Ajan kuva

Onneksi ei tarvitse valita. Ei kirjallisuutta voi asettaa paremmuusjärjestykseen: ei ole niitä senttejä eikä sekunteja, joilla voisi mitata. Voi kyllä erottaa paremman hyvästä, hyvän heikommasta, mutta parasta on mahdoton valita.

Onneksi parhaita on paljon. Lukijalla riittää luettaavaa. Ymmärsin eilen kalenteria katseltuani, että joulun aikaan on peräti viisi joutilasta päivää: keskiviikkona on aatto, kaksi joulupäivää sen jälkeen, kukapa lauantainakaan kovasti arkisiin hommiin ryhtyisi, kaupassa on kenties poikettava, vähän siivoiltava, ehkä yksi koneellinen pyykkiä pyöräytettävä, ei ihmeempää, ja sitten onkin jo pyhä. Saa lukea, ulkoilla, lukea, vilkaista välillä jonkin hyvän telkkariohjelman - musiikkia, elokuvia -, lukea, kuunnella radiota.

Kirjoja on siis ostettava jouluksi, ehkä jokin tulee lahjakääreistäkin, ja kirjastossa on käytävä.

Finlandia-ehdokkaista on vielä puolet lukematta. Saision Kohtuuttomuuden aloitin eilen.

Kolmesta lukemastani en osaisi valita sitä, jonka ehdottomasti pitäisi voittaa: Marie on liikuttava ja hurmaava, Puhdistus on vaikuttava ja koskettava, Paholaisen haarukka näyttää koleasti ja kirkkaasti ajan ja toden kuvan.

Seppälän romaanin kiinnostavuus on minulle lukijana siinä, miten hän kohtelee henkilöitään. Ensin lukijalle esitellään monet heistä kertojan, Lari Laineen, äänellä hänen sisarensa valmisteilla olevan elokuvan roolihenkilöinä, joita sekä Laura että Lari Laine liikuttelevat suunnitelmiensa mukaan ja asettavat erilaisiin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin. Ne tilanteet ovat kuitenkin osia myös siitä elämästä, jota kertojat elävät. Lopussa elokuvahenkilö onkin osa romaanin todellista ympäristöä ja tekee suunnittelemattomia tekoja siinä.

Tämä asetelma on tavattoman mielenkiintoinen ja saa minut lukijana moneen kertaan miettimään todellisen maailman representatiivisuutta. Kenet me tunnemme todellisuudessa, kenet vain median luomien kuvien kautta kuin fiktiivisinä hahmoina? He ovat todellisia, mutta minulle vain kuvaa.

Nämä todellisuudet risteävät joskus, tahtomattamme. Kuvittelemme suunnittelevamme omaa elämäämme, mutta joku tekee sitä paljon enemmän meidän tietämättämme tai tieten. Seppälän kirjassa kohtalokkaita iskuja antaa fysiikan lakien mukaan toimiva talous ja sekavia mielen polkuja kulkeva, aikansa, suuntansa ja toivonsa menettänyt mies.

Myös Seppälän romaanin kerronta rikkoutuu moneen suuntaan: välillä ajattelen lukevani ajankohtaista pamflettia, väliin taloustieteen populaaria tietokirjaa, väliin fysiikan oppikirjaa, väliin esseetä - mutta romaania silti. Seppälän romaani asettaa kysymyksiä romaaniudestaan.

Paholaisen haarukassa tämä aika on näytetty. Enää aikaa ei ole, ei tiimalasin tai vieterikellon konkretisoimana menneenä ja nykyisenä, tulevana, on vain tämä epämääräinen nyt. Tässä ja nyt. Maailma on sarja pysäytettyjä kuvia.

"Me emme luovu mistään."

(Sami Kero, Kurvin rotta)

Ensi lumen päivä

Tänään on Hilman päivä. Kun olin lapsi, kuului asiaan, että menimme mummin luo nimipäiville. Kahvia ja monenlaista kastettavaa oli mummi pöytään laittanut, karjalaiseen tapaan. Lapsille oli karamellia. Siitä oli ukki pitänyt huolen.

Mummini oli ollut Karjalassa ompelija. Singerinsä hän oli saanut mukaan, kun sieltä oli sodan jaloista lähdetty. Mummi kertoi mielellään niistä kauniista leningeistä, joita hän Käkisalmen rouville ompeli 20- ja 30-luvuilla. Mumminkin hankkeita tarvittiin, ei ukin osuuskaupan myyjän työstään saama palkka kummoinen ollut.

Mummin tarinoita sain kuullakin usein, olinhan monet yöt mummin ja ukin luona oppikoulun alaluokkalaisena. Musiikkiopiston pianotunnit olivat iltapimeällä, eikä pitkä ja pimeä kotimatka ollut turvallinen. Onneksi mummila oli opiston lähellä.

Mummi laittoi hyvää ruokaa. Parhaiten muistan lihaisan perunalaatikon ja porkkanalaatikon. Karjalainen ruoka oli uunissa pitkään haudutettua, muhevaa ja maukasta. Pöydässä oli yleensä lisukkeena punajuuria ja puolukoita. Jälkiruoaksi oli kiisseliä.

Ei ollut marraskuun loppu noina 60-luvun vuosina kuitenkaan niin pimeä kuin se on nyt, ei ainakaan siellä pohjoisessa, jossa Hilman päiviä vietimme. Ensi lumi oli maassa, enemmänkin. Elettiin jo talvea.


Kotipihaan satoi eilen ensi lumen, valkoinen peitti vihreän.

Maisemassa on talven valo.

(Pekka Halonen, Ensi lumi vuodelta 1931)

Yllätyksetön, yllätyksellinen lista

On ollut kivaa veikkailla ystävien kanssa Finlandia-listaa. Niin on aina, mutta tänä vuonna se on ollut jotenkin erityisen kiinnostavaa, sillä jo keväällä ilmestyi kaksi niin ylivertaista romaania, Oksasen Puhdistus ja Nevanlinnan Marie.

Kumpikin on eilen julkaistulla listalla. Niin tosiaan pitikin.

Yllätys on minulle se, että siellä on Saision Kohtuuttomuus. En on sitä lukenut, enkä tietenkään sen vuoksi ole pätevä arvioimaan, mutta kritiikkien perusteella oletan, ettei se sittenkään taida olla parasta Saisiota. Ja tässä on korostettava ankarasti, että Saisio on yksi lempikirjailijoistani, on ollut Elämänmenosta ja erityisesti Kainin tyttärestä alkaen. Kaiken olen häneltä lukenut, ja useimmat näytelmätkin nähnyt.

Kuusi romaania on vain kuusi, ja monta hyvää jäi ulkopuolelle. Erityisesti harmittelen sitä, että Riku Korhosen Lääkäriromaania ei listalla ole. Se kun on romaanina erittäin kiinnostava: lukija joutuu sen vietäväksi, uppoutuu sen omalakiseen maailmaan. Se ei kuljeta lukijaa yksinkertaisia reittejä, vaan pakottaa katsomaan myös polun laidoille. Rankkakin se on, tällaiselle keski-ikäiselle täti-ihmiselle melkein liian rankka. Mutta ei mikään aihe minua sinänsä häiritse, kun romaani aiheensa kestää.

En ole vielä ehtinyt lukea Maarit Verrosen uusinta romaania, niinpä en osaa sanoa sen ansioista ja listalle kuuluvuudesta. Mutta sen aihe tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta. Sen aion lukea pikimmiten. Aion pian lukea myös Juha Seppälän Paholaisen haarukan. Sitä pitelin jo kädessänikin ystävän luona, heh. Sellaista on kirjoista nauttivan ihmisen elämä: niistä viehättyy esineinäkin.

Ennustan: Finlandian saa Oksanen tai Seppälä. Kunhan olen Seppälän lukenut, valitsen, kumpi. Tai heitän kolikkoa.

Keskellä viikkoa, marraskuussa

Tänään jaetaan esikoiskirjapalkinto. On häpeällistä myöntää, etten ole montakaan ehdokkaista lukenut. Mutta lupaan lukea. Anu Silfverberg on kirjoittajana tuttu: hän on kirjoittanut Tulvaan ja Hesariin, ja kummankin lehden jutuista olen pitänyt. Siksipä soisin mielelläni hänen Kung Po -romaanilleen palkinnon.

Huomenna nimetään Finlandia-ehdokkaat. Uskon sentään niistä muutaman lukeneeni, nimittäin jos listalla ei ole Sofi Oksasen Puhdistusta eikä Riku Korhosen Lääkäriromaania, ihmettelen. Mieluusti näkisin siellä myös Arne Nevanlinnan Marien, se sopisi esikoiskirjan paikalle, onhan se kirjoittajansa ensimmäinen romaani, vaikka Nevanlinna on toki aikamoisen tuotannon kirjoittanutkin.

Päivät ovat olleet harmaita. Luin abien tuntien aloitukseksi kappaleen Minna Canthin Hannasta, siinä kun kuvataan yhdessä luvussa juuri tällaista synkeää, hidasta loppusyksyn päivää - ja sitä miten tylsää kaikilla oli. Pitää muistaa, ettei Kuopiossa ollut 1880-luvulla sähköjä. Niinpä lukeminenkin oli hankalaa, vaikka tottuneita kai olivat tuon ajan ihmiset heikoissa valoissa lukemaan. Silti ihmettelen, kuinka ihmeessä ihmiset saivat itsensä viihtymään, kun nytkin alkaa nukuttaa jo seitsemän aikaan. Työtä heillä tietenkin riitti, mutta ei aivan kaikkea voinut hämärässä tehdä.

Laskin viikonloppuna Hesarin sivulta löytyvällä mittarilla hiilijalanjälkeni. Tulos oli hirmuinen, 9500. Suurin syy kamalaan lukuun on se, että ajan yksin autollani joka työpäivä 75 kilometrin työmatkan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein ole, sillä julkisten vuorot eivät hyvin epäsäännöllisiin työaikoihini sovi. Odottelua ja lorvailua tulisi liikaa.

Olisi minulla parannettavaa muutenkin: tämän talon lämmitystä pitäisi säätää asteen parin verran viileämmäksi. Samoin pitää esittää jätteiden kierrätystä tehostettavaksi, sillä taloyhtiön pihalla ei ole kartongin-, metallin- eikä lasinkeräysastiaa. Vettäkin holvaamme liikaa, kun asuntokohtaisia mittareita ei ole. Kuulun taloyhtiön hallitukseen, niin että tunnen syyllisyyttä, kun en ole topakammin vaatinut asioita kuntoon.

Kuinkahan pieni mahtoikaan olla Hannan hiilijalanjälki? Hanna, hänen vanhempansa ja veljensä olivat keskiluokkaa, kuten minäkin olen. Heidän elämäntavallaan maailma pelastuisi. Eikä meidän tarvitse edes heidän aikaansa palata. Silti joku hyvinvoivan näköinen mies sanoi jossakin haastattelussa, ettei ole valmis tinkimään mistään, kun ei tahdo kivikauteen siirtyä. Hän kenties tahtoo lastenlastensa siirtyvän, sillä tätä menoa maailma ei kyllä pelastu.

Nuoren miehen tie

Uutisissa kerrottiin, että eduskunnassa on valmisteilla pikavippejä koskeva lakimuutos. Toimittaja haastatteli nuorta miestä, joka ei uskonut lakimuutosten muuttavan tilannetta. Laki kieltäisi pikavippien myöntämisen 23:n jälkeen, mutta nuoren miehen mielestä vipit otetaan jo alkuillasta, kun on pakko päästä baariin, vaikka rahaa ei ole. Ei heitä huominen huoleta, vaan he ovat varmoja, että voivat seuraavasta tilistä hoitaa vippinsä.

Lehdet ovat uutistoineet isosti lokakuun liikennekuolemia. Nuoret miehet ajavat autoillaan holtittomasti. Öiseen aikaan heidän kaasujalkansa painaa liikaa ja veressä on alkoholia. Kyydissä on usein muita nuoria. Nuori hurjastelija ei osaakaan ajaa autollaan kuin rallikuski, ja kolarin jäljet ovat lohduttomat. Itsensä lisäksi nämä tähtikuskeina itseään pitävät tappavat muitakin nuoria.

Poikien koulu menee keskimäärin heikommin kuin tyttöjen. Heikosti mennyt peruskoulu johtaa ammattikouluun, joka jää helposti kesken, kun koulupohja on heikko eikä motivaatiota löydy. Nämä nuoret miehet elävät vanhempien ja yhteiskunnan rahoilla. Työtä he tekevät vain pätkittäin. Alkoholi maistuu työttömille nuorille miehille liian hyvin.

Armeija jää entistä useammalta kesken, ja entistä enemmän siitä nykyään myös vapautetaan kokonaan. Pojat eivät selviydy niistä vaatimuksista, joita entinen miesten koulu heiltä edellyttää.

Mikä nuoria miehiä vaivaa? Vai vaivaako heitä, ketä vaivaa? Miksi yhteiskunnan odotukset ovat heille niin vaikeita? Mitä on se elämä, jota he tahtovat elää?


Tutkijoita tarvitaan. Ei kenenkään 18-vuotiaan tavoite elämässä voi olla syrjäytyä ja jäädä työttömäksi, elää köyhänä toimeentulotuella ja kuolla kolarissa öisellä tiellä vähän yli 20-vuotiaana.