Kirjarunot

Tiina on innostunut kirjan nimien tuomista assosiaatioista: kirjankansirunoista. Hauskoja kuvia, kiintoisia runoja.

Teinpä itsekin pari, otin suoraan hyllystäni siinä olevaa järjestystä rikkomatta.

Eeva Kilpi

Muistojen aika, Tamara.
Naisen päiväkirja,
Elämä edestakaisin.




Marguerite Duras

Kesäsade
Puoli yksitoista kesäiltana.
Rakastaja.

Ei Muuta.


***

Kokeilkaapa. Kiehtovaa.

Huolenpitoa ja huoltamista

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi mainoksia tavallista tarkemmin (on meneillään lukion äidinkielen 4. kurssi, ja sen sisältöihin kuuluvat mainokset, kuten muutkin mediatekstit). Otinpa tarkempaan käsittelyyn automainoksen, ja mitä huomasinkaan (olen kyllä lukenut sen aiemminkin, mutten ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, mikä on hyvä merkki - mainokset jättävät minuun hyvin vähän jälkiä).

Mainoksen alareunassa luki: huolenpitosopimus 48 euroa/kk. Siis huolenpitoa autolle.

Minun kielenkäytössäni huolenpito liittyy ihmisiin: pidämme huolta lapsista, vanhuksista, sairaista, vammaisista - toisistamme, kun huolenpitoa tarvitaan. Lemmikeistäkin olemme velvollisia pitämään huolta, kun olemme ne omiksemme ottaneet. Myös tuotantoeläimistä olisi pidettävä huolta paljon paremmin kuin niistä nykyään pidetään.

Ennen aikaan auto huollettiin, ei siitä pidetty huolta. Kyllä sitä pestään ja puunataan, se tankataan ja renkaat vaihdetaan nykyäänkin. Mutta ei se ole huolenpitoa. Ei auto ole elävä olento.

Markkinamiehet osaavat.

Me muut emme taida oikein enää osatakaan. Jäävätkö he huolta vaille, jotka huolenpitoa tarvitsevat, kun rahaa riittää kulutettavaksi autojen huolenpitosopimuksiin? Miksei missään ole sitä instanssia, josta voisi ostaa vanhukselle täydellisen huolenpitosopimuksen kohtuullisella hinnalla?

Pienellä eläkkeellä ei osteta kalliita palvelutalopalveluita. Ja kun sellaiseen ei varaa ole, on tyydyttävä siihen, mitä talouskurimuksessa kärvistelevältä kunnalta saa. Kunta taas pitää vanhukset mahdollisimman pitkään kotona, vaikka nämä eivät enää siellä toimeen tulisikaan: joku tuo ruoan kerran päivässä, toinen käy kerran viikossa lajittelemassa lääkkeet dosettiin ja kylvettämässä, ja jos vanhus on oikein huonokuntoinen, hänet käydään auttamassa päivään ja yöhön aamuin illoin, mutta aikaa ei riitä siihen, että hänen kanssan oltaisiin. Siivoukset ja kauppa-asiat on järjestettävä itse.

Huolenpitoa ei vanhus saa, kiireen täyttämää pikapalvelua vain. Omaiset sentään useimmiten pitävät huolta, jos omaisia lähellä on. Kaikilla ei ole.



j.k. Tulipa Hilman päivän kunniaksi kirjoitettua sekä aamulla että illalla. Päivällä suojasin omenapuuni jänisverkolla, kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä - ihanat kumisaappaat - ja askartelin valokranssin. On ollut hyvä päivä, vaikkei olekaan lunta niin kuin viime vuonna.

Marraskuusta matkaa jouluun

Marraskuu on pimeimmillään, mustimmillaan, ankeimmillaan, värittömimmillään, valottomimmillaan. Ei minua pysähtynyt maa masenna, ei. On lohdullista tietää, että maa pitää sisällään elämän, kuolleesta kasvaa uusi aikanaan, marrosta mahla. Mutta pimeyden valta vie mielen mukanaan, ja siihen tarvitsen valoa, kynttilän pehmeää ja lepattavaa lempeyttä.

Jouluun on aikaa kuukausi - se tuntuu pitkältä kuukaudelta, joulu on kaukana. En tunne viehtymystä edes ajatella joulua vielä, heitän joulumainokset suoraan roskiin, kierrän tavaratalon joulupukin ja -tavararöykkiöt kaukaa.

Jouluni alkaa vasta joulukuussa, vähitellen itsenäisyyspäivän jälkeen, odotus tiivistyy 20. päivän aikoihin. Sitä ennen valon määrä saa lisääntyä, niin kynttilän valon kuin kauniiden sähköistenkin - erityisesti ajattelen nyt kotikaupunkini upeita valoja. Eilen illalla niistä jälleen kerran iloitsin ja kaupunkini ainutlaatuista keskustaa ihailin.

