Päivät ovat olleet raskaita. Mieli on murhetta täysi, sydäntä puristaa. Jokelan surmatyöt ovat koskettaneet myös meidän kouluyhteisöämme. Torstaiaamun järkyttynyt hiljaisuus lukion ensimmäisen luokan tunnilla, surukynttilän himmeän valon lohdutus. Oppilaiden ja kollegojen kanssa käydyt keskustelut auttoivat jäsentämään omia tuntemuksia. Ei ole helppoa lukea lehdistä ja netin keskustelupalstoilta ihmisten mielipiteitä aikuisten vastuusta. Minä olen yksi niistä, joiden tuo vastuu on otettava kantaakseen, niin äitinä kuin opettajana. Olenko osannut ollenkaan olla se vastuullinen aikuinen, joka minun pitää osata olla? Mieli kelaa menneitä vuosia: ketkä omista oppilaistani ovat tunteneet tarvitsevansa aikuista kuulijaa ja jääneet häntä vaille, kun minä en ole heidän viestejään havainnut. Mitä minun olisi pitänyt havaita? Miten puuttua?
Syyllisyys ja voimattomuus ovat ne tunteet, jotka ovat täyttäneet mieltä, mitä enemmän Jokelan tragediasta on mielipiteitä esitetty. Kun yli kaksikymmentä vuotta sitten valitsin ammattini, en osannut mitenkään kuvitella, mitä kaikkea se sisältää – ja hyvä niin. Jos olisin tiennyt, en kenties olisi uskaltanut sitä valitakaan.
Olen kaikki nämä vuodet pitänyt työstäni, nauttinut työn tekemisestä nuorten ihmisten kanssa, iloinnut heidän onnistumisistaan, yrittänyt auttaa heitä heidän vaikeuksissaan, kuunnellut ja tukenut niin kuin olen osannut, ja jaksanut. Riittämättömyyttä olen tuntenut usein. Mutta en ole milloinkaan miettinyt ammatin vaihtamista. En edes nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti