Loviisa jää katsomaan ylös, Jumalaansa: "Anna minullekin rakkautta, anna minullekin rakkautta." Malviina on lähtenyt iäksi, Loviisa on voittanut Juhanin - ja jäänyt silti ilman.Tutut Hella Vuolijoen Niskavuoren naiset, tutut koskettavat ja vahvat dialogit naisten välillä. Naisten elämä: miehen rakkaus, lapset, työ. Rakkautta eivät Niskavuoren naiset saaneet, työtä saivat, vaurauttakin. He kasvoivat vahvoiksi, herkistäkin tuli kovia. Rakkaudettomuus kovettaa Loviisan, mutta oikeudenmukaisuuttaan hän ei menetä.
Koulun draamaryhmä oli valmistanut kurssinsa lopputyöksi 45 minuutin esityksen Niskavuoren nuoresta emännästä. Osaavat ja innostuneet oppilaat toivat pienelle näyttämölle Loviisan, Malviinan, Juhanin, Hetan, Kustaavan, Ison-Martin, Iitan ja Liisun muutamassa näytelmän keskeisessä kohtauksessa. Esitys on nimetty feministisesti: Niskavuoren naiset helvetissä.
Vähin rekvisiitoin, valoilla ja musiikilla tehostettuna saatiin näyttämölle Niskavuori ja sen latautunut elämä. Se kulki näissä kohtauksissa nuoren Loviisan ja Juhanin tulevaisuuden suunnitelmia täydestä, onnellisesta iltahetkestä Malviinan ja Juhanin intohimoon, jonka paljastuminen saa epätoivoisen Loviisan kutsumaan kuolemaa.
Näytelmä loppuu Loviisan ja Malviinan syvään ja rehelliseen keskusteluun rakkaudesta, velvollisuudesta ja naisen osasta. On saatava lopullinen päätös siitä, kumman Juhani on. Malviina sanoo Loviisalla olevan kaikki, hänelle ei jää kuin värisevä tunne sydämen tienoille. Pojan he ovat molemmat Juhanilta saaneet.
Loviisa kuitenkin tietää, että kun ei ole rakkautta, on kaikki muukin elämä jotenkin vajaata. Saamistaan langoista hänen on kuitenkin elämänsä kudottava, vaikka kauneimmat värit tulevatkin elämän kankaasta aina puuttumaan. Nuoresta ja haaveilevasta Loviisasta kasvaa viisas ja oikeudenmukainen, mutta ankara ja omiaan, niin ihmisiä kuin omaisuuttaankin, viimeiseen saakka puolustava nainen. Hän oppii kätkemään surunsa ja rakkaudenhaaveensa syvälle sydämeensä.
Näyttämölle jäävän nuoren ja totiseksi käyneen Loviisan kasvot ovat kuitenkin vielä avoimet ja kärsivät, hänen tuskainen, koko tulevan elämän mittainen pyyntönsä Jumalalle ahdistaa kuulijaa kyyneliin saakka. Viimeinen kuiskaus jää leijumaan tilaan pitkiksi sekunneiksi ennen kuin raikuvat aplodit sen täyttävät. "Anna minullekin rakkautta."
Koulu on paljon muutakin kuin pulpetissa istumista. Sen sai taas eilen illalla huomata. Ja nämä samat nuoret jatkavat kevään mittaan yhtä innostuneina: lakkiaisjuhlan musiikkiesitykset ovat tekeillä.
3 kommenttia:
Tosi kiva postaus! Niskavuori-sarja kuuluu suosikkeihini. Tunnistan siitä suomalaisen elämän syvät värit. Loviisan käy hyvin esimerkiksi siitä, miten nainen voi kasvaa vaativiin tehtäviin. Itse vähän ihmettelen, millä keinoin Loviisa vältti katkeroitumisen. Minulle ei riittäisi aviomiehen arvostus, vaan haluan rakautta. Wuolijoki on tosin tasapuolinen, sillä Niskavuoren Malviinan tapaus osoittaa, että myös nainen voi olla kova ja rakkaudeton.
Meidän sukupolvemme (oletan sinut aika lailla itseni ikäiseksi) olemme nähneet Niskavuoret moneen kertaan. Silti ne jaksavat koskettaa kerrasta toiseen. Joka kerta liikutun Niskavuoren Hetan lopussa, kun Heta nöyrtyy tunnustamaan rakkautensa Akustiin: "Akustia ei enää ole."
Paitsi ihmisen elämän suurista tunteista, Niskavuoret puhuvat työstä. Elokuvat ovat suorsastaan kansanperinteen kuvausta nykyään: Hetassa ja Leivässä on kuvattu pitkiä otoksia siitä, miten maata viljellään. Hurjan kauniisti ja työtä kunnioittaen ne on tehty, Naistet ja miehet elävät rinta rinnan, yheiseen kurkottaen.
Minä en oikeastaan pidä Malviinaa rakkaudettomana, hän vain joutui ottamaan sen osan, joka hänelle jäi, luovuttamaan. Mutta kuinka ryhdikkäästi hän sen teki, itsenäisenä naisena hän eli ja poikaansa rakastaen.
Loviisa ei katkeroitunut, sillä hänelle jäi kuitenkin niin paljon: lapset, Niskavuori ja sen emännyys. Niistä hän sai elämälleen mielen. Hän pystyi katsomaan Juhanin tekojen läpi sitä, minkä oli itselleen tärkeimmäksi ottanut: lastensa tulevaisuutta, jonka hän näki Niskavuoren vauraudessa.
Viimeisinä hetkinään hän muistelee kuitenkin suuria tanssiaisia, joissa hän onnellisena nuorikkona saa tanssia rakkaan Juhaninsa käsivarsilla. Rakkaus siis on kuitenkin tärkeintä.
Niin, Pioni, en minäkään pystyisi elämään rakkaudetonta avioliittoa - en pystynytkään. Parempi on elää yksikseen ja säilyä pehmeänä, ainakin pehmeämpänä.
Lähetä kommentti