sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Koulut ja kirjastot vai tunnelit ja hallit



Mikä siinä onkin, että tunnelit ja urheiluhallit ovat kuntapäättäjistä niin tarpeellisia ja välttämättömiä. Niin Tampereella kuin Helsingissäkin suunnitellaan valtavia hankkeita. Toivovatkohan pormestarit jäävänsä historiaan niiden rakentajina, visionääreinä, jotka uskalsivat tehdä isoja ratkaisuja.

Tuskinpa Tampereen ratapihan kattavasta jääkiekkohallista saadaan Gaudin tai Guggenheimin kaltaista vetonaulaa, vaikka lobbarit rahankiilto silmissään sellaista visioivatkin. Rakennus tarvitsee myös sielun, ja sitä ei jäähallilla ole, ei vaikka sinne vietäisiin millaisia massatapahtumia tahansa. Taidemuseot, teatterit, kirkot ja konserttisalit luovat sielun taiteella, eivät ihmismassoilla.

Peruspalveluiden järjestämisestä ei glooriaa saa, niiden ylläpitäjä ei saa nimeään peruskiveen.

Koulut, kirjastot, terveysasemat, päiväkodit, vanhustentalot joutaa siistiä kaupunkikuvasta, sillä seinistä ei kannata maksaa. Tätä slogania kokoomus on viime vuosina hokenut, ja ilmeisesti sitä uskotaan. Niiden vähentämisellä maksamme nuo toiset seinät tai ainakin niiden vaatiman infran, eikä se ole halpaa.

Tampereella julkistettiin viime viikolla lista lakkautettavista kouluista: kolme lukiota (Kaarila, Hervanta ja Tammerkoski ja jo ensi syksynä Messukylä, josta taisteltiin vuosikausia mutta joka silti päätettiin lakkauttaa ja sulattaa osaksi Sammon suurlukiota - se rakennettiin muutama vuosi sitten, vaikka jo silloin nähtiin, ettei sinne riitä tarpeeksi oppilaita tilojen kokoon nähden; siis jo silloin oli ajatuksena pienentää lukioverkkoa, vaikka sitä ei ääneen sanottu) Sampolan yläkoulu, Saukonpuiston erityiskoulu sekä lukuisia alakouluja ollaan lakkauttamassa tai niiden toimintaa supistamassa.

Jo aiemmin esiteltiin suunnitelmaa, jossa pohdittiin useiden lähikirjastojen lakkauttamista, mm. oman kirjastoni Koivistonkylässä. Tämän vuoden listalle jäi Lamminpää, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, lakkautussuunnitelmaan palataan uudelleen.

Lakkautuslistan suunnittelua on ollut johtamassa kokoomuslainen apulaispormestari Kristiina Järvelä, mutta näin suuressa hankkeessa on varmasti mukana myös kokoomuslainen pormestari Timo P. Nieminen.

Samalla kun seinistä luovutaan, jätetään lapset ja nuoret ilman heille kuuluvaa lähipalvelua, omaa koulua. Samalla kun seinistä luovutaan, ollaan valmiit kyseenalaistamaan se työ, mikä on tehty monien koulujen erityisosaamisessa. Esimerkiksi Tammerkosken kuvataideopetus on tarjonnut monipuolisen vaihtoehdon niille nuorille, joita kiinnostaa visuaalinen maailma. Satojen pienten kolmasluokkalaisten tuttu ja turvallinen, kävellen tavoitettava alakoulu vaihtuu isoon kouluun kilometrien bussimatkan päähän. Se lähiolukio, johon pääsee vähän huonommalla keskiarvolla, on mahdollisuus niille nuorille, joille keskustan parhaiden lukioiden ovet eivät aukea. Se on heidän koulunsa, heidän mahdollisuutensa saavuttaa omat unelmansa.

On niin, että näillä leveyksillä seiniä tarvitaan, niitä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat olla, oppia, kasvaa, tavata toisiaan, rentoutua, parantua, elää turvassa. Ne ovat kuntalaisia varten, he tarvitsevat niitä. Tarvitaan seiniä, tarvitaan avaria, kauniita, remontoituja tiloja pikkulapsille, koululaisille, kotiäideille lapsineen, vanhuksille, sairaille, toipilaille - koko kaupungissa, ei vain keskustassa.

Pormestari, avaran huoneensa arvopöydän ääressä istuja, ei näe kuntalaista, vain tilikirjojen numerot - ja omat suuret visionsa. Olisikohan aika jalkautua kaupungille, istua TKL:n (tai HKL:n) bussin kyytiin ja mennä käymään pienessä päiväkodissa, lähikirjastossa, lähiön omassa lukiossa, vanhusten palvelutalossa sinä päivänä kun kirjastoauto poikkeaa sen pihaan. Ehkä niin näkisi enemmän oman kaupungin elämää kuin yritysvierailun lounastapaamisessa.

j.k. Tänään 1. joulukuuta Helsingin kaupunki julkaisi "kaikkien aikojen lakkautuslistan", kuten Hesari otsikoi. Ylipormestari Pajunen puhuu säästöistä, mutta kyse on lakkautuksista, leikkauksista. Säästöillä saadaan joskus jotakin aikaan, leikkaukset ovat vain menetyksiä: mistä luovutaan, se menetetään. Hesarissa virisi heti aamutuimaan ylettömän vilkas keskustelu, ja valtaosa kirjoittajista ihmetteli kaupungin linjaa. Ihmeteltiin myös sitä, mitä säästöjä syntyy, kun kaupunki lakkaa maksamasta itselleen vuokraa lakkauttamalla omia toimintojaan. Sitä sopiikin kysyä.

On ihmeteltävä, miten meillä oli sotavuosien jälkeen varaa alkaa maksaa lapsilisää ja kustantaa jokaiselle lapselle ilmainen kouluruoka, miten meillä oli varaa 70-luvulla siirtyä peruskouluun ja perustaa terveyskeskukset, kun yhteiskunta oli monin verroin köyhempi kuin nykyinen rikas Suomi. Mutta kun osa yhteiskunnan jäsenistä, pääomatuloa saavat, ei maksa lainkaan asuinkunnalleen veroa, on jouduttu siihen, että ne jotka maksavat, maksavat kaksinkerroin: ensin veroina ja sitten heikentyvinä palveluina.

Voi aikoja, voi tapoja!

torstai 26. marraskuuta 2009

Kirjaruno 4


Pirkko Saisio


Kadonnut aurinko - Betoniyö.

Kainin tytär
pienin yhteinen jaettava
: vastavalo.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Kirjaruno 3


Bo Carpelan ja Raymond Carver


Myöhäiset äänet
Kesän varjot

Axel,
vielä yksi asia:
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

(
Klikkaa kuva suuremmaksi, näet kirjat paremmin. Tämä kirjoitusohjelma on kurja: se ei suostu sisentämään, vaan heittää tekstin aina vasensuoraan. Olisin sisentänyt toisen säkeen: alkamaan suunnilleen tavun -set kohdalta.)

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Kirjarunot

Tiina on innostunut kirjan nimien tuomista assosiaatioista: kirjankansirunoista. Hauskoja kuvia, kiintoisia runoja.

Teinpä itsekin pari, otin suoraan hyllystäni siinä olevaa järjestystä rikkomatta.

Eeva Kilpi

Muistojen aika, Tamara.
Naisen päiväkirja,
Elämä edestakaisin.




Marguerite Duras

Kesäsade
Puoli yksitoista kesäiltana.
Rakastaja.

Ei Muuta.


***

Kokeilkaapa. Kiehtovaa.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Huolenpitoa ja huoltamista


Viime aikoina olen tullut lukeneeksi mainoksia tavallista tarkemmin (on meneillään lukion äidinkielen 4. kurssi, ja sen sisältöihin kuuluvat mainokset, kuten muutkin mediatekstit). Otinpa tarkempaan käsittelyyn automainoksen, ja mitä huomasinkaan (olen kyllä lukenut sen aiemminkin, mutten ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, mikä on hyvä merkki - mainokset jättävät minuun hyvin vähän jälkiä).

Mainoksen alareunassa luki: huolenpitosopimus 48 euroa/kk. Siis huolenpitoa autolle.

