Hannu Raittila sai eilisessä Hesarissa kokonaisen sivun ja ison värikuvan, Kulttuuri-osaston etusivun. Harva kirjailija siihen yltää. Otsikko on aikamoinen: "Kirjailija tarvitsee rakkautta, jotta kirjoittaisi".Noinkohan on? Mitäpä minä siitä tietäisin, enhän ole kirjailija. Mutta sikäli kuin tunnen kirjallisuutta ja kirjailijoiden elämänvaiheita, voisin vannoa, etteivät kaikki ole olleet kirjoittaessaan rakastuneita tai edes parisuhteessa (tätä sanakauheutta ei kyllä ollut käytössä silloin, kun vaikkapa A. Kivi teoksiaan kirjoitti, rakkautta hänkin varmasti elämänsä etsi).
Mutta ei minun pitänyt kirjailijoiden rakkauselämästä kirjoittaa, mitäpä siitä tietäisinkään. Heidän oma asiansa se on, sikäli kun eivät siitä haastatteluja anna. Piti kirjoittaa siitä, mitä Raittila sanoo romaanista.
"Romaanin kirjoittaminen ja jopa lukeminen on Raittilasta jo vuosia tuntunut lapselliselta."
Hän pohtii sitä, miten romaani on syntynyt 1700 - 1800-luvulla viihdetarkoituksiin, se on porvarillisen yhteiskunnan tuote. Ollakseen romaani teoksen on oltava suurten markkinoiden ja suuren yleisön taidetta, ja sellaisena se on puolivillainen ja halpahintainen.
Raittila toteaa, että modernismi muutti suhtautumisen romaaniin: siitä tuli elitististä kirjallisuutta. Sitä kannatteli kriitikoiden, tutkijoiden ja kirjailijoiden muodostama kulttuurieliitti. Mutta viime vuosina romaani on taas muuttunut, sillä siitä on tullut "markkina- ja palkintovetoinen" laji.
"Jos romaanista ei tule klassikkoa, se ei ole romaani", sanoo Raittila ja jatkaa: "Vain sellainen kirja on romaani, joka sukupolvesta toiseen itkettää, naurattaa ja koskettaa ihmistä."
Tylyä tekstiä. On outoa teilata romaanin taide, jos itse pitää lajia lapsellisena. Klassikko on klassikko vasta kun sen on aika määrittänyt. Kirjailija ei voi tietää kirjoittavansa klassikkoa, vaikka varmasti useimmat tahtoisivat sen kirjoittaa. Eivät lukijatkaan voi tietää lukiessaan oman aikansa kirjallisuutta, lukevatko he tulevaa klassikkoa.
Silti romaanit voivat olla merkittäviä lukijoilleen omana aikanaan ja ne voivat olla myös taiteellisesti laadukkaita. Kirjailijan on rohjettava kirjoittaa, vaikka mikään ei takaa hänen teokselleen kuolemattomuutta - itse asiassa suurin osa kirjoista, niin romaaneista kuin runo- ja esseekokoelmistakin, jää unohduksiin muutamassa kymmenessä vuodessa: kun ne on luettu kirjastojen kokoelmista loppuun ja kotien hyllyistä divareihin kannettu.
Onneksi lukija saattaa löytää jonkin vanhan, jo unohtuneen kirjan - ja innostua kuin uudesta. Niin on minulle käynyt, niin on käynyt varmasti monelle muullekin. Mutta ovatko nuo löydöt klassikkoja? Varmasti esimerkiksi Kerttu-Kaarina Suosalmen Ihana on Altyn-köl on klassikko, mutta sangen unohdettu se silti on. Mutta ihastuttava ja vakava, ihmisestä edelleen hyvin kestävästi puhuva romaani. Sellaistakohan Raittila tarkoitti. Toivon niin.
Eilen luin Anja Vammelvuon Valitut runot. Minua koskettivat suuresti Auschwitz-runot. Voimakkaat ja ahdistavat kokemukset välittyivät niistä vuosikymmenten takaa. Sitä on kirjallisuuden voima. Klassikoita nekin, vaikka minultakin vuosiksi hyllyyn unohtuneet.
