset paljosta paitsi. Jäävät lapset paitsi tietenkin isästäänkin. Poissaolevat isät ovat olleet todellisuutta vuosisadat, ellei -tuhannet. Mutta isät eivät tätä punnintaa samalla tavalla tee - ainakin tärkeisiin tehtäviin on aina ollut ehdolla myös nuoria isiä.

Niin ovat naiset joutuneet aina punnitsemaan: jos ennen nainen tahtoi edetä uralla, hän saattoi valita naimattomuuden - ja siis luopui sekä lapsista että avioliitosta. Jos hän valitsi avioliiton ja lapset ja silti tahtoi edetä uralla, hänelle jäi mahdollisuudeksi ulkoistaa äitiytensä - niin kuin Lehtomäki kuvasi. Naiset palkkasivat kodinhoitajan, joka oli lasten elämässä paljon enemmän kuin äiti, jota he näkivät kenties sunnuntaisin.

Hyvä esimerkki tällaisesta uralleen keskittyneestä äidistä oli Emmi Jurkka, jonka lapset vanhoilla päivillään kuvaavat lapsuuttaan suorastaan traagisesti: Vappu ja Sakari eivät muista olleensa koskaan äitinsä sylissä; heiltä suljettiin ovi, kun äiti oli tullut teatterilta ja tahtoi levätä.

Noin ei tahdo kukaan nykyäiti lapsiaan kasvattaa. Se ei siis ole enää mahdollinen vaihtoehto. Mahdollisia vaihtoehtoja ovat siis lapsettomuus tai töiden valitseminen sen mukaan, miten ne sallivat äitiyden todellisen toteutumisen. Lehtomäen haastattelusta kävi ilmi, ettei Keskustapuolueen puheenjohtajan vaatimukset millään mahdu äitiyden vaatimusten kanssa samanaikaisesti hoidettaviksi. Hän totesi myös, että muissa puolueissa tilanne on ilmeisesti toinen.

Niinpä jäinkin miettimään, olisiko ollut mahdollista, että Lehtomäki olisi sittenkin lähtenyt kisaamaan puheenjohtajuudesta sillä näkemyksellä, että hän muuttaa Keskustan puheenjohtajuutta. Hän asettaa omat ehtonsa, hän päättää itse, onko hän jatkuvasti koko Suomen keskustalaisten käytettävissä. Ei hänen kai kuitenkaan olisi tarvinnut noudattaa aikaisempien puheenjohtajien tapoja eikä edes kentän vaatimuksia.

Aivan toisenlainen puheenjohtajakandidaatti on Paavo Väyrynen. Hänellä ei ole mitään esteitä pyrkimiselleen, ei hän pidä sellaisena edes ikäänsä. Pöyhkeästi hän esiintyy merkittävänä valtiomiehenä pitäessään 100-vuotiaasta isästään kirjoittamansa kirjan julkistustilaisuutta. Uskomatonta on, että hän on järjestänyt tilaisuuden ulkoministeriöön. Hän istuu ison pöydän ääressä, ulkoministeriön seinämän edessä kuin olisi ulkoministeri itse - tai kenties jotakin vielä suurempaa. Vaikka hän kuinka kiemurteli- väyrysteli - puhuessaan aikeistaan pyrkiä puheenjohtajaksi, katsojalle ei jää mikään epäselväksi noissa kulisseissa. Vastenmielistä.

Annan arvoa Paula Lehtomäelle hänen päätöksestään. Valinta on ollut varmasti raskas ja vaikea - ja silti ainoa oikea. Lapset tarvitsevat äitinsä, häntä ei voi kukaan korvata. Keskustapuolueelle kyllä puheenjohtaja löytyy.

Taitaapa käydä niin, että Keskustapuolue saa puheenjohtajakseen sen Väyrysen viekkaasti ehdottaman varttuneen puheenjohtajan - kaikista ennakko-oletuksista huolimatta. Hänen nimensä ei välttämättä kuitenkaan ala V:llä, vaan voi alkaa vaikkapa P:llä. Muunlaisen ratkaisun aika kuitenkin olisi juuri nyt.

17.1. j.k. Lehtomäen oman puolueen nuoret miehet - ainakaan yksi heistä -eivät näytä ymmärtävän niitä arjen olosuhteita, joista käsin Lehtomäki ratkaisunsa on tehnyt. Miehen maailma tosiaan on erilainen kuin naisen. Tero Mäenpää ei tunnu ymmärtävän, että Lehtomäen tilanne on aivan toinen kuin Angela Merkelin tai Hillary Clintonin, joihin hän Lehtomäkeä vertaa. Heillä ei ole pikkulapsia - Merkelillä ei lapsia ole, ja Clintonin tytär on jo aikuinen.

On harmillista, ettei pienten lasten äideillä tosiaankaan ole tilaa elää sekä äidin että merkittävässä poliittisessa asemassa olevan päättäjän elämää. Vaikka toisaalta juuri Lehtomäki on osoittanut, että se yhdistelmä on kuitenkin mahdollinen, onhan hän ministeriaikanaan, joka alkoi vuonna 2003, synnyttänyt kaksi lasta ja ollut aivan ilmeisesti myös arjessa heidän äitinsä. Mutta nuorta äiti-pääministeriäkö ei siis ole mahdollista tässä maassa nähdä? Onko heitä muualla?

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Tammikuun sunnuntaiaamuna



Tänään oli lähdettävä ulos varhain.
Koivut ovat morsiamia - niin Hilma-mummini sanoisi kuvan koivusta.

Roskisten viereen oli kasvanut huurteisten joulukuusten metsä.















Oli talven kaunein aamu, puut paksussa huurrehunnussa, valo utuisen pehmeä.

Kuvat eivät tavoita sitä valkeuden ja pimeyden tunnelmaa, joka kotitienooni ympäröi, mutta muutamassa on kenties sentään jotakin siitä.

Tammikuu on ollut oikeaa talvea, liiankin kylmää astmaatikolle. Siitä huolimatta olen iloinnut jokaisesta päivästä, siivouskin tuntui eilen mukavalta, kun matot ja vuodevaatteet tuoksuivat pitkään pakkaselta oltuaan ulkona tuntikausia - matot pitkin valkoista pihahankea.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Uuden vuoden lumet


Uuden vuoden aattona matkasin etelään Kainuun lumilta. Lumesta raskaat kuuset, männyt ja koivut reunustivat tietä, rekat pöllyttivät lunta niin, että sokkona sain hetken ajaa. Mutta tie oli hiljainen, vastaantulijoita ei juuri ollut.

Pohjoisen tie oli vielä sinisempi kuin etelän, miten lie valo taittunut. Aurinkoa ei matkalla juuri näkynyt.
(Kuvat on otettu linja-autopysäkiltä noin kolmisenkymmentä kilometriä Kajaanin eteläpuolelta. Ylempi tie vie etelään, alempi pohjoiseen.)




Lumisateet ovat jatkuneet kotonakin. Pieni kuuseni on lähes peittynyt valkoiseen.