Eilen lopetin Bo Carpelanin Lapsuuden. Viikko sitten luin Marko Kitin Meidän maailman. Kumpikin romaani kertoo pienestä pojasta pojan äänellä. Niiden kieli on kiehtovaa, sillä lapsi puhuu niissä omin sanoin: toinen poika on saanut kielelleen runsaasti ravintoa, hänen maailmassaan kirjat ovat tärkeitä; toisen pojan kielessä ei ole sanoja edes kaikelle sille, minkä hän näkee, ja sitä, mitä hän ei näe, sitä ei ole. Romaaneissa on paljon samaa, mutta monin tavoin ne myös eroavat toisistaan.
Romaanien pojat elävät kaupungissa, kerrostalossa. Ikkunoista näkyy katu, vastapäisiä taloja, autoja. Bo Carpelanin Davi elää 30-luvun Helsingissa, Marko Kitin Jannen ja Laurin koti voisi olla minkä tahansa kaupungin lähiössä. Romaanien pojat ovat paljon yksin, niin Davi kuin Laurikin.
Koti on heidän maailmansa. Davin koti on rauhallinen ja turvallinen. Vanhemmat luottavat Daviin. Ja vaikka Davi kuulee ja näkee vanhempien huolet, ymmärtää niukkuuden ja joutuu kokemaan äidin sairauden aiheuttaman ahdistuksen, Davi tuntee elämänsä turvalliseksi.
Pienet koti-illat ilman vieraita olivat kaikkein onnellisimmat. Ihmeitä, sanoi isä, ei saa aikaan yltäkylläisyys, vaan niukkuus, ja ylivertainen strateginen tasapaino. Hän hymyili äidille. Raparperikiisselissä kiemurtelivat maitopolut.
Davi nauttii yksinäisistä hetkistä, kun hän voi lukea, kuljeskella tutuilla kaduilla. Hän elää lapsen mielikuvitusmaailmassa, sanojen ihmeissä. Hänellä on ympärillään monia hyviä aikuisia. Silti hän joutuu kokemaan myös paljon menetyksiä ja hän oppii tuntemaan surun.
Hän oli osannut odottaa hyvästijättöjä eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kauan. Aina joku katosi eikä enää palannut: leikkikaverit, jotka vaihtoivat koulua , opettajat, jotka lopettivat, ukki, joka kuoli, ja päivät, jotka Davi tiesi, etteivät ne koskaan palaisi.
Marko Kitin romaanissa "meidän maailma", Laurin ja Jannen koti, on heidän vankilansa. Äiti lyö heitä laimin, pahoinpitelee heitä ja jättää heidät pitkiksi ajoiksi selviytymään yksin. Pojat laittavat ruokansa, pesevät pyykkinsä. He eivät saa poistua kotoa, vain Janne käy "koulun luona". Laurin kertomana maailma on todellinen, muuta ei ole. Mutta se järkyttää lukijan mielen.
Onneksi huoneemme ikkuna oli myös meidän maailmassa, sillä joskus minä pysähdyin moneksi, moneksi ajaksi sen eteen katselemaan autoja ja autojen taloa ja siellä kauempana näkyvää metsää. Metsä ei ollut meidän maailmasa ja siksi se oli kiinnostava.
Kukaan ei tunnu huomaavan pienten poikien kauheuksien täyttämää elämää. Naapurin mummon on hyvä ihminen. Hän huolehtii pojista kun äiti on sairaalassa, mutta ei hänkään ymmärrä, miten äiti poikiaan kohtelee, mitä julmuuksia pojat ovat kokeneet.
Mummon tuoma raparperikiisseli käänsi minun elämäni, ehkä veljenikin elämän, uskoisin, aivan uuteen suuntaan. Ensin me tuijotimme silmät palloina mummon lautaselle kauhomaa herkkua, emmekä uskaltaneet koskea siihen. Sen tuoksu levittäytyi keittiön pöydästä kaikkiin huoneisiin, ehkä jopa äidin pesäänkin. Kun kiisselin tuoksu sekoittui vielä korissa odottavien rusinapullien tuoksuun, ne muuttuivat yhdessä maailman ihanimmaksi tuoksuksi.
Lapsuus ja Meidän maailma kertovat lapsuudesta, pienten poikien elämästä. Joku voisi sanoa, että niiden aihe on pieni ja että ne eivät siksi ole tärkeitä. Joskus sellaista kuulee. Tärkeitä tuntuvat olevan ne kirjat, jotka kertovat sodista ja kansakunnan murrosvaiheista, ne kirjat, jotka käsittelevät talouden realiteetteja tai suurmiesten elämää. Sellaiset kirjat saavat julkisuutta, niistä puhutaan, ne muistetaan mainita palkintoehdokkaina - ja muistetaan myös ihmetellä joka yhteydessä, jos ne kirjat eivät palkintoa saakaan - käsitteleväthän ne niin tärkeää aihetta.
Kun romaani puhuu lapsen elämästä lapsen äänellä, se ei voi tavoittaa koko maailmaa, se tavoittaa vain "meidän maailman". Mutta lukijan on osattava lukea siitä se koko maailma, - sillä kyllä se siellä on, lapsen tavoin nähtynä, rivien välissä, sanojen sävyissä - sekin maailma, jota lapsi ei ymmärrä, mutta joka pahimmassa tapauksessa voi hänet luhistaa. Niin oli luhistua Laurin ja Jannen elämä siinä julmuudessa, jossa he elivät. Niin oli luhistua Davin elämä, kun alkoi sota ja kotikaupunkia pommitettiin. Siksi ne ovat tärkeitä kirjoja, siksi niiden aiheet ovat niin suuria. Ei ole olemassa tärkeitä tai vähän tärkeitä aiheita. On tärkeitä kirjoja.
Kylmän tunne jäi Daviin häviämättömäksi ytimeksi jonnekin ajatusten ja unten sisimpään.
- -
Onko ratkaisevaa, kertakaikkista muuttumisen hetkeä? Hetkeä, jolloin lapsi kokee koskaan unohtamatta pelon, ratkaisun, muuttumisen , ja voiman muuttumattomuuden? Miten lankesi päivänvalo? Miltä suunnalta puhalsi tuuli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti