Kesälukemista

Kirjoja on kesken hävettävän paljon (katso oikealta!); osa on ollut talvesta saakka, toiset vain päivän. Pidän Jelinekin ja Munron silti sinnikkäästi listalla, sillä aion lukea ne.

Matti Röngän Hyvä veli, paha veli -dekkari on noussut saksalaisten kriitikkojen listan kärkeen. En ole lukenut dekkareita moneen kesään, enkä aio niitä tänä kesänäkään enempää lukea. Mutta pitihän kirjastosta Röngän kirja hakea, kun en ole yhtään hänen dekkariaan lukenut. Jospa Viktor Kärppä onkin kiinnostava tuttavuus.

Alku on oikein vetävä: nuori poika tekee kuolemaa lumihangessa - suorastaan runollisesti kuvattuna - hänet löytää kalikaksi jäätyneenä pihakoneiden ajon maailmanmestariksi itsensä kuvitteleva nuori mies. Siitä alkaa vimmattu etsintä, paljastuu nimittäin, että pojalla on elimistössään aimo annos kovaa heroiinia. Venäläiset sitä rajan yli tuovat.

Mitään, kerrassaan ei mitään ihmeellistä ole Röngän kirjassa. Stereotyyppisiä, ohuita henkilöitä, vaikka heille onkin erikoisuuksiksi kirjoitettu suuhun milloin virrensäkeitä, milloin inkeriläistä aksenttia. Kukaan päähenkilö Kärppää lukuun ottamatta ei kasva eläväksi ihmiseksi, vaan jää paperille puhumaan puhumisiaan ja tekemään tekemisiään.

Nokkelaa sanailua, humoristisia heittoja, jotka jaksavat kymmenen sivua huvittaa mutta joihin sen jälkeen vain väsyy. En kyllä lukenutkaan kuin 30 sivua. Mutta se riittää siihen, että voi jotain kirjasta sanoa, ainakin siis sellaisen genren kirjoista kuin dekkarit.

Minkälaisia ovat Saksassa ilmestyvät dekkarit, kun tämä on paras? Röngän kirjan suosion syy taitaakin olla sen aiheessa, ei kirjallisissa ansioissa. Saksalaisia kenties viehättää venäläisten huumerikollisuus, venäläisten pikkurikollisten maailma. Mutta kun edes juoni ei alkua pidemmälle vedä. Viktor Kärppä vaikuttaa mukiinmenevältä päähenkilöltä keikkuessaan sekä lain tällä että tuolla puolen, arkisempi versio Raidista.

Röngän kirja oli siis pakko jättää kesken. Ja aivan yhtä pakko oli etsiä hyllystä romaani, joka kestää ties kuinka monta lukukertaa. Kuinka näennäisen vähin elementein Raija Siekkinen naisen ja miehen tarinat kertookaan, Sen mikä tapahtui täällä: kerronta elää aikatasojen läpi, saman virkkeen sisällä minä asettuu tarkkailemaan itseään myöhemmin ja jatkaa minänä kerrontahetkessä, luvun sisällä kertojina ovat sekä mies että nainen ja tekevät havaintoja kielellä, joka vie lukijan siihen maailmaan jota henkilöt elävät.

Ja kuin vähitellen avautuu mennyt ja valottuu tuleva. Pienin siveltimenvedoin maalataan ne kohtalokkaat hetket, jotka ovat saaneet naisen palaamaan talolleen ja miehen ajamaan ja taas ajamaan samaa tietä. Pienessä romaanissa on siis myös tarina, itse asiassa suuri tarina, kertojilleen suuri, elämän mittainen.

Edelleen vain vahvistui Raija Siekkisen paikka lempikirjailijoideni joukossa, Novellit on nostettava yöpöydälle.