tiistai 25. elokuuta 2009

Tavoitteena valkolakki


Helsingin Sanomat uutisoi tänään väitöskirjatutkimuksesta, jonka mukaan lukiovertailuissa hyvin menestyneet lukiot eivät välttämättä ole tehokkaita.

Tässä uutisessa ei ole mitään uutta pienen (maaseutu)lukion opettajalle, eikä varsinkaan opolle. Kun meidän lukioon tullaan myös 7:n keskiarvolla - jotkut jopa sen alle, kun eivät ole saaneet muuta opiseklupaikkaa - on itsestään selvää, että joudumme tekemään kovasti töitä, että he saavat aikanaan valkolakkinsa. Mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki sen saavat, ja suurin osa saa myös jatko-opintopaikan korkeakoulussa lukion jälkeen.

Se vaatii meiltä kaikilta yhteistyötä. Me tunnemme oppilaamme, he eivät pääse meiltä piiloon (nimittäin joku tietenkin mielellään joskus piiloutuisi, kun jokin kurssi venyy ja vanuu). Olen lukuisien oppilaiden kanssa suunnitellut juurta jaksain opintojen etenemistä, jakso jaksolta, kurssi kurssilta.

Kun opettaa lukion kaikkia oppilaita, - opetan jokaiselle lukioni oppilaalle vähintään kahdeksan kurssia äidinkieltä ja puolitoista kurssia opoa - heidät oppii tuntemaan hyvin. Jokaisen kanssa on tilaisuus palaveerata. Kahden kesken suunnitellaan myös ylioppilaskirjoituksia ja jatko-opintoja.

Totta kai isojenkin lukioiden opettajat ja opot tekevät samaa työtä. Meillä henkilökohtainen ohjaus on kuitenkin välttämätöntä ja työhön itsestään selvästi kuuluvaa. Jos oppilaat tulevat lukioon yli 8:n, joihinkin jopa 9:n keskiarvolla, olisi kai aikamoinen epäonnistuminen, jos heistä ei tulisi ylioppilaita hyvin arvosanoin. Kyllä vain meidänkin huippumme - he, jotka ovat parhailla keskiarvoilla kouluun tulleet - ovat yltäneet huippuarvosanoihin ja jatkaneet opintojaan jopa Harvardissa ja MIT:issä asti. Hyviä oppilaita on mukava opettaa.

Mutta niin on heitäkin, jotka eivät ole arvosanoiltaan niin hyviä.

Opettajan työssä parasta ovat oppilaat ja se, että saa heitä opettaa. Oppitunneilla viihdyn parhaiten, kun koulussa olen.

lauantai 22. elokuuta 2009

Kesän kuvat

Jatulintarha haastoi minut muutama kuukausi sitten kuvameemiin. Silloin minulla ei tuntunut oikein olevan kuvia, joilla siihen osallistua. Vähän kuvia on vieläkin, mutta kun kesällä olen innoissani kameran kanssa kuljeskellut, voin valita tämän kesän kuvistani niitä aiheita, jotka ovat olleet toistuvia ja tärkeitä. Kaiken kaikkiaan olen kuvannut luontoa: kasveja, eläimiä, maisemia.




1. Linnut

Mökillä olin ihastuksissani, kun näin telkkäemon kuusine poikasineen. Vaikka jouduin kuvaamaan niitä pitkään keskipäivällä vastavaloon, en malttanut olla kuvaamatta. Kuvat ovat siis ylivalottuneita, eikä niitä saa korjaamallakaan mallikelpoisiksi. Onneksi linnut lähtivät tunnin lekottelun ja leikin jälkeen uimaan rantaa pitkin: pääsin kuvaamaan aurinko selkäni takana. Vaikeinta on lentävän linnun kuvaaminen: tuntui aivan mahdottomalta saada lintu lennossa kuvaan, tarkentaa, laukaista sekunnin välissä. Kun sen olin tehnyt, huomasin, että ruudussa olikin vain pala taivasta tai vain linnun siipi, pyrstö.






2. Taivaat

Johtuiko tuosta lentävien lintujen kuvaamisen vaikeudesta vai siitä, että minusta loppukesän taivaat ovat olleet erityisen kauniita, olen kuvannut paljon pilviä. Pilvet ovat kiehtovia, etäisyyttä niiden ja minun välilläni on vaikea käsittää, ja silti ne tuntuvat olevan osa lähiympäristöäni. Ylempi kuva on makuuhuoneeni ikkunasta otettu. (lisäys 24.8.Vaihdoin kuvan, kun kamerastani löytyi viime viikolla kuvattuja taivaita. Pidin tämän väreistä.) Tarkka katsoja huomaa kotikaupunkini tunnetun maamerkin. Alempi kuva on esimerkki siitä, mitä syntyi, kun yritin kuvata lintuja. Ovat ne pääskytkin tuossa kuvassa, mutta katsoja näkee lähinnä taivaan, pilvet ja seinän.



