Aihetta juhlaan

Koulussa oli juhlat. Tunnelma oli iloinen, niin kuin aina kun yläkoulun ilmaisutaidon oppilaiden näytelmää saamme katsoa. Joulunäytelmä on ollut koulumme traditio jo toistakymmentä vuotta; tänä vuonna näimme näytelmän jo tänään - 90-vuotiasta Suomea juhlistimme. Näytelmä oli Pikku Pietarin piha, ja mikä piha se olikaan, mitkä ihmiset siellä. Teatterista innostunut teknisen työn opettaja ryhmineen oli saavuttanut taas kerran enemmän kuin me osasimme odottaa: hyvää odotimme, erinomaisen ja loistavan saimme.


Näytelmän ja juhlaruoan jälkeen saivat valkolakkinsa syksyn neljä ylioppilasta - iloinen ja juhlallinen tuokio sekin lakinpainamisineen, Gaudeamuksineen, ruusuineen ja halauksineen. Onnellisia, hymyileviä nuoria, ylpeitä vanhempia ja isovanhempia.

Tavoitteisiin ei päästy kepeästi askeltaen, vaan monen mutkan ja kuopankin kautta. Ne ovat nyt takana, ja uusi tie edessä odottamassa. Suora ei liene sekään, mutta auki se tie on.

Koulu on yhteisö. Sen saimme taas tänään kokea. Vain yhteisestä työstä voivat syntyä ne tulokset, joita olimme todistamassa. Yhteisesti niistä iloitsimme: nauroimme ja itkimme näytelmän henkilöiden mukana, nuorten ylioppilaiden onnea vahvistimme.

Näinä viikkoina on kovasti puhuttu siitä, kuinka varsinkin lukio kasvattaa nykyään vain yksilöllisyyttä korostaen ja yhteisöllisyyden unohtaen. Ainakin meidän koulumme väki on toista mieltä - sen näyttävät teot. Vaikka meidän lukio ei ole voinut koskaan ylpeillä sellaisilla huipputuloksilla, joilla suurten kaupunkien eliittilukiot, voimme olla aidosti onnellisia siitä, että meidän oppilaamme kasvavat nuoriksi aikuisiksi pienessä, hyvähenkisessä yhteisössä, jossa jokainen tuntee toisensa ja jossa tehdään työtä yhdessä. Ja hyviin tuloksiin on meilläkin päästy, loistaviin arvosanoihinkin, mutta ennen kaikkea siihen tärkeään tulokseen, että liki jokainen lukiolainen on saavuttanut tavoitteensa: valkolakin.

Pian odottavat ystäväperheen juhlat - ylioppilasta sielläkin juhlitaan.