Davi ja Lauri, kaksi pientä poikaa

Eilen lopetin Bo Carpelanin Lapsuuden. Viikko sitten luin Marko Kitin Meidän maailman. Kumpikin romaani kertoo pienestä pojasta pojan äänellä. Niiden kieli on kiehtovaa, sillä lapsi puhuu niissä omin sanoin: toinen poika on saanut kielelleen runsaasti ravintoa, hänen maailmassaan kirjat ovat tärkeitä; toisen pojan kielessä ei ole sanoja edes kaikelle sille, minkä hän näkee, ja sitä, mitä hän ei näe, sitä ei ole. Romaaneissa on paljon samaa, mutta monin tavoin ne myös eroavat toisistaan.

Romaanien pojat elävät kaupungissa, kerrostalossa. Ikkunoista näkyy katu, vastapäisiä taloja, autoja. Bo Carpelanin Davi elää 30-luvun Helsingissa, Marko Kitin Jannen ja Laurin koti voisi olla minkä tahansa kaupungin lähiössä. Romaanien pojat ovat paljon yksin, niin Davi kuin Laurikin.

Koti on heidän maailmansa. Davin koti on rauhallinen ja turvallinen. Vanhemmat luottavat Daviin. Ja vaikka Davi kuulee ja näkee vanhempien huolet, ymmärtää niukkuuden ja joutuu kokemaan äidin sairauden aiheuttaman ahdistuksen, Davi tuntee elämänsä turvalliseksi.

Pienet koti-illat ilman vieraita olivat kaikkein onnellisimmat. Ihmeitä, sanoi isä, ei saa aikaan yltäkylläisyys, vaan niukkuus, ja ylivertainen strateginen tasapaino. Hän hymyili äidille. Raparperikiisselissä kiemurtelivat maitopolut.


Davi nauttii yksinäisistä hetkistä, kun hän voi lukea, kuljeskella tutuilla kaduilla. Hän elää lapsen mielikuvitusmaailmassa, sanojen ihmeissä. Hänellä on ympärillään monia hyviä aikuisia. Silti hän joutuu kokemaan myös paljon menetyksiä ja hän oppii tuntemaan surun.

Hän oli osannut odottaa hyvästijättöjä eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kauan. Aina joku katosi eikä enää palannut: leikkikaverit, jotka vaihtoivat koulua , opettajat, jotka lopettivat, ukki, joka kuoli, ja päivät, jotka Davi tiesi, etteivät ne koskaan palaisi.

Marko Kitin romaanissa "meidän maailma", Laurin ja Jannen koti, on heidän vankilansa. Äiti lyö heitä laimin, pahoinpitelee heitä ja jättää heidät pitkiksi ajoiksi selviytymään yksin. Pojat laittavat ruokansa, pesevät pyykkinsä. He eivät saa poistua kotoa, vain Janne käy "koulun luona". Laurin kertomana maailma on todellinen, muuta ei ole. Mutta se järkyttää lukijan mielen.

Onneksi huoneemme ikkuna oli myös meidän maailmassa, sillä joskus minä pysähdyin moneksi, moneksi ajaksi sen eteen katselemaan autoja ja autojen taloa ja siellä kauempana näkyvää metsää. Metsä ei ollut meidän maailmasa ja siksi se oli kiinnostava.

Kukaan ei tunnu huomaavan pienten poikien kauheuksien täyttämää elämää. Naapurin mummon on hyvä ihminen. Hän huolehtii pojista kun äiti on sairaalassa, mutta ei hänkään ymmärrä, miten äiti poikiaan kohtelee, mitä julmuuksia pojat ovat kokeneet.

Mummon tuoma raparperikiisseli käänsi minun elämäni, ehkä veljenikin elämän, uskoisin, aivan uuteen suuntaan. Ensin me tuijotimme silmät palloina mummon lautaselle kauhomaa herkkua, emmekä uskaltaneet koskea siihen. Sen tuoksu levittäytyi keittiön pöydästä kaikkiin huoneisiin, ehkä jopa äidin pesäänkin. Kun kiisselin tuoksu sekoittui vielä korissa odottavien rusinapullien tuoksuun, ne muuttuivat yhdessä maailman ihanimmaksi tuoksuksi.

Lapsuus ja Meidän maailma kertovat lapsuudesta, pienten poikien elämästä. Joku voisi sanoa, että niiden aihe on pieni ja että ne eivät siksi ole tärkeitä. Joskus sellaista kuulee. Tärkeitä tuntuvat olevan ne kirjat, jotka kertovat sodista ja kansakunnan murrosvaiheista, ne kirjat, jotka käsittelevät talouden realiteetteja tai suurmiesten elämää. Sellaiset kirjat saavat julkisuutta, niistä puhutaan, ne muistetaan mainita palkintoehdokkaina - ja muistetaan myös ihmetellä joka yhteydessä, jos ne kirjat eivät palkintoa saakaan - käsitteleväthän ne niin tärkeää aihetta.

Kun romaani puhuu lapsen elämästä lapsen äänellä, se ei voi tavoittaa koko maailmaa, se tavoittaa vain "meidän maailman". Mutta lukijan on osattava lukea siitä se koko maailma, - sillä kyllä se siellä on, lapsen tavoin nähtynä, rivien välissä, sanojen sävyissä - sekin maailma, jota lapsi ei ymmärrä, mutta joka pahimmassa tapauksessa voi hänet luhistaa. Niin oli luhistua Laurin ja Jannen elämä siinä julmuudessa, jossa he elivät. Niin oli luhistua Davin elämä, kun alkoi sota ja kotikaupunkia pommitettiin. Siksi ne ovat tärkeitä kirjoja, siksi niiden aiheet ovat niin suuria. Ei ole olemassa tärkeitä tai vähän tärkeitä aiheita. On tärkeitä kirjoja.

Kylmän tunne jäi Daviin häviämättömäksi ytimeksi jonnekin ajatusten ja unten sisimpään.

- -

Onko ratkaisevaa, kertakaikkista muuttumisen hetkeä? Hetkeä, jolloin lapsi kokee koskaan unohtamatta pelon, ratkaisun, muuttumisen , ja voiman muuttumattomuuden? Miten lankesi päivänvalo? Miltä suunnalta puhalsi tuuli?

Arkkitehtuuria

Olen kuljeskellut lukemassa blogeja. Aikaa on ollut siihenkin. Kun kuljeskelee sattumanvaraisesti teksteistä ja kuvista toiseen, voi tulla mieleen kaikenlaista. Nyt tuli mieleen tällainen:

Kuva on Vaahteramäen Linan ottama ja hänen blogissaan Vaahteramäen naiset julkaisema. Siellä on muitakin kauniita kuvia Espoosta. Vaahteramäen naisten blogissa on usein kiinnostavia ja kauniita kuvia. (Toivottavasti Lina ei pahastu, kun lainaan hänen kuvaansa, mutta en voinut vastustaa kiusausta.)

Minä en tiedä, mikä kauppakeskus kuvassa on, en ole nimittäin koskaan käynyt espoolaisissa kauppakeskuksissa. Itäkeskus on ainoa, joka on minulle pääkaupunkiseudulta jotenkuten tuttu. On käymättä Jumbot, Sellot ja Ikeat. Kun olen Helsingissä, menen mieluiten kirjakauppoihin ja taidemuseoihin.

Lempäälän Ideaparkissa olen pari kertaa käynyt - alennusmyyntien aikaan -, ja kummallakin kerralla väsynyt jo puolen tunnin päästä. Mitään en ole sieltä sellaista löytänyt, mitä ei olisi Tampereellakin. Jokaisena työpäivänä sen rumiluksen ohi ajan kaksi kertaa. Käsittämätöntä on, että sellainen rakennus on saatu luvan perästä rakentaa niin näkyvälle paikalle, yhden valtakunnan valtasuonen varteen. Onkohan sitä kukaan suunnitellut? Ei ainakaan sen julkisivua, vai miksi nimittäisi sitä jättikokoisten mainosten täyttämää sekalaista seinää ja tavaranlastauslaitureita, jotka näkyvät moottoritielle.

Kuvassa ei siis ole Ideapark. Sen kuvaa en tahdo näkyviin. Espoolaisen kauppakeskuksen arkkitehtuuri askarrutti mieltäni. Tuollaisessa tilassako nykyihminen tahtoo vapaa-aikansa viettää? Siellä kuljeskeleminenko on paras tapa toteuttaa sitä, mitä tahdotaan vapaudeksi ajatella?

Minun mieleeni tuli vankila. Tony Hagerlund on kuvannut 2006 Turun Kakolaa, vankilaa, joka ei enää ole vankila.


Minun silmiini noiden kahden rakennuksen perusidea näyttää aivan samalta. Mutta toisessa rakennuksessa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi, toisessa he ovat vankeja.

Ovatko kauppakeskukset kuitenkin meidän vankiloitamme? Ainakin ne ovat sulkeneet monet sisäänsä silloin kun nämä olisivat voineet valita toisinkin. Meidän aikamme on tehnyt meistä kuluttamisen vankeja. Ja se näkyy myös siinä, millaisissa paikoissa meidän tahdotaan kuluttavan. Ne ovat arkkitehtuuriltaan kuin vankiloita. Ne noudattavat samaa tarkkailla ja rangaista -arkkitehtuuria.

Jouluiloa, joulurauhaa!

Jouluaatto tuoksuu: otin suklaakakun uunista ja työnsin sinne pienen liharullan, ei sitä voi kinkuksi sanoa. Nuorille paistan, kun heille maistuu - aattona. Isolle kinkulle ei ole meillä tarvetta.

Kynttilät tuoksuvat, palavat. Kuusen tuoksunkin toin sisään, kun muutamalla pienellä oksalla koristelin amaryllisruukun. Pienet punaiset helmet koristavat oksia, muutama hopeinen pallo.

Joulu saa olla kodissani monta päivää. Vähin tekemisin se nykyään tulee, ei ole tarve koristella eikä rakentaa. Muutama lahja riittää. Hyvää ruokaa laittelemme.

Tuoksuvaa, tunnelmallista joulua jokaiselle!

Koneen valta, kestämätön kehitys

Pari viikkoa sitten ilmoitettiin, että jos luokan koneella on tiedostoja, joita tarvitsee, ne on syytä tallettaa muistitikulle hetimmiten. Ennen joulua tuodaan uudet koneet.

Jaha. En ollut kaivannut uutta konetta, vanha toimi vielä oikein hyvin siinä käytössä, jossa sitä tarvitsin: kirjoituksessa ja nettiyhteyksissä. Hyvin olen pystynyt tykin kautta näyttämään kaikenlaista opetuksellisesti kiinnostavaa netistä. Olen ollut tyytyväinen uuteen tekniikkaan.

Mutta että tuodaan uusi kone ja uusi näyttö. Ei koulu ole niitä tilannut, vaan kuntayhtymän tietotekniikka päättää siitä. Meillä ei ole asiaan mitään sanomista. Koneilla on tietty kiertoaika, ja säännöllisin välein ne vaihdetaan. Siis kaikissa kuntayhtymän yksiköissä.

Niin tietokoneet vaihdetaan joka puolella Suomea: kouluissa, virastoissa, sairaaloissa. Yksityisissä yrityksissä kierto on varmasti vielä tiuhempi, en osaa kuvitellakaan. Mikä valtava määrä toimintakelpoisia koneita siirtyy - niin minne. En tiedä, mihin vanha koneeni vietiin. En tiedä, kiertääkö se johonkin, jossa sitä vielä käytetään, vai meneekö se romuttamoon. Ei asentajilla ollut aikaa minun kysymyksilleni, ja sitä paitsi minun oppituntini oli meneillään, kun he piuhojaan virittivät.

Tietotekniikka on tehnyt itsensä välttämättömäksi, korvaamattomaksi. Se on tullut ihmistäkin tärkeämmäksi. Sen osoittaa se, miten siihen riittää resursseja, vaikka ihmisiin ei riitä.

Viime viikkoina Hesarin mielipideosastolla ovat lääkärit kirjoittaneet väsyneinä siitä, miten heidän aikansa menee nykyään koneen äärellä sen sijaan, että he voisivat keskustella potilaiden kanssa, tutkia heidät huolellisesti ja hoitaa heitä.

Sen olemme jokainen kokeneet, kun olemme joutuneet lääkärin vastaanotolla käymään. Tovin jos toisenkin olemme istuneet puhumattomina ja peukaloitamme pyöritellen, kun lääkäri on tutkinut intensiivisesti tietokoneensä näyttöä ja availlut milloin mitäkin ohjelmaa. Ei heillä enää ole sihteeriä, joka purkaisi heidän selostuksensa potilaan tutkimisesta. Ei , itse he sen kirjoittavat. Ei reseptiä voi enää kirjoittaa käsin, ei lähetteitä myöskään. Kaikki on tallennettava koneelle ja tulostettava.

Tuntuu kummalliselta, että pitkän ja kalliin koulutuksen saaneet erikoisammattilaiset tekevät työtä, joka ennen kuului konekirjoittajille. Kuinka yhteiskunnalla on varaa maksaa siitä sellaisia palkkoja kuin lääkäreille maksetaan. Työaikanaanhan he kaiken sen kirjoittamisen tekevät, ja sillä aikaa jää potilaita hoitamatta. Eikö kuitenkin olisi halvempaa palkata kirjoitushommiin sihteereitä, niin kuin ennen tehtiin.

Ei kouluunkaan ihmisiä ole vara palkata. Jokaisesta kouluavustajasta, -kuraattorista, -psykologista, -terveydenhoitajasta, -lääkäristä, sijaisista puhumattakaan käydään kiivasta vääntöä kuntien valtuustoissa ja rehtorien huoneissa. Useimmiten ihmiset jäävät palkkaamatta. Rahaa ei ole.

Mutta siihen tuntuu tässä yhteiskunnassa olevan varaa, että toimivat, käyttökelpoistet koneet vaihdetaan uusiin käyttäjiltä mitään kysymättä. En osaa olla iloinen uudesta koneestani, vaikka varmasti minun pitäisi. Muistanhan toki nekin ajat, kun koulun välineet olivat vanhat ja kuluneet, kun luokissa oli ikiaikaiset koneet, joiden aika oli auttamatta ohi. Silloin koulu hankki koneensa itse, omasta budjetistaan, ja sehän on tunnetusti pieni.

Elämme kestävän kehityksen aikaa, ilmastonmuutos on pysäytettävä, kuuluu slogan. Se tuskin tapahtuu tällaisella käsittämättömällä kulutuksella. Jotkut ovat onnistuneet myymään osaamistaan.

Ja kuitenkin tarvitsemme koneita, kuten kuvakin osoittaa.

Joulukuun sunnuntaina

Joulu on pian. Odotan niitä hitaita, rauhallisia päiviä, kun kynttilät palavat, musiikki soi hiljaa, kirjan lehdet kääntyvät.

Joulustressiä en ole vuosiin suostunut tuntemaan. Joulu voi tulla vähinkin kiirein, kiireettömästi.

Eilen aloin siivota; aloin vessoista ja pesuhuoneesta. Etenen vähitellen. Tänään siivoilin keittiön kaappeja. Pesin keittiön ikkunan ja vaihdoin siihen jouluverhon. Pidän siitä, että koti on kunnolla siivottu ennen joulua. Mutta jokaista komeroa en perkaa.

Leivoin pullat pakastimeen. Tuoksuu hyvälle. Paljon ei tarvitse jouluksi leipoa, ei tule meillä syötyä. Suklaakakun teen aatonaattona, se on meidän perinteemme. Joitakin pikkuleipiä, torttuja. Piparit ovat jääneet monena jouluna syömättä, niinpä jätän ne tänä vuonna väliin.

Ostin joulutähden ja istutin sen ruukkuun. Käärin muutaman joululahjan. Ne olen jo hankkinut muutamaa lukuun ottamatta.

Äsken kirjoittelin kortit. Ajattelin jokaista kortin saajaa. Monia en ole tavannut kertaakaan vuoden aikana. En taida olla kovinkaan sosiaalinen ihminen, en saa pidettyä yhteyttä likikään kaikkiin niihin, joihin kuitenkin tahtoisin. Muutaman osoitteen sain vetää yli. Kuolema vie edellistä polvea: Martta-täti ja kummitäti lähtivät tänä vuonna.

Joulu saa tullakin vähitellen. Vuodenkierrossa on jotakin turvallista, se on pysyvää.

Lukuelämys

Onnea Sofi Oksanen!

Kun kesällä luin Puhdistuksen, olin varma, että se voittaa Finlandian. Myöhemmin tulin epävarmemmaksi, ilmestyihän syksyn mittaan monta erinomaista romaania. Silti Puhdistus säilyi kirjavuoden suurena lukukokemuksena.

Luin Anita Konkan blogista, että jotkut mieslukijat nurisevat: heidän näkökulmastaan Viron historiasta kertova romaani ei ole niin merkityksellinen, että sen olisi pitänyt voittaa.

Olen ihmeissäni. Puhdistus sijoittuu Viroon, se kertoo kahden sisaren, Aliiden ja Ingelin, rakkaudesta samaan mieheen, se kertoo niistä julmuuksista, joita totalitaarinen Neuvostoliitto teki niille virolaisille, jotka eivät alistuneet hiljaa uuteen järjestelmään ja jotka yrittivät vastustaa sitä. Romaanin Hans Pekk, Ingelin mies, jota Aliidekin rakastaa, on yksi heistä. Siinä on suuren tragedian aihe.

Mutta romaani kertoo myös naisten asemasta, naisiin kohdistuvista julmuuksista. Romaanin Zara, Ingelin tyttärentytär, on joutunut kokemaan äärimmäistä julmuutta ja nöyryytyksiä tultuaan erehdytetyksi Berliiniin. Naisiin kohdistuva väkivalta, suoranainen ihmiskauppa, on romaanin toinen suuri tragedia. Myös Aliide ja Ingel, ja erityisesti Ingelin tytär Linda, joutuvat kokemaan monenlaista julmuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miksei naisten julmat kokemukset voi olla suuri aihe, miksei se saa jokaista lukijaa vapisemaan ja itkemään. Niin minulle kävi tätä romaania lukiessani.

Luin juuri Hesaria. WSOY mainostaa puolen sivun koossa Suomen itsenäisyyspäivän kirjallisuutta. Ei ole vaikea arvata, mitä kirjoja siellä on: sotaa, miehistä maailmaa, kansakunnan vaiheita. Ensimmäisenä listalla on Jari Tervon Troikka. Ihmisestä sekin romaani kertoo, ihmisestä vain.

Kansakunnan vaiheissa ovat olleet mukana myös naiset, eikä heidän osansa ole ollut helppo. Nykysodissa se tuntuu olevan vain entistä vaikeampi: heistä on tullut osa rintamaa, kun sodan rintamaa ei enää ole. Naisia raiskataan, heidän silmilleen heitetään tapetut miehet. Heidän on selvittävä siitä, ja jaksettava jatkaa arkea. Heidän on laitettava seuraavakin ateria, että elämä jatkuisi. Niin teki Aliide Sofi Oksasen Puhdistuksessa - ja kantoi sydämessään omaa murhettaan ja syyllisyyttään. Arkea jatkaa myös Zara: romaanin naiset laittavat paljon ruokaa. Elettävä on.

Sofi Oksanen sanoi Helsingin kirjamessuilla, että hänellä on edelleen kirjoitettavaa näistä aiheista. Lukijalla siis riittää luettavaa, elämyksiä. Se on iloa, vaikka varmasti myös kyyneliä!

Klassikoita?

Hannu Raittila sai eilisessä Hesarissa kokonaisen sivun ja ison värikuvan, Kulttuuri-osaston etusivun. Harva kirjailija siihen yltää. Otsikko on aikamoinen: "Kirjailija tarvitsee rakkautta, jotta kirjoittaisi".

Noinkohan on? Mitäpä minä siitä tietäisin, enhän ole kirjailija. Mutta sikäli kuin tunnen kirjallisuutta ja kirjailijoiden elämänvaiheita, voisin vannoa, etteivät kaikki ole olleet kirjoittaessaan rakastuneita tai edes parisuhteessa (tätä sanakauheutta ei kyllä ollut käytössä silloin, kun vaikkapa A. Kivi teoksiaan kirjoitti, rakkautta hänkin varmasti elämänsä etsi).

Mutta ei minun pitänyt kirjailijoiden rakkauselämästä kirjoittaa, mitäpä siitä tietäisinkään. Heidän oma asiansa se on, sikäli kun eivät siitä haastatteluja anna. Piti kirjoittaa siitä, mitä Raittila sanoo romaanista.

"Romaanin kirjoittaminen ja jopa lukeminen on Raittilasta jo vuosia tuntunut lapselliselta."

Hän pohtii sitä, miten romaani on syntynyt 1700 - 1800-luvulla viihdetarkoituksiin, se on porvarillisen yhteiskunnan tuote. Ollakseen romaani teoksen on oltava suurten markkinoiden ja suuren yleisön taidetta, ja sellaisena se on puolivillainen ja halpahintainen.

Raittila toteaa, että modernismi muutti suhtautumisen romaaniin: siitä tuli elitististä kirjallisuutta. Sitä kannatteli kriitikoiden, tutkijoiden ja kirjailijoiden muodostama kulttuurieliitti. Mutta viime vuosina romaani on taas muuttunut, sillä siitä on tullut "markkina- ja palkintovetoinen" laji.

"Jos romaanista ei tule klassikkoa, se ei ole romaani", sanoo Raittila ja jatkaa: "Vain sellainen kirja on romaani, joka sukupolvesta toiseen itkettää, naurattaa ja koskettaa ihmistä."

Tylyä tekstiä. On outoa teilata romaanin taide, jos itse pitää lajia lapsellisena. Klassikko on klassikko vasta kun sen on aika määrittänyt. Kirjailija ei voi tietää kirjoittavansa klassikkoa, vaikka varmasti useimmat tahtoisivat sen kirjoittaa. Eivät lukijatkaan voi tietää lukiessaan oman aikansa kirjallisuutta, lukevatko he tulevaa klassikkoa.

Silti romaanit voivat olla merkittäviä lukijoilleen omana aikanaan ja ne voivat olla myös taiteellisesti laadukkaita. Kirjailijan on rohjettava kirjoittaa, vaikka mikään ei takaa hänen teokselleen kuolemattomuutta - itse asiassa suurin osa kirjoista, niin romaaneista kuin runo- ja esseekokoelmistakin, jää unohduksiin muutamassa kymmenessä vuodessa: kun ne on luettu kirjastojen kokoelmista loppuun ja kotien hyllyistä divareihin kannettu.

Onneksi lukija saattaa löytää jonkin vanhan, jo unohtuneen kirjan - ja innostua kuin uudesta. Niin on minulle käynyt, niin on käynyt varmasti monelle muullekin. Mutta ovatko nuo löydöt klassikkoja? Varmasti esimerkiksi Kerttu-Kaarina Suosalmen Ihana on Altyn-köl on klassikko, mutta sangen unohdettu se silti on. Mutta ihastuttava ja vakava, ihmisestä edelleen hyvin kestävästi puhuva romaani. Sellaistakohan Raittila tarkoitti. Toivon niin.

Eilen luin Anja Vammelvuon Valitut runot. Minua koskettivat suuresti Auschwitz-runot. Voimakkaat ja ahdistavat kokemukset välittyivät niistä vuosikymmenten takaa. Sitä on kirjallisuuden voima. Klassikoita nekin, vaikka minultakin vuosiksi hyllyyn unohtuneet.

(Kuvassa Altyn-köl eli Kultajärvi)

Ajan kuva

Onneksi ei tarvitse valita. Ei kirjallisuutta voi asettaa paremmuusjärjestykseen: ei ole niitä senttejä eikä sekunteja, joilla voisi mitata. Voi kyllä erottaa paremman hyvästä, hyvän heikommasta, mutta parasta on mahdoton valita.

Onneksi parhaita on paljon. Lukijalla riittää luettaavaa. Ymmärsin eilen kalenteria katseltuani, että joulun aikaan on peräti viisi joutilasta päivää: keskiviikkona on aatto, kaksi joulupäivää sen jälkeen, kukapa lauantainakaan kovasti arkisiin hommiin ryhtyisi, kaupassa on kenties poikettava, vähän siivoiltava, ehkä yksi koneellinen pyykkiä pyöräytettävä, ei ihmeempää, ja sitten onkin jo pyhä. Saa lukea, ulkoilla, lukea, vilkaista välillä jonkin hyvän telkkariohjelman - musiikkia, elokuvia -, lukea, kuunnella radiota.

Kirjoja on siis ostettava jouluksi, ehkä jokin tulee lahjakääreistäkin, ja kirjastossa on käytävä.

Finlandia-ehdokkaista on vielä puolet lukematta. Saision Kohtuuttomuuden aloitin eilen.

Kolmesta lukemastani en osaisi valita sitä, jonka ehdottomasti pitäisi voittaa: Marie on liikuttava ja hurmaava, Puhdistus on vaikuttava ja koskettava, Paholaisen haarukka näyttää koleasti ja kirkkaasti ajan ja toden kuvan.

Seppälän romaanin kiinnostavuus on minulle lukijana siinä, miten hän kohtelee henkilöitään. Ensin lukijalle esitellään monet heistä kertojan, Lari Laineen, äänellä hänen sisarensa valmisteilla olevan elokuvan roolihenkilöinä, joita sekä Laura että Lari Laine liikuttelevat suunnitelmiensa mukaan ja asettavat erilaisiin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin. Ne tilanteet ovat kuitenkin osia myös siitä elämästä, jota kertojat elävät. Lopussa elokuvahenkilö onkin osa romaanin todellista ympäristöä ja tekee suunnittelemattomia tekoja siinä.

Tämä asetelma on tavattoman mielenkiintoinen ja saa minut lukijana moneen kertaan miettimään todellisen maailman representatiivisuutta. Kenet me tunnemme todellisuudessa, kenet vain median luomien kuvien kautta kuin fiktiivisinä hahmoina? He ovat todellisia, mutta minulle vain kuvaa.

Nämä todellisuudet risteävät joskus, tahtomattamme. Kuvittelemme suunnittelevamme omaa elämäämme, mutta joku tekee sitä paljon enemmän meidän tietämättämme tai tieten. Seppälän kirjassa kohtalokkaita iskuja antaa fysiikan lakien mukaan toimiva talous ja sekavia mielen polkuja kulkeva, aikansa, suuntansa ja toivonsa menettänyt mies.

Myös Seppälän romaanin kerronta rikkoutuu moneen suuntaan: välillä ajattelen lukevani ajankohtaista pamflettia, väliin taloustieteen populaaria tietokirjaa, väliin fysiikan oppikirjaa, väliin esseetä - mutta romaania silti. Seppälän romaani asettaa kysymyksiä romaaniudestaan.

Paholaisen haarukassa tämä aika on näytetty. Enää aikaa ei ole, ei tiimalasin tai vieterikellon konkretisoimana menneenä ja nykyisenä, tulevana, on vain tämä epämääräinen nyt. Tässä ja nyt. Maailma on sarja pysäytettyjä kuvia.

"Me emme luovu mistään."

(Sami Kero, Kurvin rotta)

Ensi lumen päivä

Tänään on Hilman päivä. Kun olin lapsi, kuului asiaan, että menimme mummin luo nimipäiville. Kahvia ja monenlaista kastettavaa oli mummi pöytään laittanut, karjalaiseen tapaan. Lapsille oli karamellia. Siitä oli ukki pitänyt huolen.

Mummini oli ollut Karjalassa ompelija. Singerinsä hän oli saanut mukaan, kun sieltä oli sodan jaloista lähdetty. Mummi kertoi mielellään niistä kauniista leningeistä, joita hän Käkisalmen rouville ompeli 20- ja 30-luvuilla. Mumminkin hankkeita tarvittiin, ei ukin osuuskaupan myyjän työstään saama palkka kummoinen ollut.

Mummin tarinoita sain kuullakin usein, olinhan monet yöt mummin ja ukin luona oppikoulun alaluokkalaisena. Musiikkiopiston pianotunnit olivat iltapimeällä, eikä pitkä ja pimeä kotimatka ollut turvallinen. Onneksi mummila oli opiston lähellä.

Mummi laittoi hyvää ruokaa. Parhaiten muistan lihaisan perunalaatikon ja porkkanalaatikon. Karjalainen ruoka oli uunissa pitkään haudutettua, muhevaa ja maukasta. Pöydässä oli yleensä lisukkeena punajuuria ja puolukoita. Jälkiruoaksi oli kiisseliä.

Ei ollut marraskuun loppu noina 60-luvun vuosina kuitenkaan niin pimeä kuin se on nyt, ei ainakaan siellä pohjoisessa, jossa Hilman päiviä vietimme. Ensi lumi oli maassa, enemmänkin. Elettiin jo talvea.


Kotipihaan satoi eilen ensi lumen, valkoinen peitti vihreän.

Maisemassa on talven valo.

(Pekka Halonen, Ensi lumi vuodelta 1931)

Yllätyksetön, yllätyksellinen lista

On ollut kivaa veikkailla ystävien kanssa Finlandia-listaa. Niin on aina, mutta tänä vuonna se on ollut jotenkin erityisen kiinnostavaa, sillä jo keväällä ilmestyi kaksi niin ylivertaista romaania, Oksasen Puhdistus ja Nevanlinnan Marie.

Kumpikin on eilen julkaistulla listalla. Niin tosiaan pitikin.

Yllätys on minulle se, että siellä on Saision Kohtuuttomuus. En on sitä lukenut, enkä tietenkään sen vuoksi ole pätevä arvioimaan, mutta kritiikkien perusteella oletan, ettei se sittenkään taida olla parasta Saisiota. Ja tässä on korostettava ankarasti, että Saisio on yksi lempikirjailijoistani, on ollut Elämänmenosta ja erityisesti Kainin tyttärestä alkaen. Kaiken olen häneltä lukenut, ja useimmat näytelmätkin nähnyt.

Kuusi romaania on vain kuusi, ja monta hyvää jäi ulkopuolelle. Erityisesti harmittelen sitä, että Riku Korhosen Lääkäriromaania ei listalla ole. Se kun on romaanina erittäin kiinnostava: lukija joutuu sen vietäväksi, uppoutuu sen omalakiseen maailmaan. Se ei kuljeta lukijaa yksinkertaisia reittejä, vaan pakottaa katsomaan myös polun laidoille. Rankkakin se on, tällaiselle keski-ikäiselle täti-ihmiselle melkein liian rankka. Mutta ei mikään aihe minua sinänsä häiritse, kun romaani aiheensa kestää.

En ole vielä ehtinyt lukea Maarit Verrosen uusinta romaania, niinpä en osaa sanoa sen ansioista ja listalle kuuluvuudesta. Mutta sen aihe tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta. Sen aion lukea pikimmiten. Aion pian lukea myös Juha Seppälän Paholaisen haarukan. Sitä pitelin jo kädessänikin ystävän luona, heh. Sellaista on kirjoista nauttivan ihmisen elämä: niistä viehättyy esineinäkin.

Ennustan: Finlandian saa Oksanen tai Seppälä. Kunhan olen Seppälän lukenut, valitsen, kumpi. Tai heitän kolikkoa.

Keskellä viikkoa, marraskuussa

Tänään jaetaan esikoiskirjapalkinto. On häpeällistä myöntää, etten ole montakaan ehdokkaista lukenut. Mutta lupaan lukea. Anu Silfverberg on kirjoittajana tuttu: hän on kirjoittanut Tulvaan ja Hesariin, ja kummankin lehden jutuista olen pitänyt. Siksipä soisin mielelläni hänen Kung Po -romaanilleen palkinnon.

Huomenna nimetään Finlandia-ehdokkaat. Uskon sentään niistä muutaman lukeneeni, nimittäin jos listalla ei ole Sofi Oksasen Puhdistusta eikä Riku Korhosen Lääkäriromaania, ihmettelen. Mieluusti näkisin siellä myös Arne Nevanlinnan Marien, se sopisi esikoiskirjan paikalle, onhan se kirjoittajansa ensimmäinen romaani, vaikka Nevanlinna on toki aikamoisen tuotannon kirjoittanutkin.

Päivät ovat olleet harmaita. Luin abien tuntien aloitukseksi kappaleen Minna Canthin Hannasta, siinä kun kuvataan yhdessä luvussa juuri tällaista synkeää, hidasta loppusyksyn päivää - ja sitä miten tylsää kaikilla oli. Pitää muistaa, ettei Kuopiossa ollut 1880-luvulla sähköjä. Niinpä lukeminenkin oli hankalaa, vaikka tottuneita kai olivat tuon ajan ihmiset heikoissa valoissa lukemaan. Silti ihmettelen, kuinka ihmeessä ihmiset saivat itsensä viihtymään, kun nytkin alkaa nukuttaa jo seitsemän aikaan. Työtä heillä tietenkin riitti, mutta ei aivan kaikkea voinut hämärässä tehdä.

Laskin viikonloppuna Hesarin sivulta löytyvällä mittarilla hiilijalanjälkeni. Tulos oli hirmuinen, 9500. Suurin syy kamalaan lukuun on se, että ajan yksin autollani joka työpäivä 75 kilometrin työmatkan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein ole, sillä julkisten vuorot eivät hyvin epäsäännöllisiin työaikoihini sovi. Odottelua ja lorvailua tulisi liikaa.

Olisi minulla parannettavaa muutenkin: tämän talon lämmitystä pitäisi säätää asteen parin verran viileämmäksi. Samoin pitää esittää jätteiden kierrätystä tehostettavaksi, sillä taloyhtiön pihalla ei ole kartongin-, metallin- eikä lasinkeräysastiaa. Vettäkin holvaamme liikaa, kun asuntokohtaisia mittareita ei ole. Kuulun taloyhtiön hallitukseen, niin että tunnen syyllisyyttä, kun en ole topakammin vaatinut asioita kuntoon.

Kuinkahan pieni mahtoikaan olla Hannan hiilijalanjälki? Hanna, hänen vanhempansa ja veljensä olivat keskiluokkaa, kuten minäkin olen. Heidän elämäntavallaan maailma pelastuisi. Eikä meidän tarvitse edes heidän aikaansa palata. Silti joku hyvinvoivan näköinen mies sanoi jossakin haastattelussa, ettei ole valmis tinkimään mistään, kun ei tahdo kivikauteen siirtyä. Hän kenties tahtoo lastenlastensa siirtyvän, sillä tätä menoa maailma ei kyllä pelastu.

Nuoren miehen tie

Uutisissa kerrottiin, että eduskunnassa on valmisteilla pikavippejä koskeva lakimuutos. Toimittaja haastatteli nuorta miestä, joka ei uskonut lakimuutosten muuttavan tilannetta. Laki kieltäisi pikavippien myöntämisen 23:n jälkeen, mutta nuoren miehen mielestä vipit otetaan jo alkuillasta, kun on pakko päästä baariin, vaikka rahaa ei ole. Ei heitä huominen huoleta, vaan he ovat varmoja, että voivat seuraavasta tilistä hoitaa vippinsä.

Lehdet ovat uutistoineet isosti lokakuun liikennekuolemia. Nuoret miehet ajavat autoillaan holtittomasti. Öiseen aikaan heidän kaasujalkansa painaa liikaa ja veressä on alkoholia. Kyydissä on usein muita nuoria. Nuori hurjastelija ei osaakaan ajaa autollaan kuin rallikuski, ja kolarin jäljet ovat lohduttomat. Itsensä lisäksi nämä tähtikuskeina itseään pitävät tappavat muitakin nuoria.

Poikien koulu menee keskimäärin heikommin kuin tyttöjen. Heikosti mennyt peruskoulu johtaa ammattikouluun, joka jää helposti kesken, kun koulupohja on heikko eikä motivaatiota löydy. Nämä nuoret miehet elävät vanhempien ja yhteiskunnan rahoilla. Työtä he tekevät vain pätkittäin. Alkoholi maistuu työttömille nuorille miehille liian hyvin.

Armeija jää entistä useammalta kesken, ja entistä enemmän siitä nykyään myös vapautetaan kokonaan. Pojat eivät selviydy niistä vaatimuksista, joita entinen miesten koulu heiltä edellyttää.

Mikä nuoria miehiä vaivaa? Vai vaivaako heitä, ketä vaivaa? Miksi yhteiskunnan odotukset ovat heille niin vaikeita? Mitä on se elämä, jota he tahtovat elää?


Tutkijoita tarvitaan. Ei kenenkään 18-vuotiaan tavoite elämässä voi olla syrjäytyä ja jäädä työttömäksi, elää köyhänä toimeentulotuella ja kuolla kolarissa öisellä tiellä vähän yli 20-vuotiaana.

Koteja

Olen kirjoittanut blogiani vuoden päivät - syntymäpäivä meni minulta ohi huomaamatta. Se oli viime perjantaina.

Tänäänkin on vuosipäivä: neljä vuotta sitten muutimme tähän asuntoon. Vuodet ovat vilahtaneet vilkkaasti. Poikani on kuvannut osuvasti kotejaan - niitä on ollut kolme: vauvakoti, josta hän muutti yhdeksänkuukautisena, juuri kävelemään opettelevana lapsuudenkotiinsa. Ja tämä nykyinen on siis nuoruudenkoti. Seuraava muutto on itsenäistyvän nuoren ensimmäiseen kotiin - vuoden parin kuluttua, kenties.

Minullla oli kaksi lapsuudenkotia, nuoruudenkoti, kolme opiskeluasuntoa - koteja nekin olivat - ja työvuosina olen asunut neljässa kodissa ennen tätä nykyistä. Pisimpään asuin edellisessä kodissani, 13 vuotta. Tahdon ajatella, että tässä kodissa elän vielä pitempään: tässä asun ja elän kunnes kuolen. Mutta mistäs sen tietää.

Blogikin tuntuu kodilta. Tämä on minun maailmaani, johon vieraat ovat tervetulleita. Iloinen olen joka käynnistä. Kiitos teille lukijani!

Olen kirjoitellut harvakseltaan, mutta tahti on aika lailla tasainen: teksti viikossa. Enempään minulla ei riitä aikaa, mutta eipä taitaisi olla aiheitakaan. Päiväkirjaa en tahdo kirjoittaa. Mieluiten kirjoitan yhteiskunnallisista aiheista ja kirjallisuudesta. Mutta ne tunnen myös vaativimpina aiheina. Jotakin olisi osattava sanoa. Likikään aina en siinä onnistu.

Perhesurma ja itsemurha

"Isä ampui perheensä ja itsensä Oulussa." (Otsikko Aamulehden etusivulla 19.10.2008)

Hesari käyttää uutisessa sekä perhesurma- että laajennettu itsemurha -käsitteitä. Aamulehti kirjoittaa perhesurmasta ja perheensä surmanneesta miehestä.

Käsitteitä tarvitaan, kun kirjoitetaan. Mutta sanoilla on merkityksensä. Kun puhutaan itsemurhasta, sisällytetään siihen merkitys, että vainaja on itse päättänyt kuolemastaan ja itse surmannut itsensä. Laajennettu itsemurha tarkoittaisi niin ollen sitä, että koko perhe on päättänyt yhdessä kuolla ja toteuttanut sen yhtä aikaa.

Näin ei kuitenkaan yleensä ole. Surmat on tehnyt jompikumpi vanhemmista. Aamulehden taustajutussa selostetuissa perhesurmissa tekijöinä oli neljä miestä ja neljä naista. Lapset ovat tekoihin osattomia, tuskin heíltä on kysytty tahtoa kuolemaan. Heidät surmataan vanhemman ahdistuksen vuoksi.

Perhesurma-käsite tuntuu oikealta, onhan kyse oman perheen surmaamisesta, oman itsemurhan lisäksi. Kyse on muiden perheenjäsenten tappamisesta, ei heidän tekemästään itsemurhasta.

Käsitteiden merkitykset ovat tärkeitä. Ei pidä puhua perheväkivallasta, jos koko perhe ei ole väkivaltainen. Silloin on puhuttava siitä, että mies käyttää väkivaltaa vaimoaan kohtaan, äiti lastaan, poika äitiään. Käsitteillä ei pidä hämärtää todellisuutta vaan näyttää se.

Tavara kulkee, juttu luistaa

Olin eilen auttamassa ystäviäni muutossa. Kyllä vain meistä ihmisistä edelleen löytyy aimo annos oikeaa talkoohenkeä.

Uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, hissi oli pientäkin pienempi, juuri ja juuri siihen mahtui kaksi ihmistä toisiaan tönimättä. Mutta tavara kulki rivakasti.

Miehet kantoivat kirjahyllyjä, sohvia, pöytiä kiemurtavia portaita kadun varren pakettiautosta ylimmän kerroksen asuntoon. Hiki virtasi, mutta juttu luisti.

Naiset juoksuttivat laatikoita ja kasseja hissille. Yksi lastasi tavaraa hissiin, kuljetti sen ylös, ja ylhäällä oli vastaanottajat kantamassa tavarat sisään.

Välillä syötiin. Ja uutta kuormaa odotellessa siirrettiin jo kirjoja laatikoista hyllyihin. Uusi asunto alkoi heti näyttää kodilta.

Kun illalla piti siirtää muuttoauto yöparkkiin, se ei käynnistynytkään. Mutta ei jäänyt muuttoporukka nytkään neuvottomaksi. Yhdellä oli järkeä ja jakoavain, toisella oli taskulamppu. Neuvokas teki pienet, mutta tärkeät korjausliikkeet, ja taas auton moottori hyrisi kuin kissa.

Kylläpä olikin meillä kaikilla mukavaa. Ja kunhan ystävät saavat kodin kuntoon, on meille luvassa tupaantuliaiset.

Nobelin arvoisia tekoja

Namibia, Pohjois-Irlanti, Aceh, Kosovo, Sri Lanka...

Toivottavasti lista jatkuu ja rauha maailmassa löytää lisää kotimaita. Tänään Nobelin rauhanpalkinnon saanut Martti Ahtisaari on vaikuttanut suuresti siihen, että taistelut ja vihollisuudet ovat väistyneet noissa maissa. Kuten hän itse sanoi, tällä kertaa palkittiin rauhanvälittäjä. Sen palkinnon hän on totisesti ansainnut, samoin kuin juuri saamansa Unescon palkinnon.

Sinnikkäästi hän on kiertänyt maailmaa ja käynyt neuvotteluja sellaisissa pöydissä, joiden keskustelijat eivät ole aiemmin suostuneet toisiaan edes kohtaamaan saati neuvottelemaan. Neuvotteluja johtaneen Ahtisaaren sitkeydellä on päästy eteenpäin ja lopulta saatu aikaan sovinto.

