Sovinnon päivä

Kuvat: Matti Yrjölä, julkaistu Aamulehden lukijoiden kuvissa.

Ukkini oli vankileirillä kevään ja kesän 1918. Syksyllä 1917 hän oli liittynyt työväenyhdistykseen, ja nuorena ja reippaana hän oli ollut työväentalon järjestysmiehenäkin. Hän oli edistysmielisen osuuskaupan kauppa-apulainen. Hän piti kovasti työstään ja myymälänhoitaja piti hänestä, kun ukki oli iloinen ja ahkera työntekijä. Kaupassa hän oli sinä helmikuisena aamunakin, kun hänet haettiin.

Hiitolasta Kokkolan vankileirille on ollut pitkä matka. Sieltä hänet tuotiin etelämmäs kevään edetessä. Tuomio annettiin pikaoikeudessa: maanpetos. Aseeseen hän ei ollut koskaan koskenut, eikä hän ollut sisällissodan taisteluissa mukana. Hänen rikoksensa oli se, että kuului työväenyhdistykseen ja oli sen arkisessa toiminnassa mukana.

Vankileirillä hän näki nälkää ja sairastui punatautiin. Henki kuitenkin säilyi. Elokuussa hän pääsi vapauteen kansalaisoikeutensa menettäneenä ja 40-kiloiseksi laihtuneena. Myymälänhoitaja oli kirjoittanut häntä puoltavan kirjelmän, jotta hänet vapautettaisiin.

Parin vuoden päästä ukki tapasi Hilman, he rakastuivat ja menivät naimisiin syksyllä 1922. Lapsia syntyi seitsemän, mutta kolme heistä kuoli jo pienenä. Koko ikänsä ukkini oli osuusliikkeelleen uskollinen ja teki elämäntyönsä kaupanhoitajana. Vielä 1970-luvulla hän opetteli käymään uudessa Centrumissa, se kun oli hänen lähikauppansa silloin. Muihin kauppoihin hän ei voinut kuvitellakaan menevänsä. Sellaista uskollisuutta nykyihmisen on vaikea ymmärtää.

Pappani oli vaatturi. Nivala oli kaukana sisällissodan tapahtumista. Kukaan äitini lähisuvusta ei ollut sotatapahtumissa, vaikka Pohjanmaalta lähdettiinkin sotaan vapauttamaan maata ryssän vallasta. 30-vuotias mies oli juuri perustanut perheen ja esikoinen oli syntynyt. Perhe eli arkeaan niin kuin noina vaikeina kuukausina saattoi. Pappani ei ollut Pohjantähden Halme tuohon aikaan, eikä myöhemminkään. Hänen mielensä paloi uskon asioihin. Minulle ei ole koskaan oikein selvinnyt, kumpaa osapuolta kohtaan pappani tunsi myötätuntoa. Kuitenkin myöhemmin saarnamiehenä hän oli vähäosaisten puolella.

Eilen oli Tampereella Sovinnon päivä. Me päivään osallistuneet saatoimme allekirjoittaa sovinnon kirjan. Ei minulle ollut vaikea nimeäni kirjoittaa. Puoleni tiedän, olen ukkini ja mummini lapsi; heidän luonaan olen niin monet lapsuuteni illat ja yötkin viettänyt, etten voisi muuta ajatellakaan kuin heidän puolellaan olemista.

Sovinnon päivä näytti sodan julmat kasvot: yhtä lailla hädissään, peloissaan ja kärsiviä olivat nuoret valkoiset pohjalaispojat kuin punaiset torpparin- ja tehtaantytöt ja -pojatkin aseineen. On käsittämätöntä, jos vieläkään eivät jotkut voi tehdä sydämessään sovintoa. Siltä kuitenkin tuntuu, kun valtiovalta ei ole juuri millään lailla huomioinut niitä keväisiä, järkyttäviä tapahtumia, jotka aloittivat itsenäisen Suomen vaiheet. Mitä on ajateltava tästä porvarihallituksesta? Eikö se anna sovinnolle sijaa, kun tahtoo vaieta sisällissodan 90-vuotiskevään? Vai näemmekö me juhlallisia tilaisuuksia 16.5. sen kunniaksi, kun Mannerheim ratsasti voittoisana ylipäällikkönä Helsinkiin?