Olen suunnitellut värkkääväni valokranssin oveen metallilangasta, huopakoristeista ja led-valoista. Saapa nähdä tuleeko siitä mitään. Mutta ajatus on ollut mukava. Innostus tuli Strömsöstä. Älkää vain lopettako FST:tä! Sieltä tulee paljon kiinnosvia ohjelmia: sarjoja, elokuvia, kulttuuria, mm. kirjallisuuskeskusteluja, joita YLEn kanavilla ei ole enää lainkaan Teeman Kirjamaata lukuun ottamatta (se on kuitenkin paljon muutakin kirjan liepeiltä).

Pikkujouluihin en nykyään jaksa lähteä, vaikka ne varmasti hauskojakin ovat. Mutta eilen olin työkaverin synttäreillä. Hän järjesti isot viisikymppiset: sukulaiset, työkaverit, ystävät ja kaverit söivät ja joivat. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin. Olipa hauskaa, nauroimme ja muistelimme menneitä - se lienee jo sallitua, kun yhteistä työelämää on takana yli 20 vuotta. Ja nuoremmatkin viihtyivät. Emme ole olleetkaan koko työporukalla tällä tavalla koolla aikoihin, en muista milloin.

Sen sijaan meillä on riittänyt jatkuvaa koulutusta, mikä tarkoittaa istumista iltamyöhään kovilla tuoleilla kuuntelemassa jotakuta, joka puhuu jotakin, mikä samantien katoaa mielestä. Miksi työelämä onkin luiskahtanut tällaiseksi? Ennen työnantajakin osallistui siihen, että matkustimme yhdessä, oli hauskaa, virkistyimme, jaksoimme taas. Nyt työnantaja istuttaa meitä väsymykseen asti milloin minkäkin konsultin yleisönä, tarjoaa nuukat viinerikahvit.


Ei marraskuu sentään onneksi aivan valoton ole. Kiitos siitä työkaverille, joka yllätti iloisesti!

Yksityistämisvimma

Luin juuri jommastakummasta aamun sanomalehdestäni, että Björn Wahlroos pitää tärkeänä valtionyhtiöiden entistä nopeampaa myymistä. Niin aina. Pikavoittoja valtiolle, jatkuvia rahastuksen mahdollisuuksia pörssiyhtiöille. Kerran myyty, ainaiseksi menetetty. Minun ikäluokkani muistissa kyllä on, miten Thatcherin Englannin kävi, kun rautatietkin yksityistettiin, mutta nuoremmat eivät pysty vaaroja näkemään.

Kuntataloudessa on jo vuosia yhtiöitetty, ulkoistettu, yksityistetty. Mitä siitä on seurannut? Kuntalaisten valitsemat valtuustot eivät enää pysty vaikuttamaan liikelaitosten toimintaan samaan tapaan kuin aiemmin, kuntalaiset maksavat enemmän, palvelu voi huonontua.

Tampereen kaupunki on alkanut yksityistää liikennelaitostaan, pääosin erittäin hyvin toimivaa TKL:ää. Nuorena Tampereella asuessani en kaivannut omaa autoa, TKL kuljetti mihin olinkin menossa. Nyt autoilen kyllä silloinkin kun bussilla pääsisi, laiskuuttani. Hyvin liikennelaitos edelleen palvelee.

Mutta miten käy vuosien mittaan, kun linjoja siirretään yksityisten bussiyhtiöiden haltuun? Toista lähilinjaani ajaa nykyään Paunu. On vaikea käsittää, miksi siihen on päädytty, muuten kuin siksi, ettei tahdota pitää huolta hyvin toimivasta Liikennelaitoksesta. Vähitellen vähennetään huolto- ja siivousväkeä ja muuta TKL:n omaa toimintaa sillä perusteella, ettei entistä tarvetta ole. Kalustoa ei sitten voida huoltaa eikä uusia sitä mukaa kuin tarvetta on. Ja kun toimintaa on supistettu riittävästi, voidaan sanoa, että TKL toimii huonosti, on yksityistettävä koko toiminta, se kun on parempi ja edullisempi tapa järjestää joukkoliikenne. Sillä tavalla saadaan ajettua hyvin toiminut palvelu yksityisten liikenneyrittäjien syliin. Sekö on meidän kaupunkilaisten etu. Yksityinen yritys ei koskaan toimi yleisen edun vaan liikevoiton maksimoinnin periaattein - ja kaupunkilainen maksaa.

Onneksi Tampereella sentään puuhataan hyviäkin liikenneuudistuksia: on selvitetty rollikan palauttamista katukuvaan. Se tuntuu mukavalta.

Kirppikselle kipin kapin

On taas aika kerätä kasaan tavaraa, jota en tarvitse. Siinä on kyllä iso homma ja olen vasta alkutekijöissä. Torstaina olen kasseineni odottamassa Tampereen parhaan kirppiksen avautumista ja järjestän ystäväni kanssa kirppispöytämme kuntoon.

Kirjoista on aivan mahdottoman vaikea luopua. Moneen kertaan siilasin katseellani kirjahyllyni lävitse, ja vaivaiset kahdeksan kirjaa on vasta hinnoiteltu odottamaan myymistä. Tänään ja huomenna on tehtävä raaempi katselmus. Nimittäin uusille kirjoille on saatava tilaa. Kesällä ostamani eteisen hylly, joka kuvassa näkyy, on jo melkein täysi.

Olen huomannut, että myös lahjaksi saatuja tavaroita minun on vaikea myydä, vaikka en olisi koskaan niistä varsinaisesti pitänyt. Jokaista lahjaa olen jonkin aikaa käyttänyt edes jotenkin, tunnen että niin on hyvä. Lahjan antaja kun on aina ollut liikkeellä hyvää tarkoittaen. Lahjan antaminen ja saaminen on ilo. Mutta aikansa kaikella. Kirppiksellä lahja saa uuden käyttäjän, joka kenties pitääkin siitä enemmän kuin minä.

Vaatteita en juuri kaapeistani myytäväksi vie. Siihen on kaksi syytä: käytän yleensä loppuun ne vaatteet, joista pidän; ne, joista en pidä, ovat niin vanhanaikaisia, ettei niitä kukaan kuitenkaan ostaisi.

Tuosta voi lukea, että olen kehittynyt vaatteiden ostamisessa. Nykyään ostan uuden vaatteen hyvin nopeasti. Kun jotakin tarvitsen, menen tiettyyn kauppaan, valitsen hetken ja ostan parhaan. En yleensä kadu ostoksiani.

Monet parhaista vaatteistani olen ostanut hyvin nopeasti, jopa niin, etten ole muita edes sovittanut. Niin ostin tämän syksyn takin. Olin alusvaateostoksilla ja satuin näkemään kauniin ulsterin tangolla. Sovitin sitä, kyselin myyjältä vähän lisätietoja siitä - ja ostin. Tiesin tarvitsevani, vaikka en ollut vielä ajatellutkaan takkikauppoja. Olen ollut takkiin hyvin tyytyväinen.

Astiat ja koriste-esineet tuntuvat tekevän kirpparilla hyvin kauppansa. Niinpä on käytävä tarkasti läpi joulukoristelaatikot. On juuri sopiva hetki myydä kaikki tarpeeton. Ja kun joku halvalla saa, kenties ostaa tarpeeseensa - tai iloonsa.

Vaikka kirppispöydässä on tekemistä, pidän silti kaikesta siitä touhusta. Kirppiksellä on oma tunnelmansa, olipa siellä myyjänä tai ostajana. Ja aina saa hyvän mielen, kun tavara kiertää. Maailma paranee - taas vähän.

Kirjojen makuja

Olen mietiskellyt kirjojen eroja. Hotakaisen voi hotkaista, puraista nopsaan, maut ovat yksinkertaisia. Siekkinen on siemailtava lyhyin, viipyilevin kulauksin, pysähdyttävä maistelemaan salaperäisiä vivahteita. Manneria voi nautiskella maun kerrallaan, muutaman mustikan, pienen leivoksen verran, kypsän tomaatin, ruisleivän palan, valkosipulin kynnen; mutta vasta yhdessä kaikista mauista tulee sitä, mitä ovat hänen runonsa - eikä makuja voi enää irrottaa toisistaan.

Nuo maut tulivat mieleen kun leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan. Talviaika antoi minulle yhden aamutunnin lisää, olin jalkeilla jo viideltä. Mustikan makua ei voi jäljitellä, ei saada aikaan esansseilla. Ei muitakaan perusmakuja, ei niiden vivahteitakaan silloin, kun tahdotaan saada aikaan maukasta syötävää.

Samoin on kirjojen laita. Kun kirjallisuus on kestävää, sen on oltava muuta kuin pikaruokaa: höttöistä taikinaa, rasvaista täytettä, esanssijuomaa. Se on ruista, järvikalaa, auringon kypsyttämiä tomaatteja, perunoita, mustikoita, aitoa vaniljaa. Siinä on raikasta vettä, laatuviiniä, piimää.

Ne maistuvat aina, niihin ei kyllästy. Pikaruoan syö joskus pahimpaan nälkäänsä, hyvää ruokaa kaipaa aina - joka kerta pitkään keitetty hernekeitto maistuu hyvältä, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Oppilaat tietävät

.