Lukemista Roomassa

Enpä palaakaan vielä Himmelblauhun, vaikka niin edellisessä tekstissäni arvelin. Ei ole vielä sen aika.

Sen sijaan on aika valmistautua Roomaan. Leirikoulumatka alkaa aamuaikaisin sunnuntaina. Iltasella kiertelemme jo Colosseumia. Tiistaiksi on varattu ryhmävierailu Vatikaaniin. On tiedossa paljon kävelyä toivon mukaan keväisen kepeässä säässä.

Huomiseksi olen säästänyt yhden tärkeimmistä matkavalmisteluista: matkakirjojen hankkimisen. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi se uusi suomalainen romaani, joka olisi uusi myös romaaniudeltaan. Enpä ole vielä saanut mieleeni. Onneksi voin ostaa Sirpa Kähkösen romaanisarjan kolmannen osan, sillä sen parissa joka tapauksessa viihdyn. Yksi kirja ei minulle kuitenkaan viikoksi riitä, vaikka ohjelma onkin tiukka.

Onnellinen vapaapäivä

Julkisen päiväkirjan pitäjä toivoo, että päivissä olisi sisältöä - ainakin silloin tällöin - jotta olisi kirjoitettavaa. Kukapa jaksaa lukea jatkuvaa aamukahvin juomista, lehden lukua, kävelylenkkejä, työstä puhumattakaan. Enkä nyt tarkoita lainkaan niitä kirjoittajia, joilla on aina jotakin syvällistä kirjoitettavaa. Heidän teksteillään onkin aivan toiset tavoitteet.

Perjantaina oli kouluton päivä. Olin aikaa sitten päättänyt, että en tee silloin työtä, vaikka monenmoista tekemistä olisi ollut koko päiväksi. Olin ansainnut päivän itselleni. Päiväni olikin mitä mainioin, päiväkirjan pitäjän ihannepäivä.

En kyllä välttynyt täysin työasioilta, mutta ne hoidin aamuaikaisin, sähköpostia lähettelin. Keitin toiset kahvit ja rauhassa luin aamun lehdet pojan lähdettyä kouluun. Kymmenen maissa suuntasin kaupungille. Istuin kahvilassa ja odottelin ystävääni kampaajalta. Olimme sopineet menevämme taidegalleriaan.

Selailin sisustuslehteä. Kahvila näytti olettavan asiakkaidensa olevan kiinnostuneita sisustamisesta, sen verran runsaasti sen alan lehtiä oli tarjolla, iltapäivälehtien lisäksi. Sen paremmin sisustus- kuin juorulehtikään ei saanut minua innostumaan lukemisesta, mutta kyllä niiden seurassa odottaminen sujui. Kahvi oli hyvää, muffinsi liian iso ja makea - puoletkin olisi riittänyt, mutta en oikein vieläkään osaa jättää mitään lautaselle.

Ystäväni tuli, joi kahvinsa, ja sateen tihkussa kipaisimme sisäpihan yli kosken partaalla olevaan galleriaan. Gallerian ikkunat antavat suoraan koskeen. Koski ja vastapäinen tiilivalli tekevät näkymästä ainutlaatuisen, graafisen. Paksut, kiiltävät jääputoukset peittivät paikoin tiilipintaa. Taideteos.

Olimme ainoat kävijät ja saimme parasta mahdollista palvelua. Galleriavierailuun palaan uudelleen ensi viikolla, sen verran merkityksellinen käynti se meille oli. Poikkesimme katsomassa myös vedostajia työssään grafiikanpajassa.

Gallerian jälkeen olikin jo aika lounastaa. Menimme siihen ravintolaan, jossa olemme käyneet silloin tällöin jo liki 20 vuotta ja josta aina saa hyvää ruokaa. Niin sai nytkin. Söin mainiota kurkkukeittoa ja loimutettua siikaa. Jälkiruoalle ei ollut tilaa, ei muulle kuin kupilliselle kahvia. Istuimme yli kaksi tuntia ja juttelimme. Aina meillä on puhumista. Kirjoista ja maailmasta.

Enempää en voi itselleni varaamaltani päivältä toivoa: uusia elämyksiä, hyvää seuraa, innostavia keskusteluja.

Lounaan aikana sääkin oli kirkastunut. Kotona tutkiskelin, mitä pihalla tapahtuu, kun kevät etenee näin vauhdikkaasti. Tulppaanit ovat työntäneet vartensa mullasta, samoin ruohosipuli. Unikko ja malva ovat kasvattaneet ensi lehtensä. Mikä suru tuleekaan, kun ne kuitenkin paleltuvat ennen pysyvää kevättä. Tiaisten titityy täytti ilman, pesääkö jo tekevät. Käänsin kasvot aurinkoon, suljin silmäni ja nautin kirkkaudesta ja lämmöstä suojaisella pihallani.

Illalla katsoin Kuningattaren jalokiven - se loppuu ihan pian, oivoi - kävin saunassa, lueskelin ja menin aikaisin nukkumaan.

Onnellinen päivä.

Työtä

Ylioppilaskirjoitukset alkoivat perjantaina. Oli tekstitaidon koe, ja nyt aika meneekin siihen, että luen abieni vastauksia. Opettajan työ on urakkaa, työaika on hyvin vaihteleva, vapaa-aikaa on joskus enemmän, toisinaan hyvin vähän. Mutta työtä on aina paljon. Nyt elän juuri niitä aikoja, kun vapaa-ajasta ei oikeastaan voi puhua. Käytän mieluummin sanaa kouluton päivä: olen siis kotona, mutta teen työtä. Meitä, joiden työaika ei ole 8 - 16, on nykyään entistä enemmän.

Näinä aikoina en ehdi kirjoitella blogiinikaan, en siis mitään ajateltua enkä pidempää.

Kevään valoa!

Vietävät veljekset

Kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Seitsemän veljestä. Mikko Roihan ohjaama esitys piti otteessaan. Paljon, eniten, oli tuttua Kiveä; jotain oli kuitenkin myös muuttunut: muutettu, lisätty ja ennen kaikkea jätetty pois.

Näyttämöllä on keskityttävä veljesten elämän tapahtumiin. Kiven romaanin luonto, kahdeksas päähenkilö, jää näyttämöllä vain viitteelliseksi. Lienee perusteltua jättää pois myös veljesten ystävät: Taula-Matti ja hänen kertomansa tarinat sekä Tammiston Kyösti. Kyllä tuttuja henkilöitä ja tapahtumia silti riitti tekemään veljeksistä juuri Kiven poikia.

Joitakin vuosia sitten näin Teatterikesässä Kari Heiskasen ohjauksen Lahden kaupunginteatteriin. Se on jäänyt vahvasti mieleen. Siinä näyttämöä hallitsi puu monella tavalla. Näyttämö oli kokonaan peitetty lastuilla. Lavastus oli kuitenkin varsin pelkistetty. Esityksestä on jäänyt mieleen monet vauhdikkaat kohtaukset, esimerkiksi poikien ankarat ajat vaikuttavan korkealla Hiidenkivellä.

Heiskasen ohjaus oli hyvin uskollinen alkutekstille, mutta korosti sen komediallisuutta. Kiinnostavasti siihen oli lisätty myös pieniä yksityiskohtia, jotka sitoivat sitä nykyhetkeen. Muistan erityisesti jotkin muoviesineet ja Fiskarsin kirveet, jotka alleviivasivat toista aikaa kuin Kiven.

Monin tavoin vahvemmin oli Mikko Roiha siirtänyt veljekset nykyaikaan. Se alkoi jo isojen veljesten tullessa ensi kertaa näyttämölle: heidän vaatetuksensa oli tätä aikaa, nuorten nykymiesten pukeutumiskoodi oli selvä viesti katsojalle. Näkemys oli uskottava ja perusteltu. Veljekset ovat ajattomia vanhempien puuttumisen tuomassa toimettomuudessaan, ahdistuksessaan ja surussaan. He eivät osaa elää muiden ihmisten ja sosiaalisen yhteisön vaatimalla tavalla, mutta keskenään he ovat tiivis joukko, suorastaan yksi sielu.

Roihan veljekset ovat kaikkea muuta kuin komediallisia. Vain harvoin esitys naurattaa, vaikka vauhdikkaita kohtauksia ei Työväenteatterin lavalta puutukaan. Sen sijaan se hymyilyttää ja herättää vahvaa myötätuntoa. Veljekset ovat vietävissä, he tuntuvat joutuvan kohtuuttomiin tilanteisiin täysin harkitsemattomasti ja muiden yllyttämänä. He ovat tunteidensa vallassa, niiden vietävänä niin hyvässä kuin pahassa.

Roihan ohjauksen vahva aggressiivisuus on uutta veljeksissä. Näyttämöllä tapetaan karhu, sen verta juodaan ja sen veren tahrimina otetaan vastaan Hämeenlinnan-matkalla pahoin mokailleet Eero ja Simeoni. Vastaanotto on kuin kirjassa: Juhani tuntee velvollisuutensa ojentaa ja kurittaa veljeään Eeroa. Mutta näyttämöllä kurituksen raaka voima on aivan toinen kuin kirjan lauseita lukiessa ajattelee:

"Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas häntä kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tantereelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa lausuen: 'Suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle sydämen!'"

Näyttämön Juhani on ei ole vain ankara veli vaan aggressiivinen mies, jota aggression tunne vie, vaikka veljeään kurittaakin. Ylettömän voimakas on myös Tuomaan aggressiivisuus, kun hän on kuristaa hengiltä miehen tappelussa. Nämä vihan ja vimman kohtaukset ovat hyvin merkittäviä tulkintoja siitä, mitä on olla yhteisöstään syrjäytetty mies - olipa aika mikä tahansa.

Tätä syrjäytymisen teemaa vahvistaa Roihan ohjauksessa musiikki. Veljekset ovat muusikoita, ja he soittavat kitaroitaan kovaa ja laulavat räkäisesti. Vain Oravan laulun laulaa Timo niin kauniisti kuin aina ennenkin on laulanut.

Roiha ei jätä veljeksiään seesteiseen elämään Impivaaran kymmenen metsäläisvuoden jälkeen, vaan näyttää, ettei ihminen voi muuttua kerralla, vaikka tahtoa olisikin. Hän vaihtaa asentoa siinä tulkinnassa, että veljeksistä tuli yhteiskuntansa kunnioittamia miehiä. Heistä tuli niitäkin, mutta heissä oli edelleen läpi elämänsä myös se nuori aggressiivinen, liikaa viinaa juova, öykkäröivä mies, joka oli joutunut sekä kotikuntansa vieromaksi että pelkäämäksi.

Roihan tulkintaan voi uskoa.