Joulukuun sunnuntaina

Joulu on pian. Odotan niitä hitaita, rauhallisia päiviä, kun kynttilät palavat, musiikki soi hiljaa, kirjan lehdet kääntyvät.

Joulustressiä en ole vuosiin suostunut tuntemaan. Joulu voi tulla vähinkin kiirein, kiireettömästi.

Eilen aloin siivota; aloin vessoista ja pesuhuoneesta. Etenen vähitellen. Tänään siivoilin keittiön kaappeja. Pesin keittiön ikkunan ja vaihdoin siihen jouluverhon. Pidän siitä, että koti on kunnolla siivottu ennen joulua. Mutta jokaista komeroa en perkaa.

Leivoin pullat pakastimeen. Tuoksuu hyvälle. Paljon ei tarvitse jouluksi leipoa, ei tule meillä syötyä. Suklaakakun teen aatonaattona, se on meidän perinteemme. Joitakin pikkuleipiä, torttuja. Piparit ovat jääneet monena jouluna syömättä, niinpä jätän ne tänä vuonna väliin.

Ostin joulutähden ja istutin sen ruukkuun. Käärin muutaman joululahjan. Ne olen jo hankkinut muutamaa lukuun ottamatta.

Äsken kirjoittelin kortit. Ajattelin jokaista kortin saajaa. Monia en ole tavannut kertaakaan vuoden aikana. En taida olla kovinkaan sosiaalinen ihminen, en saa pidettyä yhteyttä likikään kaikkiin niihin, joihin kuitenkin tahtoisin. Muutaman osoitteen sain vetää yli. Kuolema vie edellistä polvea: Martta-täti ja kummitäti lähtivät tänä vuonna.

Joulu saa tullakin vähitellen. Vuodenkierrossa on jotakin turvallista, se on pysyvää.