Minun kielenkäytössäni huolenpito liittyy ihmisiin: pidämme huolta lapsista, vanhuksista, sairaista, vammaisista - toisistamme, kun huolenpitoa tarvitaan. Lemmikeistäkin olemme velvollisia pitämään huolta, kun olemme ne omiksemme ottaneet. Myös tuotantoeläimistä olisi pidettävä huolta paljon paremmin kuin niistä nykyään pidetään.

Ennen aikaan auto huollettiin, ei siitä pidetty huolta. Kyllä sitä pestään ja puunataan, se tankataan ja renkaat vaihdetaan nykyäänkin. Mutta ei se ole huolenpitoa. Ei auto ole elävä olento.

Markkinamiehet osaavat.

Me muut emme taida oikein enää osatakaan. Jäävätkö he huolta vaille, jotka huolenpitoa tarvitsevat, kun rahaa riittää kulutettavaksi autojen huolenpitosopimuksiin? Miksei missään ole sitä instanssia, josta voisi ostaa vanhukselle täydellisen huolenpitosopimuksen kohtuullisella hinnalla?

Pienellä eläkkeellä ei osteta kalliita palvelutalopalveluita. Ja kun sellaiseen ei varaa ole, on tyydyttävä siihen, mitä talouskurimuksessa kärvistelevältä kunnalta saa. Kunta taas pitää vanhukset mahdollisimman pitkään kotona, vaikka nämä eivät enää siellä toimeen tulisikaan: joku tuo ruoan kerran päivässä, toinen käy kerran viikossa lajittelemassa lääkkeet dosettiin ja kylvettämässä, ja jos vanhus on oikein huonokuntoinen, hänet käydään auttamassa päivään ja yöhön aamuin illoin, mutta aikaa ei riitä siihen, että hänen kanssan oltaisiin. Siivoukset ja kauppa-asiat on järjestettävä itse.

Huolenpitoa ei vanhus saa, kiireen täyttämää pikapalvelua vain. Omaiset sentään useimmiten pitävät huolta, jos omaisia lähellä on. Kaikilla ei ole.



j.k. Tulipa Hilman päivän kunniaksi kirjoitettua sekä aamulla että illalla. Päivällä suojasin omenapuuni jänisverkolla, kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä - ihanat kumisaappaat - ja askartelin valokranssin. On ollut hyvä päivä, vaikkei olekaan lunta niin kuin viime vuonna.

Marraskuusta matkaa jouluun

Marraskuu on pimeimmillään, mustimmillaan, ankeimmillaan, värittömimmillään, valottomimmillaan. Ei minua pysähtynyt maa masenna, ei. On lohdullista tietää, että maa pitää sisällään elämän, kuolleesta kasvaa uusi aikanaan, marrosta mahla. Mutta pimeyden valta vie mielen mukanaan, ja siihen tarvitsen valoa, kynttilän pehmeää ja lepattavaa lempeyttä.

Jouluun on aikaa kuukausi - se tuntuu pitkältä kuukaudelta, joulu on kaukana. En tunne viehtymystä edes ajatella joulua vielä, heitän joulumainokset suoraan roskiin, kierrän tavaratalon joulupukin ja -tavararöykkiöt kaukaa.

Jouluni alkaa vasta joulukuussa, vähitellen itsenäisyyspäivän jälkeen, odotus tiivistyy 20. päivän aikoihin. Sitä ennen valon määrä saa lisääntyä, niin kynttilän valon kuin kauniiden sähköistenkin - erityisesti ajattelen nyt kotikaupunkini upeita valoja. Eilen illalla niistä jälleen kerran iloitsin ja kaupunkini ainutlaatuista keskustaa ihailin.

Olen suunnitellut värkkääväni valokranssin oveen metallilangasta, huopakoristeista ja led-valoista. Saapa nähdä tuleeko siitä mitään. Mutta ajatus on ollut mukava. Innostus tuli Strömsöstä. Älkää vain lopettako FST:tä! Sieltä tulee paljon kiinnosvia ohjelmia: sarjoja, elokuvia, kulttuuria, mm. kirjallisuuskeskusteluja, joita YLEn kanavilla ei ole enää lainkaan Teeman Kirjamaata lukuun ottamatta (se on kuitenkin paljon muutakin kirjan liepeiltä).