Onnittelut sovinnon ja rauhan miehelle!

Maskuliininen kulttuuri koulumurhien taustalla

Esa Mäkinen esittelee tänään Helsingin Sanomissa yhdysvaltalaista tutkimusta, joka ruotii 34:ää USA:ssa tehtyä koulujoukkomurhaa. Ensimmäiset massamurhat on tehty 1970-luvulla, ja vain kaksi tekijää on jäänyt henkiin kertomaan teoistaan ja motiiveistaan.

Olen miettinyt viime päivinä kovasti kieltä: kun 11 henkeä vaatineesta teurastuksesta - sitä se konkreettisesti oli: ampuja tulitti sarjatulella lähietäisyydeltä lattialla hätääntyneinä makaavia puolustuskyvyttömiä uhrejaan - käytetään sanaa kouluammuskelutapaus, ollaan kovasti kaukana siitä, mitä tapahtui. Toimittajien on kaiken sanatoiston uhallakin mietittävä, mikä on sanan merkitys, ennen kuin sitä käyttävät. Se lienee kaiken kirjoittamisen ydintä.

Tutkijoiden mukaan on viiden ehdon täytyttävä, että kouluampuminen voi toteutua. Ne viisi ehtoa ovat

1. ampuja on kokenut olevansa työnnetty marginaaliin, kouluyhteisö on syrjäyttänyt ja eristänyt hänet
2. ampujalla on ollut psyykkisiä ongelmia, kuten masennus, ja se vahvistaa hänen marginaalissa olemisen tunnettaan
3. kulttuurissa on maskuliinisuutta korostavia piirteitä, jotka saavat ampujan kuvittelemaan väkivallan olevan ratkaisu ongelmiin
4. aseita on helposti saatavilla
5. kouluissa ei osata epäillä tavallisen oloisia nuorukaisia, he eivät oma-aloitteisesti hakeudu koulun oppilashuollon piiriin

Uutisten mukaan kaikki nämä ehdot ovat täyttyneet sekä Jokelan että Kauhajoen tappajassa. Olennaista on, että syistä suurin osa on sosiologisia, ei psykologisia. Psykologia on nykyajan muotiselitys: ongelmien syitä aletaan yleensä etsiä yksilöstä. On otettu esiin nuorten mielenterveysongelmat. Ei niitä voikaan vähätellä, mutta ne eivät yksinomaan voi tällaisia tekoja selittää.

Koulu on yhteisö, eikä yksilö voi hyvin, ellei hän tunne ainakin jollakin tavalla kuuluvansa omaan yhteisöönsä. Nykyaika tarjoaa mahdollisuuden löytää yhteisö muualta, jos fyysinen ja arkinen yhteisö ei sitä tarjoa. Siksi on tärkeää, että yhteiskunta toimii niin, ettei ainakaan kovin helposti nuo viisi ehtoa voi täyttyä, siksi tuo neljännen ehdon täyttyminen on estettävä.

Siitä on kyse, kun aselakia pitää tiukentaa ja käsiaseet kieltää. Olen ymmärtänyt, ettei niitä aseita, joilla Auvinen ja Saari ampuivat, käytetä urheiluammunnassa. Niitä ei siis tarvita mihinkään. Minä olisin toki valmis kieltämään urheiluammunnakin, en sen merkitystä ymmärrä, mutta luulenpa, ettei sellaista aselakia tässä maassa säädetä.


Näille koulutappajille niin Suomessa kuin USA:ssakin tuntuu olevan tärkeää se, miten he tappavat: on oltava tuo machoase, on ammuttava silmittömästi, on ammuttava koulussa. Kouluyhteisölle he tahtovat kostaa. Silloin EI ole yhdnetekevää, millainen aselaki meillä on. Se ei tietenkään estä nuoria miehiä syrjäytymästä kouluyhteisöstä, luiskahtamasta mustiin aukkohin, mutta se kenties estää tuollaisen teurastuksen, joka oli yksi heidän mustan mielensä tavoitteista. He tekivät itsemurhan vihaamassaan yhteisössä. Heidän tavoitteenaan oli ampua mahdollisimman monta, mahdollisimman nopeasti. Sitä varten he olivat harjoitelleet. Sillä teolla he jäivät omien virtuaaliyhteisöjensä aikakirjoihin.

Tarvitaan vankkaa miestutkimusta, jotta päästään käsiksi tuohon maskuliiniseen kulttuuriin. Nuorten miesten maailma tuntuu kummallisen kartoittamattomalta. Miesliikkeelle on huutava tilaus. Miksi sitä ei ole? Muutamat tutkijat ovat parin viime vuosikymmenen aikana paneutuneet maskuliinisuuden ilmentymiin, mutta kovin vähän niitä ainakaan julkisuudessa on pidetty esillä silloinkaan, kun miehen ongelmista on ollut kyse. Ensimmäisenä mieleeni tulee Mikko Lehtonen, joka 1990- ja 2000-luvulla on kirjoittanut maskuliinisesta kulttuurista sekä tutkimusta että kolumneja. Myös Antti Nylén on esseissään pohtinut miehen roolia ja asemaa yhteiskunnassa kiinnostavasti ja uusia näkökulmia avaten.

Toivon mukaan miesliike paneutuu tiukasti miehen ongelmiin sen sijaan että käy jatkuvaa taistelua naista ja naisliikettä vastaan, niin kuin on viime aikoina tehnyt. Enkä millään muotoa tarkoita, että naiset eivät voisi miehiä tutkia tai miehet naisia. Mutta kenties miesten lähtökohta tutkimukseen on eri kuin naisten silloin kun tutkimuksen kohde on mies.

Kauhajoen suru

En osaa kirjoittaa mitään.
Rintaa puristaa.

Nuorilla on paha olla. Elämä ei tunnu tarjoavan mitään, minkä vuoksi elää.

Tällaisia arvottomuuden ja toivottomuuden tunteita on ollut sodan aikaan.

Miksi niitä on nyt, kun yhteiskunta on vauras, kun elämme rauhan aikaa.

Miksi emme osaa olla ihmisiä toisillemme.

Konehuolia, osa jotain

Vaihteeksi olen ilman tietokonetta. Puolitoista vuotta sitten ostamani kone ei ole hintansa arvoinen. Tämä blogi ei ole vielä vuottakaan täyttänyt, ja olen ties montako (ainakin kolme) kertaa joutunut ilmoittamaan, etten ole mahdillisuudessa kirjoitella, kun ei ole konetta.

Tietenkin koneita on, koulussakin monta kymmentä. Mutta enpä mielelläni siellä näitä tekstejä kirjoittele. Nyt kirjoitan poikani koneelta. Sekään ei ole kivaa. Oma kone on sentään oma.

On rasittavaa, kuinka monet jutut ovat liimautuneet tähän koneeseen. Ei elämä saisi olla näin haavoittuvaa, ei yksikään kone saisi olla näin tärkeä.

Eikä se korvaamaton olekaan, ei siis yksikään koneyksilö. Kyllähän näitä varakoneita on. Mutta jos ei olisi, miten sitten voisi tulla toimeen? En ole yrittänytkään niiden edellisten paussien aikana. Olen löytänyt tilaisuuden hoitaa pankkiasiani, lukea sähköpostini.

Elokuvassa mennyt pohjoinen

Kautokeinon kapina

Vuosilahjoja, lahjavuosia

En tiedä, iloinenko olisin vai pitäisikö vaipua alakuloon. Sain perjantaina työpaikalta kaksi lahjaa: tasasumman huonekaluliikkeeseen ja lupauksen huivista (tai pyyhkeestä), tavara kuulemma tulee myöhemmin. Lahjat liittyvät vanhenemiseen, sekä virka- että ikävuosissa.

En tiedä kumpaa olisi mukavampi saada, pyyhkeitä vai pääliinoja. Keinutuoli on kyllä mukava huonekalu, mutta sitäkin mietin vielä... Jotenkin en vain osaa asettua tuohon kuvaan, milloinpa sitä itsensä vanhaksi tuntisi (paitsi lähes joka toinen päivä, niinä päivinä, kun ei oikein jaksa, kun ei huvita, kun työt kasaantuvat, kun ei ole saanut nukuttua).

Totuus on kuitenkin paras tunnustaa itselleen: ikää tulee ja virkavuosia. Mutta niitä, nimittäin virkavuosia, on kyllä aivan riittävästi vielä jäljelläkin - iästä ei voi tietää. Onko se sitten onni vai harmi. Siitäkään minulla ei ole tasavarmaa mielipidettä.

Sunnuntaiaamu sienimetsässä

Vaikka aika usein harmittaa, kun huomaan olevani hereillä ennen kukonlaulua (tarkoittaa viiden maissa), tällaisina aamuina se on vain ilo.

Kahdeksaan mennessä olin juonut aamukahvini, lukenut molemmat lehdet (HS ja Al) ja olin valmis lähtemään sieneen. Niin päätin jo viikolla tehdä. Aamu olikin paras mahdollinen sienimetsään: kevyt tuuli heilutti pihan pensaita, aurinko lähetti säteitään siniseltä taivaalta.

Koiralle oli puettava kurapuku, metsässä olisi märkää viikon sateiden jälkeen. Siitä se ei tykännyt ollenkaan. Se on aina yhtä koomisen näköinen seisoessaan kuin patsas kankea puku päällään, katsoo kohti ankara syyte silmissään. Hetken kuluttua se alistuu pukuunsa ja ottaa pari kokeiluaskelta, silloin sille voi pukea hihnan. Ja niin olimme valmiit lähtemään.

Metsä on kaunis, kuin satukirjasta. Sammal on vihreää ja märkää, männynrungot punertavat aamuauringon säteiden valossa, valo siivilöityy metsän peittoon latvusten läpi. Mustikanvarvut ovat jo saaneet aavistuksen syksynväriä, kanervat kukkivat viimeisiään. Lehtomaisessa kuusikossa maanpinnan peittona on sinivuokon tummanvihreät lehdet. Kuuset pitävät huminaansa.

Koira on innoissaan. Kuono maassa se tunkee kaatuneiden puiden kuivuneiden oksien läpi, jää välillä katsomaan, että kierräpä nyt tuo pihlajantaimi johon hihna on tarttunut, että päästään eteenpäin. Vapaaksi en uskalla sitä päästää, vaikka ei se mihinkään kauas karkaisikaan.

Herkkutatteja löytyy ensin yksitellen, sitten kahden kolmen sienen ryhmissä. Ne ovat kauniita, tummanruskeita, puhtaita. Ja mitä siitä, että etanakin on jonkin sienen löytänyt, etanan voin jättää metsään, ja rapsuttaa etanan jäljen sienenjalasta pois.

Reilun tunnin metsäretken jälkeen kädessäni keikkuu täysi sanko herkkutatteja. Suuntaamme autolle, kaivan termospullon takakontista ja istun kannonnokkaan kahville. Koira saa nakkimakkaraa.

Nyt sienet on siivottu. Puolet on jääkaapissa, niistä tulee täyte piirakkaan. Toinen puoli on ohuina viipaleina peltien päällä saunanlauteilla kuivamassa talveksi piirakkaan tai keittoon.

(Kiitos kuvasta TuoToi.net. Aivan samanlaisessa metsässä sieniä aamulla keräsin, kuin kuvassa on.)

Tsernobylin lapset

Aamulehti kirjoittaa tänään tärkeästä asiasta. Se muistuttaa meitä Tsernobylin tuhosta. Toimittaja Ismo Nykänen lopettaa juttunsa viisaasti: "Ehkä sittenkin nykyhistorian tärkein symboli on 04/26 eikä 09/11. Eikä se ole Paul Fuscon syy."

Paul Fusco on amerikkalainen valokuvaaja, jonka reportaasi Valko-Venäjältä vuodelta 1997 järkyttää katsojaa.

Suomeen ollaan rakentamassa viidettä ydinvoimalaa, jotkut huutavat suureen ääneen niitä lisää: on saatava kuudes ja seitsemäs, vain sillä tavalla voidaan maailma pelastaa.

Ydinvoima ei pelasta maailmaa, se tuhoaa sen. Ainakin se on tuhonnut miljoonien ihmisten elämän siellä, missä se ei toiminutkaan niin kuin sen piti. Niitä ydinvoimaloita on monta, Tsernobyl on niistä pahin. Sen tuhoista kärsii puoli miljoonaa lasta.

En ole unohtanut niitä huhtikuun lopun päiviä vuonna 1986. Satoi vettä, juoksin bussilta 5-vuotiaan poikani kanssa, olimme olleet muskarissa. Seuraavanakin päivänä satoi. Silloin jo tiesimme jotain, mutta emme kovin paljon. Jotkut tulivat hysteerisiksi, Suomessakin. Jotkut ostivat omia mittareita, joditabletteja hankittiin kouluihin. Pihan hiekkalaatikko oli tyhjä, emme uskaltaneet antaa lasten leikkiä siinä. Toukokuussa sen hiekka vaihdettiin.

Emme ole sairastuneet. Mutta monet ovat, monet ovat kuolleet.

Koulussamme kävi viime viikolla valkovenäläinen kuoro, jonka lapset ovat saaneet perimässään ydintuhon aiheuttaman geenivirheen. He eivät ole eläneet terveenä päivääkään. Lapset lauloivat kauniisti ja olivat iloisia saadessaan viettää muutaman viikon Suomessa ja syödä hyvää ruokaa. Monena vuonna Tsernobylin lapsia on tullut koulukuntani seurakunnan leirikeskukseen viettämään lomaa. He pystyvät matkustamaan, käymään koulua, niin kuin ketkä tahansa lapset. Mutta sitä he eivät tiedä, elävätkö he aikuisiksi tai saavatko he koskaan terveitä lapsia.

Minuun nämä kuvat vaikuttivat. Ei meillä ole oikeutta unohtaa heitä.

Ei meillä ole oikeutta rakentaa lisää tuhoa.

Apua vai valvontaa?

Juuri kuulin uutisista, että Haminassa on jokin koulu saanut vakavan uhkauksen ja koulu on suljettu. Eilen uutisoitiin, että valvontakamerat yleistyvät kouluissa.

Niitä on meidänkin koulussamme, sekä sisällä että pihalla. Vielä ei ole riittävästi kokemusta niistä, että voisi ottaa kantaa, ovatko ne rauhoittaneet välitunteja. Ainakin voi toivoa, että ilkivalta vähenee, kun oppilaat tietävät, että kamera kuvaa kaiken ja tekijä paljastuu. Mutta rangaistuksen uhka ole koskaan rikoksia kokonaan lopettanut.

Ongelmia on tietenkin helppoa (vaikkei halpaa!) yrittää ratkoa tekniikalla, mutta en ole lainkaan varma, auttavatko nämä isotveljet meitä. Hirvittää, mihin se voi johtaa - dystopian näen, utopiat ovat yhä kauempana.

Koulu elää yhteiskunnassa, ei sen ulkopuolella. Säästötavoitteet ovat jääneet elämään kouluihin laman jälkeen, vaikka mitään taloudellista syytä siihen ei ole kymmeneen vuoteen ollut. Nämä uutiset kertovat niistä seurauksista, joita nämä vuosien säästöt ovat saaneet aikaan. Koulusta puuttuu se henkilökunta, joka on arkisen koulutyön tukena, niin oppilaiden kuin opettajienkin.

Jos isolla yläkoululla ei ole kuin yksi erityisopettaja eikä yhtään kouluavustajaa, terveydenhoitaja on talossa pari päivää viikossa, kunnan koulupsykologi käy kerran kahdessa viikossa pari tuntia kerrallaan, kuraattori niinä toisina viikkoina saman verran, on helppo arvata, että oppilaiden ongelmista suurin osa jää opettajien hoidettaviksi tavallisilla oppitunneilla ja niiden jälkeen. Ja pitää muistaa, että nykyään tavallisessa luokassa on lähes kaikki oppilaat - erityisoppilaita on joka luokassa - vain vaikeimmat erityislapset ovat omissa kouluissaan. Luokan- ja aineenopettajat eivät kuitenkaan saa koulutuksessaan kuin muutaman opintoviikon verran tietoa erityisoppilaiden opettamisesta, edelleenkään.

Jäljet näkyvät. Siinä vaiheessa kun 18-vuotias kuristaa 15-vuotiaan tyttökaverinsa, ei kannata enää syyttää vanhempia tyyliin: missä olette, miksette puutu asiaan, miksette kysy, kenen kanssa nuori liikkuu. Nämä kysymykset pitää kysyä paljon aikaisemmin, ja ne on kenties kysytty moneen kertaan. Moni äiti ja isä on vuosien mittaan tehnyt kaikkensa, yrittänyt parhaansa, jotta saisi nuorelleen apua, mutta sitä on ollut vähän tarjolla ja vaikeasti saatavilla. 18-vuotias on täysi-ikäinen, hän on täysin vastuussa omista tekemisistään, rikoksistaankin. Yksin ei häntäkään saa jättää.

Koulussa tavoitetaan kaikki nuoret. Siksi siellä pitäisi olla myös paras mahdollinen apu tarjolla mahdollisimman matalan kynnyksen takana, mieluummin ilman mitään kynnystä. Kun nuorella on paha olo, hänen pitäisi voida mennä juttelemaan asioistaan heti jonkun kanssa. Opetttaja toki on olemassa, mutta opettaja ei välttämättä ole aina se, jolle tahdotaan puhua. Hän on koulussa opettamassa ja kasvattamassakin, mutta ei ratkaisemassa oppilaan henkilökohtaisia vaikeuksia, joita on esimerkiksi perheessä tai alkoholinhuuruisessa viikonlopun vietossa.

Sosiaaliministeri Paula Risikko on esittänyt korottavansa nuorten mielenterveyspalveluiden määrärahoja viisinkertaiseksi. Hurraa! Juuri tällaisia tekoja tarvitaan. Mutta. Mutta nekin rahat ovat erillisestä ohjelmasta tähän käyttöön otettuja, riittävätköhän ne jatkuvaan tarpeeseen. Ei näitä ongelmia voi hoitaa silloin tällöin muutaman kuukauden projektilla.

Kahden miehen miehet

Kuuntelin Tapahtumien yössä kirjailija Petri Tammisen haastattelun. Hän puhuu hyvin samoin kuin kirjoittaa: lyhyin lausein, tosia sanoja, jotka alkavat hitaasti hykerryttää. Ostin hänen uuden kirjansa Mitä onni on ja luin sen saman tien.

Mieskertoja on kirjailija, joka yrittää kuvataiteilijaystävänsä kanssa ottaa selvää onnen olemuksesta, mutta yritykseksi jää. Hieno ajatus kuitenkin kypsyy hänen mielessään: onni on pyöreä. Kirjailijan tytär sanoo, että onni on tunne. Voikohan onnesta kovin paljon tarkempaa sanoakaan. Mutta romaanin kirjailija yrittää, ja siitä yrityksestä syntyy haikeanhauska romaani. Mitä onni on on romaani miehestä, jota onni pakenee.

Tammisen romaanissa on lukuisia lauseita, joita tekee mieli lukea ääneen jollekulle, että saisi nauraa yhdessä, että saisi ajatella ajatuksen vielä kerran. Naurattavien lauseiden, ajatusten, kepeästi väreilevän pinnan alla piilee syväntumma pohjavirta, jonka lukija oivaltaa juuri silloin, kun nauru on korkeimmillaan.


Pohjois-Pohjanmaan miehet eivät ärsyynny, kun heitä ärsyttää. Heitä ei näköjään lainkaan liikuta se, mitä toiset heistä ajattelevat. He hyväksyvät itsensä. Tämän riippumattomuuden he ovat saneet syntymälahjaksi, hengittäneet sisäänsä pohjoisen ilmanalassa, metsissä ja soilla, varhain aamulla ja iltahämärissä, samaan aikaan kun me kaupunkilaiset olemme katsoneet aamutelevisiota ja iltatelevisiota.


Seisoin vain ja katselin. Niin kuin niin monena iltana. Niin kuin monet miehet pihoillaan, paossa jotakin tai kuin eksyneenä. Polttamassa tupakkaa. Imemässä tumpusta lunta. Pyyhkimässä nenää hihaan. Huutamassa äitiä ikkunaan. Mutta kukaan ei tule.


Tamminen viittasi haastattelussa muutamaankin kertaan Veikko Huoviseen. Naiset ovat kultia, on Huovinen sanonut. Tamminen sanoi jotenkin näin: naiset hoitavat kaiken, juuri mikään ei muuttuisi, jos miehet poistettaisiin. (Tämä ei ole sanatarkka sitaatti, muistinvaraisuus on petollista, aina voi muistaa väärin.) Huovisen huumorin Tamminen myös mainitsi, kielestä syntyvän.

Sattumoisin olin juuri lukenut Huovisen esikoisen, Hirrin (1950). Siinä ei monta naista ole. Miehet ovat etupäässä kainuulaisia metsässä eläjiä, pari muualta tullutta oppinuttakin. Näitä Huovinen heittelee mennen tullen, elämä ei armoa anna. Miehet tekevät: metsätöitä, tupahommia, ajatustekoja. Hirrissä huomiotani kiinnitti erityisesti kieli. Huovinen kuvaa kainuulaista luontoa tarkoin sanoin, moninaisin kuvin, herkästi ja hellästi. Rakastavasti:


Pakkasilta loi pienelle salojärvelle omituisen valonkajastuksen. Yötä pakeneva aurinko päärmäili taivaanrannan pilvet kuparireunuksin. - - Kahlittu järvenselkä oli salaperäisen vihreä; se sai värinsä taivaan kylmästä ulapasta. (Novellista Nälkävuosina)


Huovinen ymmärtää miehiään, heidän elämänsä on kovaa:


Jos olikin vaivaa tervanpoltosta, niin pahempi oli matka Ouluun. Parhaaksi kesäsydämeksi lähtivät miehet soutamaan, vaikka kotonakin olisi työtä riittänyt. Soudapa sitten Iivantiira ja Lentua, laske Lentuan kosket. Kisko taas Ontojärvi raskasta venettä, laske Ontojoen kosket. meloskele sitten Sotkamon Kiimasjärvet ja Nuasjärvi. Kajaanin koskista selvittyäsi on edessä aava Oulujärvi ja toinen mokoma Vaalan koskia ja Oulujokea. Kun perille pääset, niin köykäiseksi havaitaan raatamisesi arvo. (Novellista Tervansoutajat)

Noilla järvien rannoilla olen joskus ollut minäkin, kosket eivät enää virtaa vapaana kuin Lentualla. Kainuulaiselle lukijalle Huovisen teksti alkaa elää maisemina.

Kesäpäiviä

Olen tosissani päässyt lomalukemisen makuun. Heinäkuussa on tullut luettua monenlaista. Ihmettelen, ellei Sofi Oksasen Puhdistus ole Finlandia-kirjojen joukossa, enkä panisi ollenkaan pahakseni, vaikka voittaisi koko skaban. Hieno romaani, todentotta.

Kuumat päivät ovat mukavia. Terassin ovi on auki, lempeä tuuli tuulee sisälle saakka, ei ole mitään sisän ja ulon rajaa. (Oi, kuinka hassu sana tuo ulko on, eihän se yleensä tule siihen muotoon, jossa astevaihtelu näkyy; ulolle sanottiin meillä sitä, mille koira haisi pitkien retkiensä jälkeen.) Välillä istun terassin pöydän ääressä juomassa iänikuista kahviani, välillä makaan lukemassa aurinkovuoteellani (ja taas outo sana, en viihdy siinä sanassa, mutta muutakaan ei tunnu oikein olevan), hetkittäin otan muutaman askeleen pihallani, eikä siinä muutamaa enempää pysty ottamaankaan, nypin kuivuneita kukkia amppeleista, ja siirryn sisälle, koneen tai hellan ääreen.

Lomapäivät ovat nautinnollisia.

Menen jatkamaan lukemista, Alice Munroa, viimeinkin. Nyt tuntuu olevan sen aika.

Keskikesän tauko

Olen lähdossä huomenna pohjoiseen, ylitän rajoja: ainakin valtakunnan, mutta uskoisin, että myös ajan rajan. Kenties palaan niihin kokemuksiin täälläkin sitten kun olen kotona taas.

Pihani kasvaa iloisesti, siitä olen nauttinut, jos en sateesta aina niin olekaan. Nyt ovat kukintavuorossa krassit, ja pian malvat. Yrtit ovat puhjenneet kukkaan myös, persilja, timjami ja oregano, joka on oikea pensas. Uusin istutukseni on viime viikolla koiran kanssa lenkillä käydessäni ojanpientareelta löytynyt suikeroalpi, joka näyttää innostuneen kasvamaan myös minun pihassani. Kuvan suikeroalpit ovat kyllä kasvaneet paikallaan jo monta vuotta.

Heleätä heinäkuuta, lukijani. Lomailoa!

Kesäruokaa

Ennen ostin juhannukseksi kesän ensimmäiset uudet perunat, ei kai niitä juuri aiemmin ollut myynnissäkään. Viime vuosina on ollut kaupan eteläeurooppalaisia perunoita jo alkukesästä. Niiden laatu on kuitenkin ollut kehno. Tänä kesänä olen syönyt uusia perunoita kesäkuun alusta asti: ensin ruotsalaisia, sitten kotimaisia. Hinta on vaihdellut 1,50 eurosta 4 euroon kilolta.

Mutta vasta torilta eilen ostamani uudet siiklit ovat saaneet aidon kesäperunan maun kielelleni. Kuori irtosi niistä peukalolla, harjaa ei tarvittu. Niiden keltainen väri syveni keitettäessä tilli-suolavedessä. Ja maku. Mitään se ei kaivannut rinnalleen, ei kalaakaan. Nykyään en kaipaa edes voita, vaikka pienen nokareen oivariinia muutamalle suulliselle sipaisinkin.

Kotipihan raparperiä olen syönyt myös koko kesän, toukokuusta asti. Parasta on ollut vanhanajan kiisseli. Lisään kiehuvankuumaan kiisseliin rasian pakastemansikoita pehmentämään makua ja syventämään väriä. Herkun kruunaa vaniljavaahto. Tarjosin kiisseliä ison kulhollisen nuorelle väelle juhannuksen alla; söimme saman tien kaiken. Parasta jälkiruokaa tänä vuonna! (Salainen vinkki: kiisselin pohjana oli valmis limemehu.)

Eilen söimme jälkiruoaksi kesän ensimmäiset torimansikat kermavaahdon kanssa. Olivatkin erityisen makeita, jotakin uutta lajiketta.

Juhannusruokia en tehnytkään itse, vaan sain nauttia monen nuoren kokin valmistamista makuelämyksistä. Oli iloista syödä isolla joukolla kasvissyöjän grilliherkkuja. Aamiaiseksi taitava kokki teki tähteeksi jääneistä grillikasviksista mainion kasvismunakkaan.

Rantaruoat olivat ainutlaatuisia ja aattoillan ruokailun unohtumaton osa oli siihen olennaisesti kuulunut vilkas keskustelu ja jälkiruoaksi laulamamme yhteislaulut. Unohtumaton juhannus!

Juhannuspäivän illallinen oli aivan erilainen niin tunnelmaltaan kun menultaankin. Ajelimme ystäväni kanssa Naantaliin, meren rannalle. Satamassa huviveneitä, vastakkaisella rannalla Kultarannan torni ja liehuva lippu. Ravintolan terassilla ruskettuneita purjehtijoita, juhannuksenjuhlijoita. Tunnelma kuin parhaasta viihderomaanista: milloin tahansa nainen kohtaa miehen, rakkaus alkaa, elämä hymyilee. Niin varmaan joillekuille tapahtuikin.

Ravintolasalin interiööri sai veden herahtamaan kielelle: näin kauniissa salissa ei voi saada muuta kuin maukasta ruokaa, taiten ja rakkaudella laitettua. Sinivalkoiset tekstiilit, tummaa puuta, tuoreita kukkia kiehtovina asetelmina, kauniisti taitellut pellavaiset lautasliinat, kiiltävät ruokailuvälineet, syvänsiniset lasit.

Ja ruoka! Suussasulavaa parsakeittoa. Liemi juuri sopivan sakeaa, parsanpalat taivaallisen rapeita. Mitähän oli se kaunis, makoisa, suklaanruskea koristekastike keiton pinnalla? Savukampela-annos oli liiankin runsas keiton ja leivän jälkeen. Kalassa oli juuri sellainen hento savunmaku kuin pitääkin. Mutta perunat pettivät: ne eivät olleet aamulla maasta nostettuja, niitä oli keitetty liikaa. Oi, kunpa hyvä ravintola ehtisi hankkia kesäperunansa joka aamu torilta, keittää niitä vain niin pienen annoksen kerrallaan, että jokainen ruokailija tuntisi saavansa juuri sopiviksi kypsyneet, aivan nuoret perunat. Jälkiruoaksi tarjoilija suositteli mansikoita ja vaniljajäätelöä, ja kyllä annos aterian kruunasi aivan mallikkaasti.

Onneksi on kesää jäljellä, kypsyvää keskikesää. Kunhan uudet kasvikset ja vihannekset tulevat torille, marjat, sienet... naminamia

Kesälukemista

Kirjoja on kesken hävettävän paljon (katso oikealta!); osa on ollut talvesta saakka, toiset vain päivän. Pidän Jelinekin ja Munron silti sinnikkäästi listalla, sillä aion lukea ne.

Matti Röngän Hyvä veli, paha veli -dekkari on noussut saksalaisten kriitikkojen listan kärkeen. En ole lukenut dekkareita moneen kesään, enkä aio niitä tänä kesänäkään enempää lukea. Mutta pitihän kirjastosta Röngän kirja hakea, kun en ole yhtään hänen dekkariaan lukenut. Jospa Viktor Kärppä onkin kiinnostava tuttavuus.

Alku on oikein vetävä: nuori poika tekee kuolemaa lumihangessa - suorastaan runollisesti kuvattuna - hänet löytää kalikaksi jäätyneenä pihakoneiden ajon maailmanmestariksi itsensä kuvitteleva nuori mies. Siitä alkaa vimmattu etsintä, paljastuu nimittäin, että pojalla on elimistössään aimo annos kovaa heroiinia. Venäläiset sitä rajan yli tuovat.

Mitään, kerrassaan ei mitään ihmeellistä ole Röngän kirjassa. Stereotyyppisiä, ohuita henkilöitä, vaikka heille onkin erikoisuuksiksi kirjoitettu suuhun milloin virrensäkeitä, milloin inkeriläistä aksenttia. Kukaan päähenkilö Kärppää lukuun ottamatta ei kasva eläväksi ihmiseksi, vaan jää paperille puhumaan puhumisiaan ja tekemään tekemisiään.

Nokkelaa sanailua, humoristisia heittoja, jotka jaksavat kymmenen sivua huvittaa mutta joihin sen jälkeen vain väsyy. En kyllä lukenutkaan kuin 30 sivua. Mutta se riittää siihen, että voi jotain kirjasta sanoa, ainakin siis sellaisen genren kirjoista kuin dekkarit.

Minkälaisia ovat Saksassa ilmestyvät dekkarit, kun tämä on paras? Röngän kirjan suosion syy taitaakin olla sen aiheessa, ei kirjallisissa ansioissa. Saksalaisia kenties viehättää venäläisten huumerikollisuus, venäläisten pikkurikollisten maailma. Mutta kun edes juoni ei alkua pidemmälle vedä. Viktor Kärppä vaikuttaa mukiinmenevältä päähenkilöltä keikkuessaan sekä lain tällä että tuolla puolen, arkisempi versio Raidista.

Röngän kirja oli siis pakko jättää kesken. Ja aivan yhtä pakko oli etsiä hyllystä romaani, joka kestää ties kuinka monta lukukertaa. Kuinka näennäisen vähin elementein Raija Siekkinen naisen ja miehen tarinat kertookaan, Sen mikä tapahtui täällä: kerronta elää aikatasojen läpi, saman virkkeen sisällä minä asettuu tarkkailemaan itseään myöhemmin ja jatkaa minänä kerrontahetkessä, luvun sisällä kertojina ovat sekä mies että nainen ja tekevät havaintoja kielellä, joka vie lukijan siihen maailmaan jota henkilöt elävät.