(Kuvassa Altyn-köl eli Kultajärvi)
4 kommenttia:
hei hilma!
miksi lauloi kafka tai kierkegaard, miksi runoili kivi ja kailas? moni kirjailija tunnustaa itsekin työnsä hoitavuuden ja pitää luomisen edellytyksenä sielunvammaa, jatkuvaa ristiriitaa, elämän peruskonfliktia, joka hakee ratkaisuaan.
teoksessaan 'pakoteitä' kirjailija graham greene toteaa: 'kirjoittaminen on eräs terapiamuoto. joskus ihmettelen millä tavoin kaikki ne jotka eivät kirjoita, sävellä tai maalaa, pystyvät pääsemään pakoon siltä hulluudelta, melankolialta, pakokauhulta, joka luontaisesti kuuluu ihmisenä olemiseen.'
'vain siitä, mistä meidät voidaan kipeimmin avata / siitä hedelmöimme' , sanoo runossaan risto ahti.
minulla on tätä nykyä hirveä hinku elämänkertoihin. olen nöyränä niiden edessä. joku on sanonut, että elämänkerta on korkein ja kaikkein opettavaisin elämän ymmärtämisen muoto: ulospäin näkyvä elämänkulku, joka muodostaa perustan sen ymmärtämiselle, mikä tuon elämän on tuottanut määrätyssä ympäristössä.
vaikka en haluaisikaan lukea jonkun kirjailijan tuotantoa, hänen satojen sivujen mahdollisesti kipeästikin itse-eletty ja kirjoitettu elämänkertatekstinsä kiinnostaisi ehdottomasti.
Uskon, että kirjoittaminen - tai maalaaminen tai säveltäminen tai tanssiminen - voi olla hoitavaa, terapeuttista. Mutta en usko, että se - siis terapia - voi koskaan olla taiteilijalle ainoa syy taiteen tekoon. On oltava tahto tehdä taidetta, voimakas palo. Ja joskus tuo palo voi olla sellainen roihu, tai kytevä nuotio, ettei se ole lainkaan terapeuttista, vaan pikemminkin satuttaa ja polttaa.
Elämäkertoja minäkin mielelläni luen. Viimeksi olen lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon. Se oli hyvin elävää ja koskettavaa kirjallisuutta. Kiinnostavia naisia, hyvin erilaisia, ja silti tavattoman läheisiä toisilleen.
Jäinpä tätäkin kirjoittamaasi lukemaan kun kävin tuota Sofi Oksasta kommentoimassa.
Olen melko lailla samoin ajatuksin kanssasi siitä, että terapia ei ole ainoa motiivi taiteenteossa, ainakin tuntemani tekijät tekevät ensisjaisesti työtä. Sirkka Turkka on kertonut runojensa olevan elämän sivutuotetta, että niinkin sen voi kai ajatella olevan.
Kirjoittaminen voi sisältää terapeuttisia puolia (tai kuten hyvin sanoit: hoitavia puolia), mutta sen lisäksi on hallittava tekniikkaa ja monta muutakin asiaa on osattava ennenkuin käsikirjoituksesta rakentuu kirja, teos.
En ole lukenut tuota Raittilan haastattelua, mutta kovasti sitä on siteerattu ja kovin merkillisiä lausuntoja hän kyllä antaa. Olen mielelläni lapsellinen ja luen halulla romaaneja, kirja kyllä löytää lukijansa ja lukija teoksen luo.
Kirjallisuuden, kirjan pelättiin tyystin katoavan internet-aikakauden alussa, mutta ei se kadonnut eikä luultavasti katoakaan.
Kyllä vain: paljon on osattava, ennen kuin taideteos voi syntyä. Tekijällä on oltava tahto tehdä se, sisäinen tarve kirjoittaa, maalata, säveltää.
Lähetä kommentti