Känninen, riehuva äiti näyttämöllä herättää nuoressa yleisössä hilpeyttä – mutta varmasti myös ahdistaa. Tällaisia äitejä on, entistä enemmän. Heistä saa lukea joskus uutisistakin: he ovat jättäneet lapsensa kadulle oman onnensa nojaan, lapset etsivät heitä kapakoista, he ovat olleet lapsiaan kohtaan äärimmäisen julmia.
14-vuotiaan Iira Halttusen kirjoittamassa näytelmässä Ähtäriin eli kaunein poika heti Morrisonin jälkeen on monta isoa ja vaikeaa teemaa: puberteetti, sukupuoli-identiteetti, alkoholismi, lähisuhdeväkivalta. Näytelmässä on uusperhe: äiti (Sari Mällinen), hänen 15-vuotias poikansa Aleksi (Santtu Karvonen) ja 11-vuotias tyttärensä Satu (Anna-Maija Tuokko) sekä miehensä Antti (Matti Onnismaa), joka on ollut lapsille isänä vuosikaudet.
Heidän lisäkseen tärkeä henkilö on 15-vuotias Tuuli (Teemu Palosaari), joka paljastuu pojaksi, Niilaksi. Niilan ruumiissa elää tyttö, joka voi olla näkyvillä vain Ähtärissä, ei kotikunnassa Virroilla. Tuuli on Sadun kaveri, ainoa kaveri koko maailmassa. Aleksikin pitää hänestä – vaikka hän onkin tyttö.
Äiti hoitaa ja huolehtii, hän rakastaa aina – äitimyytti elää ja voi hyvin. Useimmat äidit huolehtivat ja rakastavat. Mutta eivät kaikki, eivät aina.
Näytelmän sisarukset turvaavat toisiinsa, kun äiti ryyppää, riehuu ja lyö. Heidän herkkä sisaruussuhteensa on näytelmässä parasta - siihen sisältyy kaikki hyvä. Muutkin nuoret - Tuuli ja Aristoteles (Eero Milonoff), omituinen, viisasteleva nuori poika - ovat hyviä, he välittävät, he uskaltavat olla avoimia ja rohkeita kaikessa itsen etsinnän epävarmuudessaankin.
Monet naiset juovat nykyään lähes kuin miehet. He alkoholisoituvat vain nopeammin. Näytelmän äiti on on säälittävä: hän ei saa aikaan perheelleen ruokaa edes valmisruoista, hän heiluu ja toikkaroi tiskirätti kourassa uhoten jokaiselle perheenjäsenelle, erityisesti Antille, joka alistuu rätin paukkeisiin päätään suojellen. Kapakkaillan päätteeksi äiti esittää humalaista performanssiaan lasten yrittäessä nukkua häkkimäisessä sängyssään.
Äiti ei ansaitse sääliä. Hän tekee pahaa lapsilleen ja miehelleen – ja itselleen. Johanna Freundlichin aggressiivisesti ja isosti nähdyssä ohjauksessa hän on tragikoominen. Jollakin toisella tapaa tehtynä hänen hahmonsa olisi pelkästään paha.
Näytelmän keskiössä on Satu; hän kertoo tarinaa väliin pikkumankalleen, väliin itselleen, väliin kuin suoraan katsojalle. Satu ei kestä äidin sekoiluja. Hän on milloin riehakas ja suustaan karkea, millon itkee itkemästä päästyään. Hän on hyvin yksinäinen tyttö, joka tarvitsisi äitiään. Mutta äiti tarvitseekin Satua, eikä tämä helposti äitiä hylkää. Itkuisen huolehtivasti hän yrittää saada humalaisen äitinsä sisään kylmästä. Keskenkasvuisen tytön voimat eivät vain siihen riitä, eivät fyysisetkään mutta ennen kaikkea eivät henkiset.
Aleksi kertoo pahasta olostaan ja homoudestaan ensin Antille, johon on oppinut jo lapsena luottamaan yhteisillä luontoretkillä. Äiti saa kuulla siitä Antilta. Hänen reaktionsa on raivo ja huuto. Sitten seuraa itsesyyttely ja lopuksi itsesääli. Saamme kuulla tilityksen kesken jääneestä lukiosta, hanttihommista, menetetyistä unelmista. Aleksia hän ei osaa ajatella, itseään hän miettii. Hän ei osaa olla äiti.
Aleksi osaa kuitenkin olla poika. Epätoivoissaan hän käyttää Antin asetta – ja ampuu ohimonsa ohi vaistomaisesti, sillä elää hän haluaa. Elää, ei kuolla. Siihen laukaukseen äiti ja Anttikin havahtuvat. Mutta siinäkin tilanteessa äiti on se, joka vaatii huomiota, ja sitä hän saa hyvältä ja tasaiselta pojaltaan. Niin ovat ihmisten väliset suhteet vinksallaan tässä perheessä – niin vinot kuin on Glorian näyttämökin Kimmo Viskarin lavastuksessa.
Lapset ja mies rakastavat äitiä, joka ei ole heidän rakkautensa arvoinen. Niin on rakkaus tähän tarinaan kirjoitettu. Katsoja toivoo, että traagisten vaiheiden jälkeinen seesteinen loppu ennustaa hyvää: äiti muuttuu rakkauden voimasta. Niinhän tapahtuu saduissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti