Vietävät veljekset

Kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Seitsemän veljestä. Mikko Roihan ohjaama esitys piti otteessaan. Paljon, eniten, oli tuttua Kiveä; jotain oli kuitenkin myös muuttunut: muutettu, lisätty ja ennen kaikkea jätetty pois.

Näyttämöllä on keskityttävä veljesten elämän tapahtumiin. Kiven romaanin luonto, kahdeksas päähenkilö, jää näyttämöllä vain viitteelliseksi. Lienee perusteltua jättää pois myös veljesten ystävät: Taula-Matti ja hänen kertomansa tarinat sekä Tammiston Kyösti. Kyllä tuttuja henkilöitä ja tapahtumia silti riitti tekemään veljeksistä juuri Kiven poikia.

Joitakin vuosia sitten näin Teatterikesässä Kari Heiskasen ohjauksen Lahden kaupunginteatteriin. Se on jäänyt vahvasti mieleen. Siinä näyttämöä hallitsi puu monella tavalla. Näyttämö oli kokonaan peitetty lastuilla. Lavastus oli kuitenkin varsin pelkistetty. Esityksestä on jäänyt mieleen monet vauhdikkaat kohtaukset, esimerkiksi poikien ankarat ajat vaikuttavan korkealla Hiidenkivellä.

Heiskasen ohjaus oli hyvin uskollinen alkutekstille, mutta korosti sen komediallisuutta. Kiinnostavasti siihen oli lisätty myös pieniä yksityiskohtia, jotka sitoivat sitä nykyhetkeen. Muistan erityisesti jotkin muoviesineet ja Fiskarsin kirveet, jotka alleviivasivat toista aikaa kuin Kiven.

Monin tavoin vahvemmin oli Mikko Roiha siirtänyt veljekset nykyaikaan. Se alkoi jo isojen veljesten tullessa ensi kertaa näyttämölle: heidän vaatetuksensa oli tätä aikaa, nuorten nykymiesten pukeutumiskoodi oli selvä viesti katsojalle. Näkemys oli uskottava ja perusteltu. Veljekset ovat ajattomia vanhempien puuttumisen tuomassa toimettomuudessaan, ahdistuksessaan ja surussaan. He eivät osaa elää muiden ihmisten ja sosiaalisen yhteisön vaatimalla tavalla, mutta keskenään he ovat tiivis joukko, suorastaan yksi sielu.

Roihan veljekset ovat kaikkea muuta kuin komediallisia. Vain harvoin esitys naurattaa, vaikka vauhdikkaita kohtauksia ei Työväenteatterin lavalta puutukaan. Sen sijaan se hymyilyttää ja herättää vahvaa myötätuntoa. Veljekset ovat vietävissä, he tuntuvat joutuvan kohtuuttomiin tilanteisiin täysin harkitsemattomasti ja muiden yllyttämänä. He ovat tunteidensa vallassa, niiden vietävänä niin hyvässä kuin pahassa.

Roihan ohjauksen vahva aggressiivisuus on uutta veljeksissä. Näyttämöllä tapetaan karhu, sen verta juodaan ja sen veren tahrimina otetaan vastaan Hämeenlinnan-matkalla pahoin mokailleet Eero ja Simeoni. Vastaanotto on kuin kirjassa: Juhani tuntee velvollisuutensa ojentaa ja kurittaa veljeään Eeroa. Mutta näyttämöllä kurituksen raaka voima on aivan toinen kuin kirjan lauseita lukiessa ajattelee:

"Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas häntä kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tantereelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa lausuen: 'Suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle sydämen!'"

Näyttämön Juhani on ei ole vain ankara veli vaan aggressiivinen mies, jota aggression tunne vie, vaikka veljeään kurittaakin. Ylettömän voimakas on myös Tuomaan aggressiivisuus, kun hän on kuristaa hengiltä miehen tappelussa. Nämä vihan ja vimman kohtaukset ovat hyvin merkittäviä tulkintoja siitä, mitä on olla yhteisöstään syrjäytetty mies - olipa aika mikä tahansa.

Tätä syrjäytymisen teemaa vahvistaa Roihan ohjauksessa musiikki. Veljekset ovat muusikoita, ja he soittavat kitaroitaan kovaa ja laulavat räkäisesti. Vain Oravan laulun laulaa Timo niin kauniisti kuin aina ennenkin on laulanut.

Roiha ei jätä veljeksiään seesteiseen elämään Impivaaran kymmenen metsäläisvuoden jälkeen, vaan näyttää, ettei ihminen voi muuttua kerralla, vaikka tahtoa olisikin. Hän vaihtaa asentoa siinä tulkinnassa, että veljeksistä tuli yhteiskuntansa kunnioittamia miehiä. Heistä tuli niitäkin, mutta heissä oli edelleen läpi elämänsä myös se nuori aggressiivinen, liikaa viinaa juova, öykkäröivä mies, joka oli joutunut sekä kotikuntansa vieromaksi että pelkäämäksi.

Roihan tulkintaan voi uskoa.