Arne Nevanlinnan Marie on ollut mielessäni paljon. Romaani kertoo ranskalaisesta, Alsacessa syntyneestä naisesta, joka on avioliiton kautta tullut Suomeen vaikeana vuonna 1918. Romaanissa hän elää viimeistä päiväänsä vuosituhannen viimeisenä päivänä. Hän muistelee elämäänsä vanhainkodin huoneessaan. Elämä on pieniä tapahtumia ja tärkeitä ihmisiä. Sen Marien muistot osoittavat.
Marie vaeltaa ajatuksissaan menneen ja nykyisen välillä saumattomasti. Nykyhetken kuvaus Marien päivästä vanhainkodissa näyttää, kuinka vaikeaa on olla hoitoa tarvitseva vanhus nyky-Suomessa - ja Marie sentään viettää viime vuotensa hyväosaisena palvelutalon ylimmässä kerroksessa. Alimmassa ovat ahtaisssa tiloissa ne, joilla ei ole varaa maksaa.
Minuun sattui kovasti Marien elämä, yksinäinen ja ulkopuolinen, irrallinenkin. Sivullisena, Albert Camus’n Meursault’n hengenheimolaisena, en silti Marieta pidä, sillä hän on kyllä hyvin tietoinen omasta elämästään, hän ei näe sitä merkityksettömänä, hän ei pidä rakkautta yhdentekevänä, hän tekee valintoja, ei vain ajaudu elämässään johonkin – siinähän on sivullisuuden ongelma.
Tunsin sielunsisaruutta, ja vähän aloin pelätäkin, mitä tuleva voi tuoda tullessaan, minullekin. Vaikka en minä tosiasiassa ole ollenkaan niin irrallaan enkä ulkopuolinen. Jo se, että minulla on suku lähelläni, tekee minun vanhuuden kuvastani aivan toisenlaisen kuin Marien vanhuus oli.
Kuinka vähän on ollut niitä ihmisiä, joille Marie on merkinnyt. Hän ei merkinnyt juuri mitään miehelleen, joka petti häntä elämänsä viime sekunneille saakka. Marie ei merkinnyt enää paljonkaan lapsuuden perheelleen, joka on niin kaukana, että Marie on aivan uhohtunut. Aika vähän hän merkitsee aikuiselle pojalleenkin, vaikka tämä on Marielle läheisin. Hän on Eduardille äiti, jonka kello on vedettävä sunnuntaisin. Eduardin omaan kotiin äitiä ei kutsuttu. Ovat olleet ystävät: nuoruudessa Hélène ja aikuisena Tatjana. Ovat olleet palvelijat Marja ja Martta, on vanhainkodin hoitaja Enkeli elämän viime vuodet. Onneksi on ollut rakastettu Gabriel.
Nevanlinna on kyllä hyvin osoittelevasti nimennyt henkilönsä. Marj(i)a: pojan, pelastajan, rakastettu. Marie kokee poikansa oman elämänsä pelastajana. Hän sanoo ajatuksissaan poikansa syntymäpäivänä: "Kiitos että synnyit." Maria-nimi on hyvin monimerkityksinen tässä romaanissa, tuleehan hakematta mieleen myös Lasaruksen sisaret Martta ja Maria. Enkelin arkinen nimi on Pirkko, hänen äitinsä on Eeva. Pirkko-nimen taustalla on kuitenkin Birgitta, pyhä.
On Wilhelm, omavaltainen keisarimies, joka määrää Marien elämästä ja yrittää hallita poikaakin. Oli nuoruudenrakastettu Victor, voitto lapsuudenkodin ahtaista, vaikkakin onnellisista rajoista. Päivät ihanassa Pariisissa, seksuaalisuuden voitto. Seksuaalisuuden valtaanhan Marie joutui Wilhelm-Guillaumensakin kanssa: avioliitto solmittiin ensi hurmassa. Morsian oli vasta 18-vuotias. Ja entäpä Gabriel. Hän olikin kaikki, hän oli enkeli.
Ja Marie. Tietenkin Ikiaikainen Maria jälleen, ne kaikki merkitykset: pyhä äiti – Marie menettää kaksi lastaan vastasyntyneinä –, rakastettu, ymmärtäjä, yksinjääjä.
Marie Myhrborgh: MM, 2000 roomalaisin numeroin, syntyi 31.12.1899, kuoli 31.12.1999. Minkä kaiken edustajaksi Nevanlinna Mariensa kirjoittaakaan: vuosisadan, vuosituhannen, menneen ja tulevan. Ja juuri Marien, joka on kahden kulttuurin välissä lapsuutensa ja nuoruutensa Strasbourgissa ja kahden kulttuurin välissä koko aikuisuutensa suomenruotsalaisessa Helsingissä, äidinkielettömänä, puolikielisenä, irrallisena. Hänessä voi nähdä hyvinkin vahvaa eurooppalaisuuden symboliikkaa.
Romaani on hyvin tarkkaan suunniteltu, läpinäkyvän rakennettu, kuin nykyiset lasitalot. Luvut on nimetty AAMU, AAMUPÄIVÄ, ILTAPÄIVÄ, ILTA sekä romaanin nykyhetken merkityksessä että Marien elämänvaiheiden merkityksessä. Metaforassahan ei mitään ihmeellistä eikä uutta ole, ja hyvin se tässä(kin) toimii. Marien kertojanääni, muistelun ääni seuraa hänen ikäänsä. Alun jutustelevuus, ylevän ja arkisen sekoittuminen ja epäsuorat dialogit kai yrittävät kuvastaa nuoruutta, mutta minua ne häiritsivät.
Toinen ääni, Enkeli, tarvittiin kertomaan se, mitä vanhainkodissa viimeiset vuotensa viettänyt Marie ei tiedä: hänen poikansa kuolema, hänen itsensä kuolema, se, että hänen sukunsa jatkuu hänen poikansa jälkeen. Enkeli on nimittäin Marien pojan ja hänen palvelijansa Marjan tyttären tytär, mikä paljastuu Enkelille sattumalta. Marie ei saa sitä koskaan tietää, mikä on äärettömän surullista.
Lukijana kuitenkin olisin mieluummin lukenut kaiken Enkelin päiväkirjalleen kirjoittamankin Marien äänellä: joidenkin mariemaisen tarkkojen havaintojen kautta - Eduard ja Marja läheisessä kohtauksessa ohimennen; Marien ihmettely, kun Eduard ei enää ollenkaan käy katsomassa; valokuvan nostaminen merkittävämmäksi motiiviksi - olisin otaksuttavasti osannut päätellä tai ainakin aavistaa, että jotakin enemmänkin on tapahtunut. Kirjailijaa en toki tarkoita neuvoa, itseäni lukijana vain mietin.
Suku on kenties sammuva kokonaan dramaattisesti Khao Lakissa, jonne Enkeli äitinsä ja tyttärensä kanssa on lähdössä romaanin viimeisen sivun päiväkirjamerkinnässään. Tuosta lopusta en pitänyt ollenkaan. Minua se ahdisti tavattomasti: tuntuu kuin koko Marien sadan vuoden elämä on mennyt hukkaan, jos jäljelle ei jää edes hän, pojantytär Eeva, joka ikään kuin vahingossa syntyi ja synnytti uutta sukua, Enkelin ja hänen tyttärensä Aliisan.
Joka tapauksessa: Marie jää minun muistoihini, ja luen varmasti vanhettuani uudelleen hänen sadan vuoden elämästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti