Näitä vaatimattomia ahertajia nuori isänmaa tarvitsi. Heidän lapsuutensa oli ahkeruuteen ja nöyryyteen kasvamista, heidän nuoruuteensa sattuivat sodan vuodet. Heidän työteliään elämänsä jäljet näkyvät: on saatu hyvinvointia, on vaurastuttu. Lapsiakin heille yleensä siunaantui varsin paljon. Niinpä he vanhoilla päivillään ovat voineet onnellisina ja ylpeinä katsoa isoa perillisten joukkoaan vaikkapa syntymäpäiväjuhlissaan. Lapset ja lapsenlapset ovat menestyneet, he ovat saaneet käydä kouluja akateemisiksi asti ja löytäneet itselleen hyvät ammatit.
Tällaisesta ahertajasta kirjoittaa Juhani Syrjä romaanisarjassaan Juhosta. Juho osallistuu keväällä 1918 kapinaan, mikä oli hänelle itsestään selvää, torpparin poika kun oli. Sarjan ensimmäinen osa kertoo lakonisen koskettavasti nuoren Juhon sotakokemukset, joutumisen vankileirille ja leiriajan kauheudet. Koti-Vimmun ruisleipä pelastaa Juhon hengen, ja luurangoksi la
ihtunut nuorimies palaa elokuussa ehdonalaiseen päästyään kotiin - jatkaakseen vankistuttuaan rudakon kaivamista siitä, mihin se helmikuussa jäi: "Tunnit kuluivat kuokkamaalla. Musta rutakuntta oli runsaan puolen kuokanterän paksuinen. Ala laajeni tyydyttävästi. - - Vain kun oikein koville väänsin kantoa, tuntui rinnassa semmoinen värisevä vajaus."Juho on varmaankin ikäpolvensa hyvä edustaja: hänen elämänsä on kuvattavissa hänen tekemistensä kautta. Työ ja toimekkuus leimaavat häntä ja hänen päiviään. Vanhat päivänsäkin hän täyttää tekemisellä: tarkkaan hän kuvaa sitä, miten rakennetaan kanala uuteen asuinpaikkaan, huolellisesti kirjataan jokainen työvaihe, perusteellisesti kerrotaan jokainen kanaparven vaihtaminen, tarkkaan saa lukija tietää, suorastaan nähdä mielessään, miten loppuunmunineet kanat nyljetään ja pestään myytäviksi.
Eläkerahat jo tulevat tilille, kun Juho vielä Marttansa kanssa joka päivä kerää munat ja puhdistaa ne kennoihin. Juho jo miettii lopettamista, mutta Martta ihmettelee, mitä he sitten tekisivät. Jo 70-vuotias Juho on, kun viimein on aika lopettaa oma kanala - sydän ei enää jaksa moista menoa. Ei hän kuitenkaan malta olla osallistumatta poikiensa viljelyksiin ja kanalanpitoihin. Yhteiskuntaelämää hän seuraa kiinteästi niin lehdistä kuin televisiostakin.
Tunteista ei puhuta, mutta se ei tarkoita, ettei niitä ole. Juho hommaa Martalleen automaattipesukoneen, jotta tämä pääsisi helpommalla. Se on Juhon tapa osoittaa välittämisensä. Onnea ja huolehtimista on Juhon sanoissa usein hänen kertoessaan kuudesta pojastaan ja näiden elämästä. Paljon isä poikiensa elämässä mukana onkin, jokaisessa muutossakin. Vanhat päivänsä Martta ja Juho elävät ensin Jaakon, sitten Juhanin perheen talossa.
Juho tulee toimeen kaikkien kanssa, mutta hän ei koskaan unohda omaa taustaansa, kokemuksiaan vuoden 18 keväällä. Hän on koko ikänsä punikki: "Koska olimme menossa tapaamaan toista punikkiveteraania, tuli meille Juhanin kanssa Hauhon paikkeilla mieleen vähän tutkailla vuoden -18 sotatietäni." Juho on poikansa perheen kanssa menossa tapaamaan miniänsä isää ensimmäistä kertaa.
Juhon tarina näyttää, mitä tarkoittaa sovinto arkisessa elämässä. Juho ei jää murehtimaan sodassa ja vankileirillä kokemiaan kauheuksia, mutta ei hän niitä vähättelekään. Häntä vie eteenpäin elämisen halu. Ja eläminen on hänelle tekemistä, uuden kokeilemista ja oppimista, työtä. Vaikka hän on tekevä mies, hän tarvitsee jatkuvasti muita avukseen - tai johdettavakseen. "Tykkäsin suunnitella töitä ja liikutella isoa väkeä. - - Vuosikymmenien aikana sain ohjata etupäässä poikiani. Miniät ja lapsenlapset joutuivat hekin perunamaalle." Juho on tärkeä mies yhteisössään, mutta ilman sitä hän itsekään ei voisi elää.
Näinä aikoina eletään niitä päiviä, kun sisällissodan taistelut alkoivat olla ohi: valkoiset olivat koonneet punaiset vankinsa leireihin tai teloittaneet heidät saman tien. "Minulla oli jo kuulopuheista se tieto, ettei punaisia asenaisia säästetty - -. Kun - - lähdimme taas jatkamaan matkaa, olivat äsken pidätetyt miehet samassa vankijoukossa. Valkeakosken tyttö jäi yksin valkoisten jalkamiesten kanssa. Ja jonkun ajan kuluttua takaa kuului kiväärin laukaus, arvasin sen olleen hänelle." Juho vietiin Hennalaan, sieltä Lappeenrantaan ja lopulta Konnunsuolle ojaa kaivamaan. Sinne ojan penkkaan jäivät ne, jotka eivät kaivaa jaksaneet.
Näinä päivinä puhutaan sovinnon sanoja, mutta kaikki eivät tunnu olevan niihin vieläkään valmiita, vaikka muuta väitettäisiin. Jotkut olivat sovinnon sanoihin valmiita jo silloin, kun voittajat vielä tappoivat voitettuja, kun voitonjuhlat olivat vasta tulossa. Yksi heistä oli Kyösti Kallio, joka Nivalan kirkossa piti 5. toukokuuta sovinnon puheensa. Kuvittelen kirkkoon myös nivalalaisen pappani, nuoren vaatturin. Hänen kolmas poikansa, Joel, syntyisi kesäkuussa 1920. Tämä poika olisi löytävä sodan jälkeen vaimokseen sen Martan, jonka saattelemme viimeiselle matkalleen toukokuun lopulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti