Onnea Sofi Oksanen!
Kun kesällä luin Puhdistuksen, olin varma, että se voittaa Finlandian. Myöhemmin tulin epävarmemmaksi, ilmestyihän syksyn mittaan monta erinomaista romaania. Silti Puhdistus säilyi kirjavuoden suurena lukukokemuksena.
Luin Anita Konkan blogista, että jotkut mieslukijat nurisevat: heidän näkökulmastaan Viron historiasta kertova romaani ei ole niin merkityksellinen, että sen olisi pitänyt voittaa.
Olen ihmeissäni. Puhdistus sijoittuu Viroon, se kertoo kahden sisaren, Aliiden ja Ingelin, rakkaudesta samaan mieheen, se kertoo niistä julmuuksista, joita totalitaarinen Neuvostoliitto teki niille virolaisille, jotka eivät alistuneet hiljaa uuteen järjestelmään ja jotka yrittivät vastustaa sitä. Romaanin Hans Pekk, Ingelin mies, jota Aliidekin rakastaa, on yksi heistä. Siinä on suuren tragedian aihe.
Mutta romaani kertoo myös naisten asemasta, naisiin kohdistuvista julmuuksista. Romaanin Zara, Ingelin tyttärentytär, on joutunut kokemaan äärimmäistä julmuutta ja nöyryytyksiä tultuaan erehdytetyksi Berliiniin. Naisiin kohdistuva väkivalta, suoranainen ihmiskauppa, on romaanin toinen suuri tragedia. Myös Aliide ja Ingel, ja erityisesti Ingelin tytär Linda, joutuvat kokemaan monenlaista julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää, miksei naisten julmat kokemukset voi olla suuri aihe, miksei se saa jokaista lukijaa vapisemaan ja itkemään. Niin minulle kävi tätä romaania lukiessani.
Luin juuri Hesaria. WSOY mainostaa puolen sivun koossa Suomen itsenäisyyspäivän kirjallisuutta. Ei ole vaikea arvata, mitä kirjoja siellä on: sotaa, miehistä maailmaa, kansakunnan vaiheita. Ensimmäisenä listalla on Jari Tervon Troikka. Ihmisestä sekin romaani kertoo, ihmisestä vain.
Kansakunnan vaiheissa ovat olleet mukana myös naiset, eikä heidän osansa ole ollut helppo. Nykysodissa se tuntuu olevan vain entistä vaikeampi: heistä on tullut osa rintamaa, kun sodan rintamaa ei enää ole. Naisia raiskataan, heidän silmilleen heitetään tapetut miehet. Heidän on selvittävä siitä, ja jaksettava jatkaa arkea. Heidän on laitettava seuraavakin ateria, että elämä jatkuisi. Niin teki Aliide Sofi Oksasen Puhdistuksessa - ja kantoi sydämessään omaa murhettaan ja syyllisyyttään. Arkea jatkaa myös Zara: romaanin naiset laittavat paljon ruokaa. Elettävä on.
Sofi Oksanen sanoi Helsingin kirjamessuilla, että hänellä on edelleen kirjoitettavaa näistä aiheista. Lukijalla siis riittää luettavaa, elämyksiä. Se on iloa, vaikka varmasti myös kyyneliä!
8 kommenttia:
Kiitos Hilma! Huomasin että olit präntännyt lukulistallesi Sirpa Kähkösen Lakanasiivet.
Siinä kirjassa on kerrottu kotirintaman ihmisistä mielestäni hirveän hyvin. Naisia, lapsia ja vanhoja miehiä.
Suon toki Sofi Oksaselle palkinnon. Olen kuullut jo teatteriesityksestä paljon hyvää, vaikka en ole kirjaa vielä saanutkaan käsiini.
Toinen mahdollinen kirja F-palkinnon voittajaksi olisi varmaan ollut Maarit Verrosen Karsintavaihe, mutta sitä ei ollut esilistalla, en tiedä miksi.
Ripsa, luin Sirpa Kähkösen Kuopio-romaanit nopeaan tahtiin viime talvena. Pidin niistä kovasti, jokaisesta. Romaaneinahan ne ovat kukin omanlaisiaan. Lakanasiivet kuvaa taitavasti sodan runtelevuutta niiden elämässä, jotka historia on melkein unohtanut. Yksi päivä on kohtalokas monelle.
Maarit Verronen on yksi lempikirjailijoistani, liki koko hänen tuotantonsa on hyllyssäni. Karsintavaihetta en ole vielä ehtinyt lukea, mutta luen - viimeistään joulun ihanina, pitkinä päivinä. (Työ on vienyt taas viime viikkoina kohtuuttomasti aikaa, sellaista se on, urakkaa.)
Kylläpä, Ripsa, olet ottanut puheeksi sopivat kirjat. Aioin juuri ehdottaa Hilmalle Sirpa Kähköstä, mutta hänkin on lukenut ne viime talvena (kuten minä!). Maarit Verronen on yksi mielikirjailijoistani. Olen varannut kirjastosta hänen uusimpansa. Sofi Oksasen Puhdistuksen olen varannut myös. En ole lukenut yhtään Oksasen kirjaa, vaikka hän on ollut viime vuosina usein esillä lehdissä ja televisiossa.
Minun suosikkini Finlandia-ehdokkaista oli Nevanlinnan Marie, joka on minusta ihan ainutlaatuinen. Tosin muita en ollut lukenutkaan.
Ylipäätään fakkiutunutta jos jäädään ihmettelemään miksi jostakin tietystä aiheesta, kansasta tai henkilöhahmosta kirjoitettu romaani saa palkinnon. Sitä toivoisi, että Finlandia olisi palkinto kaunokirjallisesta ilmaisusta, sanataiteesta.
Pitäisiköhän Finlandian kriteereihin oikein lisätä tuo vaade sanataiteellisesta laadusta. Siitähän on kyse, ei aiheista - aihe voi olla "suuri" tai "pieni", silti siitä tulee tärkeä, jos teos on kaunokirjallisesti vahva.
Minusta Sofi Oksasen kirjassa yhdistyvät nämä kaksi: tärkeä aihe ja vahva sanataiteellinen ilmaisu.
Kyllä aiheellakin merkitystä on, näkökulma tai aihe romaanissa on tärkeä. Vaan toki tietenkin niin, että F-palkittu kirja olisi sanataiteellisesti korkeatasoinen.
Jäin miettimään tuota aiheen tärkeyttä. Mikä on tärkeä aihe? Kenen kannalta tärkeä?
Tänään Aamulehdessä Tero Tähtinen kaipasi jotakuta kirjoittamaan Jokelan ja Kauhajoen tragedioista, koska vain kaunokirjallisuus voi päästä niiden ytimiin, syihin ja seurauksiin. Niin varmaan on, mutta ei ole silti sanottua, että romaani, joka tästä tärkeästä aiheesta kirjoitetaan, onnistuu olemaan sanataiteena korkeatasoinen. Vaikeat aiheet vaativat usein pitkän kypsyttelyn. Siksi kai Estonian onnettomuuskin on vasta tänä syksynä päässyt romaanien sivuille.
Minusta pienikin aihe on tärkeä, jos se romaanissa sellaiseksi nousee ja jos sen lukijana sellaiseksi tunnen. Sillä tavalla ovat monet kirjailijat osanneet kirjoittaa.
Jos aihe on ollut kirjailijalle tärkeä, se välittyy lukijallekin. Se on muuten sama juttu kuin muussakin kirjoittamisessa, lukija huomaa heti ellei aihe tai asia ole kirjoittajalle itselleen tärkeä, kirjoittaja/kirjailija on silloin kuin huono näyttelijä, joka toistaa vain mekaanisesti vuorosanoja, mutta läsnäolo puuttuu.
Mitä Oksasen kirjaan tulee, niin aihehan on suuri: Viron historia ja naisten kohtalo sota-aikana. Tapa miten kirjailija tämän välittää on se, mikä tekee vaikutuksen: eräänä tärkeänä näyttämönä on keittiö ja ruoan laitto. Keiittiön ikkunasta avautuu näkymä historiaan.
Lähetä kommentti