personal.inet.fi/luonto/
Uudella asuinalueella joutuu tyytymään siihen, että kotipihassa on vain vähän elämää. Tiheä rakentaminen vie eläinten elintilan olemattomiin. Linnut eivät löydä pesäpaikkoja, kun puut ovat vielä niin pieniä ja kun pellot, niityt ja joutomaat ovat supistuneet hyvin vähiin.
Kuitenkin kun aikaisin aamulla hipsin hakemaan lehteä laatikosta, näen usein rusakon loikkaavan pihan pensaasta, jossa se on viettänyt yönsä. Oletettavasti se on entisillä reviireillään. Vaikka rusakoista voi olla kovasti harmiakin, syöväthän ne keväällä istuttamani omenapuun, jollen onnistu sitä hyvin suojaamaan, olen silti joka kerta iloinen niitä nähdessäni.
Talon rakentamisesta on kolme vuotta, ja viime kesänä yllätyin: pihapihlajassa, hädin tuskin minua pitemmässä, kieppui ja piipitti kokonainen tiaispoikue. Ihmettelin, mistä se oli siihen lennähtänyt, eihän missään ollut pesäpönttöä, kun ei ollut sopivaa pesäpuutakaan. Mutta sitten oivalsin: vajan seinässä oli juuri tiaisen mentävä reikä. Sinne olivat tiaiset rakentaneet pesänsä, sinne oli emo muninut munansa ja siellä, seinän sisässä, oli poikue kasvanut.
Kaupungissa on oma luontonsa, ja se löytää kyllä pihapiiritkin, kunhan malttaa odottaa. Viime päivinä olen nauttinut tilhiparvesta, joka pelmahti syömään aronianmarjat pensasaidasta. Enpä minä niillä mitään olisi tehnytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti