Arjen valintoja

Hesari kirjoitti näyttävästi lähiruoan ongelmallisuudesta ilmastotalkoissa. On ilmiselvää, ettei kaikki lähiruoka ole järkevästi tuotettua. Talvipimeällä ja pakkasilla vaatii aikamoisen määrän energiaa, useimmiten kai öljyä, viljellä kurkkuja ja tomaatteja Suomessa. Toisaalta niiden tuottaminen Espanjasta tai Kanarialta ei sekään tunnu järkevältä, kun ottaa huomioon, miten ja keiden orjatyönä ne siellä tuotetaan. Muistissa on vielä erittäin hyvin Kuukausiliitteen reportaasi espanjalaisilta tomaattiplantaaseilta, joissa afrikkalaiset työläiset yrittävät ansaita mitättömän elantonsa ja joutuvat asumaan ihmisarvolle sopimattomissa asumuksissa.

Syksyllä ajattelin, että yritän välttää sekä kotimaisia että espanjalaisia tomaatteja. En ole aivan onnistunut aikeessani, vaikka olenkin vähentänyt niiden syömistä. Ostan suomalaisia, useimmiten luomutomaatteja. Muunkin ruoan ostan mielelläni luomuna, jos sitä vain on tarjolla - aina ei ole. Luomuleipä on hyvää, ja se tulee läheltä.

On tosi vaikeaa valita arkiset ostoksensa niin, että tulisi tehneeksi viisaita valintoja. Jokapäiväiset ekoteot ovat tärkeitä. Siinä, etten osta mitään mitä en tarvitse, olen kehittynyt kovasti - oikeastaan olen aina ollut varsin tarkka kuluttaja, shoppailu ei ole minua varten kuin aivan satunnaisesti.

Kierrätän, lajittelen jätteet hyvin tarkkaan; käytän kangaskassia ostoksilla, käyn ruokaostoksilla kaksi kertaa viikossa ja ostan siis kerralla monen päivän ruoat ja muut jokapäiväiset tarpeet; energiansäästölamput on lähes jokaisessa valaisimessa, sammutan turhat valot, en pidä laitteita valmiustilassa, jos voin ne sammuttaa, lämmitän saunan harvoin enkä koskaan pidä sitä yliaikaa kuumana.

Käytän tuulisähköä, joka ei Tampereen sähkölaitokselta ostettuna meidän, poikani ja minun, kulutuksella ole juurikaan kalliimpaa kuin tavalliseen tapaan tuotettukaan (lienee maakaasulla ja ydinvoimalla). Rivitaloasunto lämpiää kaukolämmöllä.

Isoimmat miinukset listassani ovat auto ja lentomatkat. Autoa tarvitsen välttämättä työmatkoihin. Mutta helposti ajan autolla kaupungillekin, vaikka pääsisin portilta bussilla. On paljon tekemistä, että saan muutettua tuon tapani. Polkupyöräkin minulla on, mutta aivan liian vähän sitä käytän.

Lentomatkoja olen päättänyt vähentää, vaikka en toki ole nytkään mikään ahkera lentäjä, kerran tai kaksi vuodessa Euroopassa. Yhteen kertaan vuodessa voin hyvinkin päästä. Kaukolennoille en aio osallistua. Kesämatkan olen jo ostanut, eikä se tapahdu lentäen. Siitä tulee hieno matka: kohde on aivan uusi ja hyvin mielenkiintoinen, ja matkaseura on mitä parhain.

Olen siis juuri se hyvätuloinen, keski-ikäinen nainen, joka Hesarin mukaan on ympäristötietoisin. Molemmat poikanikin pitävät ympäristötekoja tärkeinä, toisin kuin Hesarin mukaan keski-ikäisten naisten pojat yleensä. Monessa muussakin asiassa olen saanut havaita olevani tilastojen esimerkkitapaus - muun muassa kulttuurin kuluttajana. Mutta siitä toisella kerralla.

Hilpeää ja haikeaa

Kiireviikot ovat meneillään töissä: koeviikko alkamassa - kokeet sain juuri tehtyä valmiiksi - prelit, tekstitaidon ylkkärit - ja niiden päälle tietenkin kaikki se tekstimäärä, joka on kirjoitettu aiemmin ja jota en ole saanut luettua, vaikka olenkin tehnyt töitä joka päivä joululoman jälkeen! Jotain mätää tässä on.

Onneksi on iloisia työpäiviä, niin kuin eilen ja tänään. Kakkosten tyylisuuntakurssi on ryhmätöiden esityksiä vaille valmis. Kirjoittelimme runoja ja tarinoita. Toinen syntyi kliseiden pyöräyttämisestä ympäri konkreettiseen merkitykseensä. Toinen tehtiin leikkaa ja liimaa -tekniikalla. Niistä tuli ihanan hauskoja, ja kuinka hilpeä tunnelma luokassa olikaan niitä tehtäessä ja luettaessa. Koko koulu saa niitä lukea iloksensa, kunhan ensi viikolla ripustamme ne vitriiniin. Dada-runot ovat niin värikkäitäkin, kun leikkasimme sanat Suomen Kuvalehdistä.

Haikeaakin oli tänään, kun aloin jo hyvästellä abejani. Kuinka voikin olla joka vuosi sama tunne sydämessä, kuinka voikin oppilaisiinsa kolmen vuoden aikana kiintyä. He ovat opettajan työn ilo ja onni, oppitunnit työn paras osa. Maanantaina vielä evästän heitä tuleviin koitoksiin - ja ehkä vähän maailmallekin.

Opettajan onnenpäivä

Lukion kakkosluokkalaiset valmistavat ryhmissä esityksiä taiteen tyylisuunnista; kirjallisuudella on tärkein osa. Luokka täyttyy innostuneesta keskustelusta. Postmodernismiryhmälle ei ole omassa oppikirjassa oikein sopivia runoja, joten olen ottanut mukaani omasta runohyllystäni muutaman kirjan. Ensin heidän kulmansa kurtistuvat ja kuuluu mutinaa, ettei tässä ole mitään järkeä. Kehotan vain lukemaan, ääneen. Sitten ilmeet alkavat kirkastua. Hiivin oman pöytäni taa ja jätän heidät runojen lumoon. Ryhmästä kuuluu naurua ja iloista puheensorinaa.

Mitä hurskastelua!

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen jyrisee yksityisautoilun lisääntymisestä Kauppalehden haastattelussa. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun sama ministeri innoissaan esitteli uutta veromallia, joka laski melkein kaikkien autojen hankintahintaa jopa tuhansilla euroilla. (Joidenkin autojen hinnat toki nousivat, mutta ne ovat niitä malleja, joihin tavallisen autoilijan varat eivät ole tähänkään asti riittäneet ja joiden ostajille on aivan sama, mitä auto maksaa.)

Missähän liikkuu Kataisen ajatus? Ei tarvitse kovinkaan paljon älyä ymmärtääkseen, että jos uuden auton saa alleen paljon entistä halvemmalla, sen ostaa, jos on ylipäänsä autoa ostaakseen - ja ostaa nyt, vaikkei oikeastaan olisi vielä aivan tarvekaan. Ja kun uusi auto on ostettu, totta kai sillä ajetaan, kuka sitä on talliin hankkinut. Nyt Katainen uhkaa polttoaineveron korotuksilla. Ei niin, etteikö autoilua olisi syytäkin verottaa, mutta on hyvin nurinkurista, että uusien autojen ostajat saavat huiman tulonsiirron vuoden alusta voimaan tulleesta veronalennuksesta, jonka maksajiksi siis näyttäisivät joutuvan kaikki autoilijat, myös ne maalaiset, joille ei ole tarjolla sen paremmin junaa kuin bussiakaan.

Olisi kannattanut Kataisen laskettaa virkamiehillään vähän tarkemmin se, mihin päästörajat asettaa ja mitä vaikutuksia rajalla on autojen hankintahintoihin. Kun on tarkoitus alentaa liikenteen päästöjä, ei siihen tällaisilla veroratkaisuilla päästä. Eivät ihmiset ala kulkea junalla ja bussilla Jyrki Kataisen jyrähtelyjen pelosta, vaan siksi, että se on heille mukavampaa, halvempaa ja käytännöllisempää. Siinä, että näin olisi, on tekemistä sekä liikenne-, ympäristö- että valtiovarainministeriölle.

Tampereen ja muiden isojen kaupunkien joukkoliikenne toimii yleensä hyvin tai ainakin kohtuullisesti. Silti moni kaupunkilainen käyttää mieluummin omaa autoa, minä muiden joukossa. Nuoret ja vanhukset ovat joukkoliikenteen ahkerimmat käyttäjät. Me keski-ikäiset käytämme sitä vähemmän, miehet erityisen vähän. Kataisen onkin syytä kohdistaa puheensa juuri itsensäkaltaisille keski-ikäisille virka- ja bisnesmiehille, kun hän toruu yksityisautoilijoita - vaikka niin hän tietenkin tavallaan tekee, sattumalta, kun foorumina on Kauppalehti. Se ei taida kuitenkaan olla kovin viisasta poliittisesti. Yleinen meuhkaaminen on mediaseksikkäämpää, ja siksi hän ei kohdista sanojaan suoraan lehden suurimmalle lukijajoukolle. Harmi vain hänelle, että tuo puhe on niin läpinäkyvän hurskastelevaa.

Kuningattaren jalokivi

TV1 ja Teema lähettävät uusintana brittiläistä laatusarjaa Kuningattaren jalokivi. Se kertoo Intian vaiheista vuosina 1939 - 1945, siis vuodet jotka johtivat Intian itsenäistymiseen. Britannia on sodassa Euroopassa, ja Intiassa ovat alkaneet laajat levottomuudet. Sarjan näkökulma on muutaman Intiassa työskentelevän tai vain oleskelevan britin ja Britanniassa eläneen ja opiskelleen intialaissyntyisen Hari Kumarin (kuvassa), joka joutuu vallanhaluisen brittisotilaan koston uhriksi.

Sarjan tekee kiinnostavaksi se, miten siinä asetetaan rinnakkain ja vastakkain toisaalta joutilas, Intian todellisuudesta kiinnostumaton yläluokkainen valtaa pitävä vähemmistö, muutama harva ongelmat tiedostava britti sekä intialaiset. Draaman lomaan leikataan uutisfilmiä mm. Gandhin puheista, rotulevottomuuksista ja sodasta. Brittien enemmistö ei näe intialaisten kurjistuvaa tilannetta eikä hindujen ja muslimien kärjistyvää kiistaa, joka on johtamassa maan jakautumiseen ja avoimeen konfliktiin. Brittien näkökulmasta kyse on vain siitä, että rotulevottomuudet on tukahdutettava, sillä vallan on pysyttävä heidän käsissään keinolla millä hyvänsä. Gandhin väkivallaton vastarinta johtaa kuitenkin lopulta Intian itsenäistymiseen 1947.

On ollut mielenkiintoista seurata sarjaa Intian tilanteesta toisen maailmansodan aikaan, kun samaan aikaan olen lukenut Doris Lessingin romaanisarjaa Väkivallan lapset. Niissä on paljon samaa. Kumpikin kertoo Ison-Britannian siirtomaasta sodan aikaan, brittiläisen valtaa pitävän luokan ja maan alkuperäisten asukkaiden välisistä äärimmäisen eriarvoisista suhteista, sodan vaikutuksista siirtomaissa itsenäistymisprosessin käynnistäjänä. Kummassakin teoksessa on päähenkilöinä nuoria naisia: Kuningattaren jalokivessä ensin Daphne Manners, joka kuolee synnytykseen, ja myöhemmissä jaksoissa Sarah Layton; Lessingin romaanissa Martha Quest.

Nämä nuoret naiset ovat tiedostavia, rotuennakkoluuloja vastaan taistelevia, aktiivisia ihmisiä, jotka tekevät henkilökohtaisia poliittisia valintoja jopa henkensä uhalla, kuten Daphne. Hän rakastuu intialaissyntyiseen Kumariin. Poliittisesti levottomana yönä intialaiset miehet raiskaavat hänet, hän tulee raskaaksi ja tahtoo uskoa, että lapsi on Harin, jonka kanssa hän on rakastellut samana iltana uhmaten kaikkia sovinnaisuussääntöjä. Tytär syntyy, mutta Daphne kuolee.

Molemmissa teoksissa minua kiinnostaa ennen kaikkea juuri se näkökulma, miten yhteiskuntaa ravistelevat tapahtumat kuvataan yksilön kautta. Niissä todentuu se totuus, että henkilökohtainen on poliittista. Jokaisessa vallankumouksessa, jokaisessa taistelussa, jokaisessa muutoksessa on liikkeellepanevat voimat ihmisissä. Myös muutoksia jarruttavat voimat ovat ihmisten voimia. Niiden törmäämisestä toisiinsa Kuningattaren jalokivi kertoo, mutta se muistuttaa ennen kaikkea siitä, kuinka suuri oli Gandhin voima, hänen rakkauden oppinsa, väkivallattomuuden periaate: rakkaus voittaa vihan, totuus lyö valheen.

Talven valoa

Olen taas palannut lumettomaan Suomeen. Kainuuseen satoi lumen uudenvuodenaattoyönä, toisen tai kolmannen kerran tämän talven aikana. Pakkanen sinnitteli koko viikon reilussa kymmenessä asteessa. Siispä puut saivat aimo kerroksen kuuraa ja värittivät koko maiseman sinisenvalkoiseksi. Aurinko nousi kymmenen aikoihin eikä yltänyt koko päivänä puiden runkojen puoliväliä ylemmäs. Mutta matalaltakin se valaisi koko tienoon kullankeltaiseksi, puiden latvat erityisen sädehtiviksi. Kolmen maissa tulipallo alkoi painua horisontin taa ja maisema sai hetkeksi kaikki punaisen sävyt.