Pikkujouluihin en nykyään jaksa lähteä, vaikka ne varmasti hauskojakin ovat. Mutta eilen olin työkaverin synttäreillä. Hän järjesti isot viisikymppiset: sukulaiset, työkaverit, ystävät ja kaverit söivät ja joivat. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin. Olipa hauskaa, nauroimme ja muistelimme menneitä - se lienee jo sallitua, kun yhteistä työelämää on takana yli 20 vuotta. Ja nuoremmatkin viihtyivät. Emme ole olleetkaan koko työporukalla tällä tavalla koolla aikoihin, en muista milloin.

Sen sijaan meillä on riittänyt jatkuvaa koulutusta, mikä tarkoittaa istumista iltamyöhään kovilla tuoleilla kuuntelemassa jotakuta, joka puhuu jotakin, mikä samantien katoaa mielestä. Miksi työelämä onkin luiskahtanut tällaiseksi? Ennen työnantajakin osallistui siihen, että matkustimme yhdessä, oli hauskaa, virkistyimme, jaksoimme taas. Nyt työnantaja istuttaa meitä väsymykseen asti milloin minkäkin konsultin yleisönä, tarjoaa nuukat viinerikahvit.


Ei marraskuu sentään onneksi aivan valoton ole. Kiitos siitä työkaverille, joka yllätti iloisesti!

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Yksityistämisvimma


Luin juuri jommastakummasta aamun sanomalehdestäni, että Björn Wahlroos pitää tärkeänä valtionyhtiöiden entistä nopeampaa myymistä. Niin aina. Pikavoittoja valtiolle, jatkuvia rahastuksen mahdollisuuksia pörssiyhtiöille. Kerran myyty, ainaiseksi menetetty. Minun ikäluokkani muistissa kyllä on, miten Thatcherin Englannin kävi, kun rautatietkin yksityistettiin, mutta nuoremmat eivät pysty vaaroja näkemään.

Kuntataloudessa on jo vuosia yhtiöitetty, ulkoistettu, yksityistetty. Mitä siitä on seurannut? Kuntalaisten valitsemat valtuustot eivät enää pysty vaikuttamaan liikelaitosten toimintaan samaan tapaan kuin aiemmin, kuntalaiset maksavat enemmän, palvelu voi huonontua.

Tampereen kaupunki on alkanut yksityistää liikennelaitostaan, pääosin erittäin hyvin toimivaa TKL:ää. Nuorena Tampereella asuessani en kaivannut omaa autoa, TKL kuljetti mihin olinkin menossa. Nyt autoilen kyllä silloinkin kun bussilla pääsisi, laiskuuttani. Hyvin liikennelaitos edelleen palvelee.

Mutta miten käy vuosien mittaan, kun linjoja siirretään yksityisten bussiyhtiöiden haltuun? Toista lähilinjaani ajaa nykyään Paunu. On vaikea käsittää, miksi siihen on päädytty, muuten kuin siksi, ettei tahdota pitää huolta hyvin toimivasta Liikennelaitoksesta. Vähitellen vähennetään huolto- ja siivousväkeä ja muuta TKL:n omaa toimintaa sillä perusteella, ettei entistä tarvetta ole. Kalustoa ei sitten voida huoltaa eikä uusia sitä mukaa kuin tarvetta on. Ja kun toimintaa on supistettu riittävästi, voidaan sanoa, että TKL toimii huonosti, on yksityistettävä koko toiminta, se kun on parempi ja edullisempi tapa järjestää joukkoliikenne. Sillä tavalla saadaan ajettua hyvin toiminut palvelu yksityisten liikenneyrittäjien syliin. Sekö on meidän kaupunkilaisten etu. Yksityinen yritys ei koskaan toimi yleisen edun vaan liikevoiton maksimoinnin periaattein - ja kaupunkilainen maksaa.

Onneksi Tampereella sentään puuhataan hyviäkin liikenneuudistuksia: on selvitetty rollikan palauttamista katukuvaan. Se tuntuu mukavalta.