Minulla on menossa kolmas osa Doris Lessingin Väkivallan lapsista, Myrskyn varjossa. Pidän niistä kovasti, edelleen uudestaan luettuna - ensimmäisestä kerrasta onkin jo 25 vuotta.
Romaanisarja on hyvin vahvaa kerrontaa. Hämmentävintä on uskomattoman taitava romaanin päähenkilön, Martha Questin, sisäisen maailman ja ulkoisen todellisuuden samanaikainen valotus, joka on lukijalle läsnä jokaikisellä sivulla. Marthan elämä kerrotaan äärimmäisen yksityiskohtaisesti: interiöörejä, pukuja, kampauksia, tanssia, ompelemista, lukemista, ruoanlaittoa, rakastelua, kokouksia, lapsenhoitoa. Samanaikaisesti teos on mitä suurimmassa määrin älyllistä, moniin ulottuvuuksiin yltävää, erityisen yhteiskunnallista tekstiä.
Aivan oudolla tavalla teos on ajaton ja paikaton, kun ottaa huomioon, että tapahtumat sijoittuvat 30 -40-luvun eteläiseen Afrikkaan (lukemani kolme ensimmäistä osaa) ja teossarja on kirjoitettu 50 - 60-luvulla. Ja kuitenkin se on juuri aikansa ja yhteiskuntansa oloja terävästi ruotivaa. Miten joku voikin osata kirjoittaa niin!
Puhuimme ystäväni kanssa joulun alla äitiydestä ja siitä, kuinka nykyaikana naiseutta ja äitiyttä rakennetaan. Niin helposti nuoret äidit taipuvat niihin kuviin, joita heille näytetään: on oltava niin paljon konkreettista, tavaroihin ja tiettyihin malleihin kytkeytyvää äitiyttä. Lapsen saaminen tekee naisesta äidin – ja vuorovaikutus lapsen kanssa syntyy nopeasti, kun on sille altis. Se on tärkeintä äitiyteen kasvamisessa.
Marthasta tulee 19-vuotiaana äiti, vaikkei hän olisi aluksi tahtonut. Vauvan synnyttyä hän huolehtii tästä tunnollisesti ajan ohjeiden mukaisesti. Hän syöttää neljän tunnin välein, antaa vauvan leikkiä tunnin leikkikehässä, ompelee tälle vaatteita, ulkoiluttaa. Mutta samalla hän kamppailee äitiyttään vastaan. Hän unohtaa helposti tyttärensä, kun tämä on isoäitinsä hoivissa. Erotessaan hän jättää paitsi miehensä myös tyttärensä. Onko Martha moderni nainen? (Moderni on kyllä Marthan mielestä hyvin vanhanaikainen sana, 20-luvulle kuuluva - Matty käyttää itse sanaa järkevä.) Hänhän pystyy tekemään rohkean valinnan, ottamaan avioeron:
Häntä hämmästytti, että kaikki hänen tuttavapiirinsä naiset olivat yksi toisensa jälkeen salaa tulleet hänen luokseen sanomaan, että ihailivat hänen rohkeuttaan ja toivoivat, että voisivat tehdä samoin. He näkivät sen yksinkertaisesti pakona epätyydyttävästä avioliitosta; sen poliittista puolta ei ollut olemassa. (Hyviin naimisiin, 432.)
Martha on vahva nainen, vaikka sisäinen etsintä on hänen jatkuva olotilansa. Tunteeton hän ei ole, eikä hänen tekemänsä ratkaisu ole hänelle helppo – mutta se on ainoa, jonka hän näkee edessään, jos hän tahtoo tehdä itselleen oikein.
Tavattuaan äitinsä, joka ei millään tavalla tue tytärtään tämän elämänvalinnassa, vaan huutaa viime sanoikseen ”Ja mitä ihmiset sanovat?”, Marthalle kirkastuu, ettei hän tahdo tulla samanlaiseksi katkeraksi, tyttärensä elämää eläväksi äidiksi:
Ja nyt ajatus Carolinesta eroamisesta muuttui todelliseksi. Hän vei lapsen puutarhaan. Caroline leikki leluillaan matolla Marthan puhuessa hänelle. Hänestä tuntui kuin lapsi olisi täydellisesti ymmärtänyt, mitä hän sanoi – enemmänkin, että oli vain yksi henkilö, joka täydellisesti ymmärsi häntä, ja tämä henkilö oli Caroline. Hän tunsi heidän välillään voimakkaan myötätunnon ja ymmärtämyksen siteen. - - Martha piti tarmokkaasta ja elämää sykkivästä pienestä olennosta lujasti kiinni hetken ja kuiskasi puhdasta hellyyttä tuntien: - Tulet olemaan täysin vapaa, Caroline. Päästän sinut vapaaksi. (HN 438.)
Päästäessään Carolinen vapaaksi Martha päästää vapaaksi kuitenkin vain itsensä. Lapseen hän heijastaa omat toiveensa ja tarpeensa, oman sisimpänsä hän näkee lapsensa silmissä. Pieni kolmivuotias tyttö olisi tarvinnut äitiään, ehdoitta. Hänelle ei jäänyt myöskään vaihtoehtoa, hän ei voinut valita. Nuori Martha ei elämän valintojaan tehdessään osannut ymmärtää, että lapsi oli valittu jo aiemmin, eikä häntä voinut enää valita elämästään pois – vaikka hänet jättääkin siihen elämään, josta erkanee. Äitiys on pysyvää.
Lapsesta ja äidistä ja lapsen ja äidin suhteen pysyvyydestä on koskettavimmin viime aikoina kirjoittanut Riina Katajavuori runossaan Beslan, joka on ilmestynyt kokoelmassa Kerttu ja Hannu. Se on kuultavissa ja luettavissa TV1:n Runoraadin sivulla.
Doris Lessingin kuva on Ylen haastattelusta vuodelta 1982. Noihin aikoihin luin Lessingiä ensi kerran; sitä en muista, näinkö haastattelun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti