Jonkin aikaa olen seurannut sitä, mitä reittiä blogiini tullaan. Jotkut tulevat suoraan, ilmeisesti blogini on heidän kirjanmerkeissään. Se tuntuu ihmeelliseltä ja onnelliselta. Että jotkut lukevat kirjoituksiani säännöllisesti! Siitä olen hyvin kiitollinen heille. En siis kirjoita vain itselleni, vaikka kirjoittaminen siltä tuntuukin.Kovin usein ei sivuillani synny keskustelua, mikä tietenkin johtuu teksteistäni: ne eivät herätä riittävästi ajatuksia, ne eivät synnytä vastalauseitakaan - ilmeisesti. Enhän tietenkään voi tietää. Mutta jokainen kommentti on tervetullut ja jokaisesta olen iloinen.
Joskus ajattelenkin, kuinka mukavaa olisi, jos lukija joskus ilmaisi itsensä vaikka kuinkakin lyhyellä kommentilla. Erityisesti ilahduttaisi vakituisten vierailijoiden kommentit. Mutta lukijalla on täysi oikeus olla piilossa, olla vain lukija. Jokainen lukija on tärkeä!
Yksi kiehtova joukko lukijoissani ovat he, jotka hakevat blogistani vinkkejä koulutöihin. Pystyn hyvin päättelemään sen, sillä he tulevat sellaisilla googlehauilla, jotka tunnistan äidinkielen ja kirjallisuuden tehtäviksi.
Yleisin haku taitaa olla viime kevään ylioppilasesseen otsikko Mihin tarvitsemme facebookia? Kirjoitin siitä lyhyesti keväällä, mutta eipä tekstistäni lukiolaiselle taida apua olla hänen kirjoittaessaan omaa esseetään - onneksi, sanoo minussa äikänope. Ja kummastuttaakin, sillä luulisin heidän olevan paljon minua tietävämpiä tuon aiheen suhteen. Minä olen ollut Facebookissa vuoden verran enkä ole siellä kovinkaan aktiivinen.
Toiseksi lukiolaisten hakulistalla on Raija Siekkisen Leipä-novelli. Se oli muutama vuosi sitten ylioppilaskoetehtävänä. Opettajat ovat näköjään mieltyneet siihen ja antavat sen luettavaksi oppilailleen. Ja nämä siis hakevat apua - toivottavasti eivät sentään valmista analyysia ja tulkintaa - netistä. Blogistani voi siihen muutaman vinkin saada, mutta ei kyllä valmista analyysia. Toivon silti, ettei kukaan varasta minun tekstiäni sellaisenaan. Sitä paitsi kyllä kokenut opettaja erottaa sen oman oppilaansa tekstistä.
Mutta kenties eniten on tultu lukemaan tekstiäni Tsernobylin lapsista. Se tuntuu erityisen hyvältä, sillä tekstini kautta lukijat löytävät - jos avaavat linkin - erinomaisen kuvasarjan niistä monista sairauksista, joita ydinvoimalan tuho on aiheuttanut lapsille. Tuo kuvasarja ei voi olla liikuttamatta katsojan tunteita. Tsernobyl ei saa unohtua.
Kuvianikin on viime aikoina tultu katsomaan. Se minua ilahduttaa - ja hämmentää. Tunnen suurta nöyryyttä sen edessä, olenhan aivan amatööri kuvaajana. Mutta jos kuvat jotakuta ilahduttavat, mikäpä sen mukavampaa. Ja vaikka eivät ilahduttaisikaan!
Bloggaus on ollut harrastukseni nyt reilut kaksi vuotta. Se on mukavaa ajanvietettä, mutta pakottaa joskus myös ajattelemaan, rakentamaan oman mielipiteensä. Tavoitteeni nimittäin on kirjoittaa vakavistakin aiheista, ainakin silloin tällöin. Kirjallisuus on kestoaihe, mutta sitä lupausta en ole pystynyt pitämään, jonka itselleni kesällä annoin. Ehkä jossain vaiheessa.
Kiitos lukijat! On hauskaa tietää, että te olette olemassa.
Kuvassa on uuneja, jotka muutaman talvisen viikon kotini lähellä ilahduttivat kuin taideteokset. Rakennukset niiden ympäriltä purettiin, ja nyt on hävitetty myös uunit. Saapa nähdä, millaisia taloja tuolle kauniille tontille ensi kesänä aletaan rakentaa. Tuskinpa niihin kuitenkaan tuollaisia uuneja muurataan.
2 kommenttia:
Hilma,
luulen, että aina on oppilaita, jotka haluavat syventää tietämystään ja jotka haluavat varmistusta ajatuksilleen. Ja sitten on leegio niitä hieman laiskoja teinixejä, jotka tahtovat katsoa, mitä muut aiheesta ajattelevat. Eipä siinä mitään pahaa, päinvastoin, tiedonhalu olkoon aina hyvästä.
Itseäni vähän jopa kummastuttaa, miten paljon yleensäkin kirjallisuushakuja on. Yksi ainoa Peppi Pitkätossu -kirjoitus aikoja sitten poikii koululinkeista lähes joka päivä hakuja omaan blogiini, samoin ihan lyhyt mainintakin jostain klassikkoteoksesta. Ja hakujen muodostakin aistii opiskelijan, joka hakee materiaalia kenties kirjallisuusesitelmäänsä tai johonkin kirjoitelmaansa. Ja vielä on niitä, jotka selvittävät kirjan luvun lukemalla, mitä teoksesta on sanottu..
Vähän harmillinenkin puolensa yleensä hauilla voi olla - en puhu enää koulumaailmasta. Jos erehtyy kirjoittamaan yhdenkin seksimaininnan tai puolihuolimattomasti heitetyn jutun vaikka kommenttiinkin, niin saa pilvin pimein erotiikannälkäisiä hakuja milloin mistäkin.
Muuten, tuo uunikuvasi on hieno, kyseessä on taiteellinen näkymä, joka kannatti kuvata. Eivät muutkaan kuvasi mitään alkioita ole, vaan ihan katsottavaa kuvastoa.
Iines, kiitos kommentista. Samoin ajattelen minä: on vain hyvä, jos tahtoo tietää lisää, jos tahtoo nähdä toisinkin silmin. Siitä en pidä, että joku ottaa tekstin omakseen. Se on varkautta. Mutta ei minun tekstejäni voi sillä tavalla käyttää (olen siitä oikeastaan pitänyt koko ajan huolen), tosin osia niistä kai voi.
Minunkin jutuistani jotkin saavat öiset surffailijat liikkeelle, mutta pettyvät he kyllä varmasti ja nopeasti hakevat seuraavan googlen linkin. Eipä tuota sanastoa voi sillä perusteella valita, mitkä ovat sen googlehakujen seuraukset.
Kiitos kuvakommentistasi! Otin paljon kuvia. Tiesin, etteivät uunit kauan säily, ja kun päivät olivat niin kauniita muutenkin, oli kuvauskohde mitä otollisin. Minustakin kyse oli taiteesta: uuneja oli toistakymmentä, ne olivat maisemassa kuin patsaat, veistoksellisina ja jokainen omanlaisenaan. Mutta nyt niitä ei enää ole. Yhden päivän aikana ne oli kaikki jyrätty maan tasalle ja kuormattu kaatopaikalle.
Lähetä kommentti