3. Kukat

Olen hyvin perinteinen luontoa harrastava kuvaaja siinä, että kuvaan mielelläni kukkia. Digikamerallani se onnistuu varsin helposti. Kukkien kauneus on ikuista, hetkellistä. Siinä lienee kukkien aikojen yli jatkunut viehätys.


4. Maisemat

Kaikkein vähiten kuvissani on maisemia, mutta mökkilomallani oli ihanaa kuljeskella kallioilla ja kuvata öisiä rantoja. Mikä jälkeenpäin harmitti, oli se, etten tullut heränneeksi aaumaikaisin kuvaamaan. Tai etten valvonut läpi yön ja kuvannut maisemaa valon muutoksessa. Olen oppinut paljon valosta tämän kesän aikana, kiitos valokuvauksen.

j.k. Unohdin eilen haastaa, teen sen nyt: Ikkunaiines, Mika Sipura, Sanat, KooTee.

tiistai 11. elokuuta 2009

Juhlia ja rahoja


Onkohan muuten kenenkään syntymäpäiviä tässä maassa juhlittu yhtä suuresti kuin Ilkka Kanervan puolitoista vuotta sitten? Ystävien juhla, virallinen juhla, kansanjuhla ja juhlaseminaari. Huh! En muista, miten juhlittiin vaikkapa Kekkosta, kun hän täytti 70. Varmasti juhlittiin. Kekkosen juhlinta lienee ollut henkilöpalvontaa, vaikkei sitä sillä nimellä tuohon aikaan kutsuttu. Ulkoministeriä juhlittiin. Henkilöpalvontaa sekin, vaikkei taaskaan sitä sanaa käytetty. Hyvin pian kyllä muusta syystä muita sanoja, jotka eivät kohdettaan miellyttäneet.

Eduskuntalaitos täytti sata vuotta. Valtiojohto ja kansanedustajat juhlivat sitä mm. oopperassa. Siitä laskusta kiivailtiin ja oopperan ideoinutta Seppo Tiitistä ja Paavo Lipposta moitittiin tuhlaamisesta - tilattiin nimittäin uusi suomalainen ooppera, Isän tyttö, joka lienee oikein onnistunut, onhan sitä esitetty juhlan jälkeenkin. Ei lasku taitanut sentään miljoonia olla - koko juhlavuoden kaikki kulut olivat viisi miljoonaa. Ja olihan tilaisuus juhlan arvolle oikein sopiva. Olisi voinut demokratian alkua enemmänkin juhlia, ja sitä, että silloin naisetkin saivat kansalaisoikeudet. Edistyksellisiä aikoja.

Hupaisaa on lukea menneestä iltapäivälehdestä Kanervan juhlien suunnitelmia ja kulujen rahoitusta. Seminaaria pidetään ja rahaa kerätään. "Loput herra Kanerva maksaa omistaan." Mitkähän ne loput mahtoivat olla.

(Kuva MTV3:n sivulta.)

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Elämänvoimaa!


Päätin, että kirjoitan säännöllisesti - tai säännöllisen epäsäännöllisesti - jostakin viime aikoina lukemastani kirjasta. Saapa nähdä, pitääkö päätös ja kuinka kauan.

Luin matkalla Joel Lehtosen Putkinotkon, luin sen 1954 ilmestyneen painoksen. Se on merkittävää sikäli, että siinä eletään jotakin elokuun alun päivää. 1980-luvulla ilmestyneessä painoksessa, joka on hyllyssäni, eletään jotakin heinäkuun lopun päivää. Kun luin romaanin elokuun alussa, oli kiehtovaa ajatella, että tapahtumat sattuivat juuri samoihin aikoihin kesästä, yli 90 vuotta sitten.

Putkinotkon I osan ilmestymisestä tulee kuluneeksi 90 vuotta. Se on juhlan paikka. Siksi luinkin sen nyt. Onneksi Hannu Marttila muistutti siitä blogissaan.

Romaani kuvaa eteläsavolaista maisemaa ja siellä eläviä ihmisiä lumoavasti: se livertää, suhisee, kuiskaa, keikkuu, kiljuu, huutaa, tömistää, kiroilee, vääntää. Ihmiset elävät elämäänsä yhden kesäisen päivän ajan. Tuona päivänä on helle, ihmisillä olisi paljon tekemistä, kun saisivat toimitettua. Muutamat heistä ovat alati ahkeroimassa, osa makaa, tuumaa, kiukkuaa, keksii verukkeita.


Putkinotko on Käkriäisen perheen tila, jonka Aapeli Muttinen omistaa ja jossa on myös hänen huvilansa. Juutas Käkriäinen on vahva mies, joka tekee rivakasti töitä, kun saa niistä kiinni. Se vain vie aikansa, usein viikkojakin. Heinäntekokaan ei aina osu niihin päiviin, kun heinä olisi tehtävä. Mutta yötä myöten Juutas heinäpellolla niittää sitten kun sinne lopulta toimettuu.


Rosina, Juutaksen vaimo, on puuhassa aikaisesta aamusta asti, ensimmäisenä hän silmänsä Putkinotkon saunassa avaa - tuvan seinä on purettu, kun se on lahonnut, ja edelleen ovat edellistalvena kaadetut hirret makuullaan maassa sinistymässä, ei ole Juutas saanut seinää korjattua - ja viimeisenä hän ne siellä sulkee. Elukat on ruokittava, lehmät lypsettävä, muoskille järjestettävä syötävää, on mentävä kaupunkiin asioita toimittamaan ja tulevaa elämää järjestämään, sieltä tultua helliteltävä pienimpiä, on huolehdittava naapurin lehmän astutus, on saatava leipätaikina nousemaan, kun Juutas on viimein saanut haettua jauhoja, on paistettava leivät, on huolehdittava, että muoskat lämmittävät herra Muttiselle ja neiti Lyygialle saunan, on mietittävä miten voisi estää uusien lasten tulemisen. Rosinan päivä on täyttäkin täydempi.

Ja tytär Leja on perinyt Rosinan ahkeruuden: ilman Lejaa Rosina uupuisi työhön. Leja tekee työt nuoruuden riemulla ja keveydellä, ohi mennen hän hoitaa pientä veljeään, pukee pikku siskonsa, kiehauttaa kahvit, hakee lehmät laitumelta lypsettäviksi, auttaa mummoa, keittää perunat. Hiljainen ja tasainen Leja tekee aikuisen työt.

Rosina kestää arjen kovuuden voimalla: hän huutaa niin, että Putkinotkon tienoo raikuu ja kaikuu. Hän kiroaa, kovistelee, uhkailee. Lapset saavat kuulla kunniansa, Juutaskin, kun on sopiva hetki. Mutta kova ei Rosina ole, hellästi hän ajattelee lapsiaan, hellästi kohtelee, ei koskaan lyö, vaikka uhkaa kepillä. Hellästi hän lapsilleen laulelee kauniilla äänellään.

Mutta Juutasta on käsiteltävä taiten, sillä ei mies tee mitään, jos komennetaan, itsestä on tahto tekemiseen löydyttävä. Rosina on oppinut käsittelemään miestään. Illan viime hetkinä Juutas on rakentamassa Rosinan suunnittelemaa viinapannua.


Luonto elää koko ajan Käkriäisten ympärillä, he ovat osa sitä. Heille kaunis eteläsavolainen maisema on arkisen raadannan näyttämö, eivät he sen kauneutta jouda ihmettelemään. Kenties joskus kalastamisen lomassa tai lehmien hakumatkalla pienen hetken voivat nauttia kesäpäivän ihmeellisestä lämmöstä ja kauneudesta.

Aapeli Muttinen romantisoi Putkinotkon maiseman, jokaisen polun ja pensaan, lammen ja sen yli taipuvan lepän. Sauna on hänelle pyhä paikka, jossa ollaan aina samalla tavalla: on oltava tuore vasta, on juotava piimäsintua, on oltava koko miesjoukko mukana. Käkriäiset toteuttavat hänen toiveensa, onhan heidän elämänsä Putkinotkon herran vallassa. Eivät he vielä tiedä, mitä Muttinen on suunnitellut.

Muttisen suunnitelma on yksi päivän suurista muutoksista. Sillä muutosten päivä tuo elokuinen hellepäivä heille on.

Putkinotko on romaani, jossa ei ole oikeastaan juonta, ei rakennetta. Sen kertoja tarkkailee ihmistensä elämää, lähtee väliin yhden matkaan ja jättää muut tekemään, mitä tekevät. Kertoja pysähtyy tarkkailemaan hetkiä pitkäksi aikaa, herkistyy kaikilla aisteillaan. Kertoja käyttää sanoja, jotka tuntuvat jo kadonneen suomesta mutta jotka lukija kyllä kontekstistaan ymmärtää. Kertoja puhaltaa henkilöihin elämän sanoilla, jotka ovat maalauksellisen kuvaavia, tarkkoja, eläviä, ihmeellisiä. Lauseiden rytmi vaihtelee, välillä kiihtyy hengästyttäväksi, välillä melkein pysähtyy.

Romaanin alussa, aikaisin aamulla pieni Repekka ja vähän vanhempi Jopi ovat heränneet:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!" Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi. Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niin kuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa: "Koila juokki tietä myöten..." - - Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee: "Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!" Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuiseen tapaansa. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Se päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen: "Saakeli soi, saakeli soi!" Kaiku toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan Jopin huutoon. Sen tähden Jopi pysähtyy ja alkaa matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta.


Elämänvoimaa! Sitä lukijakin saa lukiessaan Putkinotkoa. Suosittelen.

* * *

Kuvissa on pohjoissavolaista maisemaa elokuisena iltapäivänä 2009. Maata viljellään. Elämänvoimaa on näissäkin maisemissa. On ollut vuosisadat. Ja varmasti on näissäkin maisemissa huudeltu lehmiä laitumelta, keikuttu aidoilla, riidelty ja rakastettu niin torpissa kuin taloissakin.