keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Surua


En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia. Siitä tunnutaan nyt tahdottavan keskustella iltapäivälehtien keskustelupalstoilla. Keskustelun tason voi jokainen arvata tai käydä lukemassa.

Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava, vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisen kuoleman jälkeen ole tilaa.

Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Helposti lohdutamme läheisensä vastiKään menettänyttä surevaa sanoen: "Elämä jatkuu!" Niin jatkuukin, mutta ei se jatku samanlaisena kuin ennen menetystä. Se muutos on otettava vastaan, menetys on hyväksyttävä. Koska elämä jatkuu ympärillä eivätkä muut sure surevan kanssa, vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

Kun äitini kuoli, olin ensimmäisen viikon kuin mikään ei olisi koskettanut minua. Vain unissani olin hyvin tuskainen. Päivisin piti jaksaa järjestää asioita. Sen tunteen varmasti jakavat kanssani kaikki ne, jotka ovat läheisensä hautajaisia, pankkiasioita, henkilökohtaisten esineiden ja vaatteiden poistamista järjestelleet.

Suru iski täydellä voimallaan, kun olin päässyt hautajaismatkalta kotiin. Kävin töissä, opetin - en usko, että oppilaat minusta juuri mitään erikoista huomasivat, eiväthän he muutenkaan opettajansa henkilökohtaista elämää mieti, ja hyvä niin. Työkaverit eivät juuri osanottonsa jälkeen suruuni kajonneet, enkä muista itsekään siitä noina alkuviikkoina puhuneeni, myöhemmin kyllä.

Mutta kotona se tuntui. En kaivannut sieltä mihinkään, en oikein edes kauppaan. Lapsen vein harrastuksiinsa, ja vietin odotusajan kirjastossa. Siinä olivat minunkin menemiseni. Muun ajan istuin tai makasin sohvalla kirja kädessä - mutta en lukenut. Katse oli kiinni jossakin, mihin en nähnyt.

Niin kului kokonainen kuukausi. Seuraavana kuuna alkoi valon määrä kasvaa, talven selkä taittua. Niin alkoi surukin päästää hiukan otteestaan. Siitä alan jo muistaa jotakin muutakin kuin sohvalla olemisen. Kävin taidenäyttelyssä. Luin. Kotiin tulevan työn tein, nekin rästiin jääneet.

Mutta kokonaisen vuodenkierron olin surun vallassa. Äiti lähti niin yllättäen, en ollut siihen valmistautunut. Annoin itseni surra, laihduin. Suren välillä vieläkin, ikävöin.

Onneksi kukaan ei vaatinut minulta mitään noina aikoina. Perheen huolsin, työni tein kutakuinkin. Se riitti minulle, onneksi se riitti muillekin. Mutta en osannut suruani myöskään juuri jakaa. Vasta muutaman kuukauden päästä aloin puhua siitä kollegalle, joka myös oli menettänyt äitinsä vastikään. Kahdenkeskistä hiljaista puhetta se oli, ja hiljaa oloakin. Se teki hyvää.

Surupukuun en pukeutunut, se ei tullut mieleenikään. Sen verran näkyvillä opettaja on, että oli helpompi olla se, mikä oli ollut ennenkin. Mutta en pitäisi vääränä sitä, että joku pukeutuisi mustiin opettajanakin. Se olisi hänen valintansa, ja siksi aivan oikea.


Tekstin alkuosan kirjoitin Ikkunaiineksen blogiin kommenttina hänen tekstiinsä. Mutta aihe jäi mietityttämään, joten päätin kirjoittaa siitä omaankin blogiini. Kiitos Iinekselle aiheesta.


8 kommenttia:

hanne virtauksesta kirjoitti...

kiitos kauniista ja ajatuksia herättäneestä kirjoituksestasi...

Minulta ei ole kuollut kukaan hyvin läheinen, vielä...
Tyttärieni sairastumisia olen surenut ja suren jollain tasolla vieläkin...

Koskaan ei voi ihan oikein tietää, miten reagoi, tuntee kun joku rakas omainen kuolee.... voin vain aavistaa...

Surutyö on tärkeää tehdä...ennen oli , ainakin Karjalassa itkijäeukkoja, joita pyydettiin hautajaisiin itkemään ja näin saamaan läheiset tekemään surutyötänsä...usein ihminen saattaa jähmettyä traumaattiseen tilaan ja ei yksinkertaisesti osaa surra, itkeä...

Itsekkin jäin ihmettelemään, miksi ihmiset eivät enää kanna mustia vaatteita suruaikoina??
Aurinkoisin ajatuksin sinulle!!

meri kirjoitti...

hilma & hanne

kun itse ennen erästä leikkausta toukokuussa 1994 kaipasin lohtua kuolemanpelkooni, tartuin eeva-liisa mannerin kuolemaa syleileviin runoihin, joista yksi rauhoitti enemmän kuin kaikki rauhoittavat tabletit ja piikit yhteensä:

minulla on kolme sielua: uni, varjo ja aavistus. / uni valvoo yöllä, kun minä nukun / ja näyttää heijastuksia tulevaisuuden peileistä. / varjo saattaa minut viimeiselle matkalle, joka on jo alkanut. / se on veljeni, minun muotoiseni, äänetön, vieras, / ja avaa polun hukkakauraan, / jolla on hallan värit.

se mittaa aironmitan, ja kääntyy, / kohtaamme veräjällä, vaatteeni putoavat pois, / tukkani irtoaa, luuni pehmenevät, / minun pimeyteni lankeaa minun varjooni, / valoa reunat. / hiljaisuus, ja revityn silkin ääni.

olen ajatellut, että vanheneminen ja oman kuoleman hyväksyminen ovat sitä vaikeampia, mitä tyytymättömämpi on omaan elämään.

Sulo Heinola kirjoitti...

Kyllä tietysti Pirkko Mannolallakin on suruaika, ja hän varmaan sen kanssa elää. Jos ei elä surua suremalla, niin se vaan jatkuu ja jatkuu...
Mutta onhan meidän elävien kuitenkin jatkettava kunnes tulee oma vuoro.

Leila kirjoitti...

Hanne, olet hyvin oikeassa siinä, ettei kukaan voi tietää ennalta, kuinka elämän isoihin muutoksiin reagoi. Siksi niille olisikin annettava tilaa ja rauhaa tulla siksi mitä ne ovat. On uskallettava elää ne läpi, tuntea ne tunteet, vaikka ne satuttaisivat ja raastaisivat.

Meri, minullekin Eeva-Liisa Mannerin runot ovat olleet hyvin rakkaita läpi vuosien. Hänen runoissaan on eletty suru, luonnonrakkaus, maailma. Ikuisen nuoruuden kaipuu taitaa myrkyttää meidän aikamme ihmistä enemmän kuin osataan ajatellakaan.

Suloensio, niin juuri: elää täytyy, elämä on. Kuolema tulee, mutta siitä ei voi tietää. Läheisen kuolema tuo sen lähelle, omankin kuoleman, ja kun suremme läheistämme, suremme samalla jo omaakin kuolemaamme, valmistaudumme siihen. Siksikin suru on niin hyvä ja tärkeä. Niin sen ainakin itse koin äitini kuoleman jälkeen.

mia kirjoitti...

En tunne irlantilaista perinnettä oikeasti, mutta kaunokirjallisuudesta on jäänyt mieleen kuvauksia suoranaisista peijaisista, joita vietettiin hautajaisten jälkeen: laulua, tanssia ja viinanjuontia - ja itkua. Nimenomaan vainajan kunniaksi. Juhlitaan sitä, että hän oli, ja sitä millainen hän oli.

Itse toivon, ettei minun hautajaisissani laulettaisi monotonisia virsiä. Jos juuri ne jotakuta lohduttavat, ok, mutta minua tai elämääni ne eivät mitenkään kuvaa. Tanssikaa mieluummin, ja pukeutukaa vaikka keltaiseen, en pahastu.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Kun ystävättäreni täytti 50 v noin viisi-kuusivuotta sitten, tanssin hänen juhlissaan..Musikkina Celin Dionin kaunis rakkauslaulu...

Ystävättärini sairastui rintasyöpään mutta on toipunut siitä hienosti ja elää kuten ennen ...
viimeksi kun juttelimme puhelimessa, hän pyysi minulta, että jos hän kuolee ennen minua , voisinko tanssia hänen hautajaisissa?
lupasin...

Olipa upea tuo E-L Mannerin runo...

Leila kirjoitti...

Vain harvoin hautajaiset ovat aivan sellaiset, kuin vainaja kenteis olisi tahtonut. Niin perinteisin menoin niitä yleensä vietetään. Jotkut kuitenkin ehtivät miettiä viimeisiä juhliaan, suunnitellakin ne valmiiksi niille, jotka niitä ovat järjestämässä. Jos vainaja tahtoo tanssihautajaiset, mikään ei varmasti estä sellaisia - paitsi kenties jotkut konservatiiviset vieraat saattavat kavahtaa. Virsissäkin on muuten hyvin kauniita melodioita ja sanoja - ei ole pakko veisata Oi Herra jos mä matkamies maan.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Niin...ja
tanssia on niin monenlaista...
tanssi hiljaisuudessa tai joku hyvin herkkä, eteerinen, hauras, pelkistetty musiikki...liikekieli sen suuntainen ..

No, sinne on aikaa...=)