perjantai 21. marraskuuta 2008

Ensi lumen päivä

























Tänään on Hilman päivä. Kun olin lapsi, kuului asiaan, että menimme mummin luo nimipäiville. Kahvia ja monenlaista kastettavaa oli mummi pöytään laittanut, karjalaiseen tapaan. Lapsille oli karamellia. Siitä oli ukki pitänyt huolen.

Mummini oli ollut Karjalassa ompelija. Singerinsä hän oli saanut mukaan, kun sieltä oli sodan jaloista lähdetty. Mummi kertoi mielellään niistä kauniista leningeistä, joita hän Käkisalmen rouville ompeli 20- ja 30-luvuilla. Mumminkin hankkeita tarvittiin, ei ukin osuuskaupan myyjän työstään saama palkka kummoinen ollut.

Mummin tarinoita sain kuullakin usein, olinhan monet yöt mummin ja ukin luona oppikoulun alaluokkalaisena. Musiikkiopiston pianotunnit olivat iltapimeällä, eikä pitkä ja pimeä kotimatka ollut turvallinen. Onneksi mummila oli opiston lähellä.

Mummi laittoi hyvää ruokaa. Parhaiten muistan lihaisan perunalaatikon ja porkkanalaatikon. Karjalainen ruoka oli uunissa pitkään haudutettua, muhevaa ja maukasta. Pöydässä oli yleensä lisukkeena punajuuria ja puolukoita. Jälkiruoaksi oli kiisseliä.

Ei ollut marraskuun loppu noina 60-luvun vuosina kuitenkaan niin pimeä kuin se on nyt, ei ainakaan siellä pohjoisessa, jossa Hilman päiviä vietimme. Ensi lumi oli maassa, enemmänkin. Elettiin jo talvea.


Kotipihaan satoi eilen ensi lumen, valkoinen peitti vihreän.

Maisemassa on talven valo.

(Pekka Halonen, Ensi lumi vuodelta 1931)

3 kommenttia:

meri kirjoitti...

hilma

minun oili-mummoni oli kotoisin kuokkalasta ja päätyi evakkona kalantiin, uudenkaupungin lähelle.

hän ei jättänyt ketään pulaan, oli ehdottoman lojaali ystävilleen ja varsinkin perheelleen. hädän hetkellä hän motkotti normaalisti, mutta hoiti ongelman pois vähin äänin toisten puolesta, olipa vaiva tai rahanmeno miten suuri hyvänsä.

joskus hänen valikoiva kuulonsa ei ollut edes tietoinen asiasta, mutta seuraavana päivänä juttu oli hoidettu. hän ei mainostanut hyviä töitään etu- eikä jälkikäteen ja vaivaantui, jos häntä yritti kiittää.

koskaan ei kuulunut pienintäkään rähinää, oli hänellä edessä millainen työpäivä tahansa.

hän oli tasapainoisin ja tyytyväisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.

voisiko se olla sitä karjalaisuutta...

hyvää nimipäivää ja kiitos sympaatista blogistasi!

t. meri

Leila kirjoitti...

Kiitos onnitteluista ja kiitoksista, Meri!

En tiedä, pitäisikö kansan- ja heimojen luonteisiin uskoa, mutta eri puolilla Suomea asuneena ja eläneenä olisin taipuvainen ajattelemaan, että joitakin eroja meissä suomalaisissa on. Kyllä hämäläiset ja satakuntalaiset ovat varautuneempia ja hitaammin lähestyttäviä kuin itäsuomalaiset.

Hymyilytti kuvauksesi mummostasi. Tunnistan tuon motkotuksen omastakin mummistani. Mutta toimeen tartuttiin rivakasti, ja omien puolta pidettiin viimeiseen saakka.

Oli niin onnellista, kun isovanhemmat olivat lähellä ja kun heidän luonaan saattoi usein olla. Siellä oli hyvä olla: tavallista, tyyntä arkea, turvallista ja tuttua. Tyytyväisiä elämäänsä olivat minunkin ukkini ja mummini. Olisiko se sitä karjalaisuutta. Uskon niin.

Anonyymi kirjoitti...

Karjalaisuutta on sekin, että kaikenlaisia tempauksia selitetään karjalaisuudella. Näin ainakin meidän suvussa. Siitä heimoluonteesta, tai tarkemmin sanottuna siitä mitä muut pitävät karjalaisena heimoluonteena, on osattu ottaa kaikki ilo/hyöty irti :)

Mummoja on ikävä, sekä sitä karjalaista että hämäläistä.