Ja kuin vähitellen avautuu mennyt ja valottuu tuleva. Pienin siveltimenvedoin maalataan ne kohtalokkaat hetket, jotka ovat saaneet naisen palaamaan talolleen ja miehen ajamaan ja taas ajamaan samaa tietä. Pienessä romaanissa on siis myös tarina, itse asiassa suuri tarina, kertojilleen suuri, elämän mittainen.

Edelleen vain vahvistui Raija Siekkisen paikka lempikirjailijoideni joukossa, Novellit on nostettava yöpöydälle.

Tarpeelliset ja tarpeettomat koneet

Laskin kotini sähköllä toimivat koneet ja laitteet. Luku on suuri, kuten arvata saattoi. Monet koneet ovat kuitenkin tarpeellisia ja niitä käytetään liki päivittäin. Tässä laskujeni tulokset:

keittiö: 14
olohuone: 8
WC: 3
eteinen: 2
minun huone: 1
pojan huone: 15
pesuhuone+WC: 5
varasto: 1

yhteensä: 49

Keittiössä on kolme laitetta, joita käytetään hyvin harvoin: espressokeitin, maidonvaahdotin ja voileipägrilli. Muut ovat usein tarpeen.

Olen radioihminen. Niinpä joka huoneessa on radio, jopa pesuhuoneessa. Pesuhuoneen radio voi olla auki myös silloin kun saunon, mutta erityisesti kuuntelen sitä silittäessäni. Se on hyvin vanha: vanhempani ostivat sen minulle lahjaksi, kun aloitin lukion. Siitä alkaen olenkin ollut uskollinen radiolle. Totuin siihen, että radio on seurana kun teen työtä. Totuin siihen, että radiosta saan vaivatta tietoa oman ajatteluni ainekseksi.

Makuuhuoneessani ei olekaan muita laitteita kuin kelloradio. Kännykkäni on useimmiten eteisen lipaston päällä. Taidan olla nykyään vähemistössä siinä, etten omista makuuhuone- tai keittiötelkkaria. Alakerran telkkari on olohuoneessa, ja voin katsoa sitä myös ruokapöydästä. Ruokaa laittaessani en sitä kaipaa, kuuntelen mieluummin radiota. Pojan huoneessa on toinen telkkari. Molemmat ovat kymmenen vuotta vanhoja ja toimivat hyvin.

Uusin laitteeni on sähkökäyttöinen ruohonleikkuri. Sitä tarvitaankin taas pian, kunhan ruoho vain kuivaa kaatosateiden jäljiltä. Nyt se taas kasvaa.

Vaikka laitteita on paljon, on onneksi niin, että turhia, komeron kätköihin unohtuneita joululahjaleipäkoneita meillä ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Kumpikaan meistä ei myöskään ole ensimmäisten joukossa ostamassa uusinta laitetta vain siksi, että se on uusi. Pojan stereot on kierrätetty isoveljeltä, telkkari isältä ja läppäri on minun entiseni. Musiikkilaitteet ovat ahkerassa käytössä, ja siksi niihin on kannattanut sijoittaa.

Varmasti on myös koneita, joita ilman tulisin toimeen: rikkaimuri ei ole välttämätön, sähköhammasharja on tehokkaampi kuin tavallinen, mutta puhtaat hampaat saa tavallisellakin. Toisaalta noiden laitteiden sähkönkulutus on pieni, eikä niiden valmistuskaan taida kuormittaa palloamme kovin paljon. Mutta jos ajat muuttuvat, olen valmis luopumaan monesta koneesta. Vaikeinta olisi tietenkin tulla toimeen ilman jääkaappia, sähköhellaa, pyykinpesukonetta, imuria - ja radiota.

Kahvinkeitin on pulputuksensa lopettanut. Juonpa toiset kahvit tänään.

Konehuolia

Monta päivää on mennyt ilman konetta. Siis tätä tietokonetta, muita koneitahan tässäkin huoneistossa on ties kuinka monta.

Pitäisikin joskus laskea tavaransa, niin kuin jotkut ovat tehneet. Mitä niillä luvuilla tekisin, sitä en tiedä, mutta tahtoisin hämmästyä tavaran määrää, minä joka ajattelen että en ole shoppaaja, en osta mitään turhaa. Toisaalta olen taitava kätkemään tarpeetonta tavaraa komeroiden perälle, ylimmille hyllyille, varaston nurkkiin.

Muuttojen (niitä oli kaksi: ensin luovuin pitkäaikaisesta kodistani, poikieni lapsuudenkodista, muutin väliaikaisesti kolmeksi kuukaudeksi kerrostalokolmioon, jonka yksi huone oli täpötäynnä muuttolaatikoita, ja lopulta lokakuun lopulla 2004 pääsin tähän aivan uuteen rivitalokolmiooni, asuinurani huipulle, ja toivoni mukaan siihen asuntoon, jossa elän kunnes kuolen) jälkeen päätin, että jos jokin tavara ei ole tullut tarpeelliseen käyttöön kolmen vuoden aikana, voin luopua siitä: kierrättää tai heittää pois. Niin teinkin osalle tavaroista syksyllä kirpparilla. Mutta paljon on vielä tekemättä.

Tänä kesänä on isoin urakka varasto: sen takaosan laatikoihin en ole koskenut muuton jälkeen. Laatikot vain sysättiin sinne (järjestelin ne saman tien sopiviksi pinoiksi) muutossa. Jonakin poutapäivänä on lastattava kaikki kama ulos, tarkistettava sisältö, päätettävä sen kohtalo, ja järjestettävä jäljellejäävä uudelleen. Tänään tuo päivä ei ole - huraa! - eilen satoi rakeita, ja tänään muuten vain kaatamalla. Jokohan nurmi alkaa taas viheriöidä.

Niin, ne koneet. Uusi ruohonleikkuri täyttää aika ison tilan varastosta. Mutta se on tarpeellinen, erinomaisen mukava väline.

Tietokone on toisenlainen, se ei ole vaivaton, se ei ole luotettava. Kun virus iskee, en luota omaan osaamiseeni, kone tekee omiaan, antaa vihjeitä, muttei selviä vastauksia; onko kaikki hyvin. Niinpä vein koneen korjattavaksi. Viikon kuluttua sieltä ilmoitettiin, että kaikki on hyvin, viruksista ei ole havaintoa. Onnellista.

Ja onnellista on toisaalta koneeton aikakin. Olen lukenut.

Pyöriä ja kottararaisia

Kesäloman ensimmäiset päivät ovat kuluneet väsymyksen tunteessa. On oikein riuhtaistava itsensä tekemään jotakin, mikä on muuta kuin lojumista sohvalla tai tuolilla jäähtyvä kahvi tai tee ja kirja tai lehti käden ulottuvilla.

Suursiivous on ollut vuosikaudet minun tapani aloittaa loma. On liki tyhjennettävä huoneet ja komerot, ja setvittävä poisheitettävät, kierrätettävät. Jokainen nurkka on saatava puhtaaksi ja järjestykseen. Se tarmo, joka on vielä kouluvuoden jäljeltä tallella, tulee käyttöön. Ja siitä saakin uutta tarmoa. Nuorena opettajana pidin tapanani myös paastota viikon tai pari, saman aikaan siivouksen kanssa. Se tapa loppui siihen, kun pyörryin mattoja pestessäni.

Siivous odottaa nytkin, mutta vielä en ole saanut kunnolla aloitetuksi. Matot olen käyttänyt pesulassa - enää ei ole intoa itse pestä. Kirjahyllyn olen jo pölyttänyt ja järjestänyt kirja kirjalta.

Onneksi maanantaina ystävä tuli käymään. Yhdessä menimme luovuttamaan verta - edellisestä käynnistä olikin jo aikaa.

Eilen saimme pojan kanssa aikaan niin ikään pitkään odottaneen projektin: talutimme pyörät korjaamoon - kumit olivat tyhjät, rikkinäiset, ja ajokit perusteellisen huollon tarpeessa. Kävelimme takaisinkin. Kiertelimme puistojen poikki. Näimme kottaraisen. Niin harvinainen lintu se on nykyään, että piti pysähtyä seuraamaan sen touhuja puistonurmella.

Kyllä tästä loma alkaa, vaikka alkaakin hitaammilla kierroksilla kuin nuorempana. Mikäpä kiire minulla. Kun päivässä on yksi tavoitteellinen hommahomma, voi muun ajan lukea ja katsella sekä kastella pihaa.

(Kuva: Petro Pynnönen, Luonto-Liitto)

Lehdestä luettua, osa 2

Muutamien poliitikkojen, mm. valtionvarainministeri Kataisen, vaalirahoittajaliikemiehet ovat kierrättäneet rahansa verottomasti Luxemburgin pankkien kautta.

Suursijoittaja kiertää osakkeiden myyntivoittoveron käyttämällä ulkomaalaista välittäjää, todennäköisimmin ulkomaista pankkia. Pienet sijoittajat, tavalliset kansalaiset, maksavat kuuliaisesti veronsa, jonka heidän oma suomalainen pankkinsa automaattisesti tilittää valtiolle. Vuonna 2005 valtio on menettänyt 95 miljoonan euron myyntivoittoverot. Valtio olisi saanut rahoitettua tuolla summalla mm. kolmen vuoden kaihileikkaukset tai 120 koulun homekorjaukset.

Edellisen hallituksen valtiovarainministeri Kalliomäki ja sisäministeri Rajamäki yrittivät selvittää ongelmaa. Nykyhallitus tietää ongelman, mutta valtiovarainministeri Katainen ja sisäministeri Holmlund eivät ole nähneet tarpeelliseksi ryhtyä toimiin, tietää Aamulehti. Kummankin hallituksen toimista tai toimimattomuudesta päävastuun kantaa pääministeri Vanhanen.

Edit. 25.5. Hesari kirjoittaa tänään kaavoitus- ja rakennusbisneksen ja politiikan kytkennöistä hyvin kiinnostavasti. Uuttahan näissä kytkennöissä ei tietenkään ole mikään. Kiintoisaa on vain se, kuinka häikäilemättömästi toimitaan.

En kyllä muuten usko, että jos nuo 95 miljoonaa euroa olisivat tulleet valtion tileille, niillä olisi homekouluja korjattu tai kaihin vuoksi sokeutuvia vanhuksia näkeviksi tehty. Eiköhän hallitus olisi lyhentänyt niillä valtion velkaa, se kun on parempi investointi tulevaisuuteen kuin kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen. Sillä tavalla säästetään tulevaisuuteen, kun korkomenot sitten pienenevät. Ja kun on huonot ajat, ei rahaa tietenkään ole, kun on huonot ajat.