Modernia äitiyttä

Minulla on menossa kolmas osa Doris Lessingin Väkivallan lapsista, Myrskyn varjossa. Pidän niistä kovasti, edelleen uudestaan luettuna - ensimmäisestä kerrasta onkin jo 25 vuotta.

Romaanisarja on hyvin vahvaa kerrontaa. Hämmentävintä on uskomattoman taitava romaanin päähenkilön, Martha Questin, sisäisen maailman ja ulkoisen todellisuuden samanaikainen valotus, joka on lukijalle läsnä jokaikisellä sivulla. Marthan elämä kerrotaan äärimmäisen yksityiskohtaisesti: interiöörejä, pukuja, kampauksia, tanssia, ompelemista, lukemista, ruoanlaittoa, rakastelua, kokouksia, lapsenhoitoa. Samanaikaisesti teos on mitä suurimmassa määrin älyllistä, moniin ulottuvuuksiin yltävää, erityisen yhteiskunnallista tekstiä.

Aivan oudolla tavalla teos on ajaton ja paikaton, kun ottaa huomioon, että tapahtumat sijoittuvat 30 -40-luvun eteläiseen Afrikkaan (lukemani kolme ensimmäistä osaa) ja teossarja on kirjoitettu 50 - 60-luvulla. Ja kuitenkin se on juuri aikansa ja yhteiskuntansa oloja terävästi ruotivaa. Miten joku voikin osata kirjoittaa niin!

Puhuimme ystäväni kanssa joulun alla äitiydestä ja siitä, kuinka nykyaikana naiseutta ja äitiyttä rakennetaan. Niin helposti nuoret äidit taipuvat niihin kuviin, joita heille näytetään: on oltava niin paljon konkreettista, tavaroihin ja tiettyihin malleihin kytkeytyvää äitiyttä. Lapsen saaminen tekee naisesta äidin – ja vuorovaikutus lapsen kanssa syntyy nopeasti, kun on sille altis. Se on tärkeintä äitiyteen kasvamisessa.

Marthasta tulee 19-vuotiaana äiti, vaikkei hän olisi aluksi tahtonut. Vauvan synnyttyä hän huolehtii tästä tunnollisesti ajan ohjeiden mukaisesti. Hän syöttää neljän tunnin välein, antaa vauvan leikkiä tunnin leikkikehässä, ompelee tälle vaatteita, ulkoiluttaa. Mutta samalla hän kamppailee äitiyttään vastaan. Hän unohtaa helposti tyttärensä, kun tämä on isoäitinsä hoivissa. Erotessaan hän jättää paitsi miehensä myös tyttärensä. Onko Martha moderni nainen? (Moderni on kyllä Marthan mielestä hyvin vanhanaikainen sana, 20-luvulle kuuluva - Matty käyttää itse sanaa järkevä.) Hänhän pystyy tekemään rohkean valinnan, ottamaan avioeron:

Häntä hämmästytti, että kaikki hänen tuttavapiirinsä naiset olivat yksi toisensa jälkeen salaa tulleet hänen luokseen sanomaan, että ihailivat hänen rohkeuttaan ja toivoivat, että voisivat tehdä samoin. He näkivät sen yksinkertaisesti pakona epätyydyttävästä avioliitosta; sen poliittista puolta ei ollut olemassa. (Hyviin naimisiin, 432.)

Martha on vahva nainen, vaikka sisäinen etsintä on hänen jatkuva olotilansa. Tunteeton hän ei ole, eikä hänen tekemänsä ratkaisu ole hänelle helppo – mutta se on ainoa, jonka hän näkee edessään, jos hän tahtoo tehdä itselleen oikein.

Tavattuaan äitinsä, joka ei millään tavalla tue tytärtään tämän elämänvalinnassa, vaan huutaa viime sanoikseen ”Ja mitä ihmiset sanovat?”, Marthalle kirkastuu, ettei hän tahdo tulla samanlaiseksi katkeraksi, tyttärensä elämää eläväksi äidiksi:

Ja nyt ajatus Carolinesta eroamisesta muuttui todelliseksi. Hän vei lapsen puutarhaan. Caroline leikki leluillaan matolla Marthan puhuessa hänelle. Hänestä tuntui kuin lapsi olisi täydellisesti ymmärtänyt, mitä hän sanoi – enemmänkin, että oli vain yksi henkilö, joka täydellisesti ymmärsi häntä, ja tämä henkilö oli Caroline. Hän tunsi heidän välillään voimakkaan myötätunnon ja ymmärtämyksen siteen. - - Martha piti tarmokkaasta ja elämää sykkivästä pienestä olennosta lujasti kiinni hetken ja kuiskasi puhdasta hellyyttä tuntien: - Tulet olemaan täysin vapaa, Caroline. Päästän sinut vapaaksi. (HN 438.)

Päästäessään Carolinen vapaaksi Martha päästää vapaaksi kuitenkin vain itsensä. Lapseen hän heijastaa omat toiveensa ja tarpeensa, oman sisimpänsä hän näkee lapsensa silmissä. Pieni kolmivuotias tyttö olisi tarvinnut äitiään, ehdoitta. Hänelle ei jäänyt myöskään vaihtoehtoa, hän ei voinut valita. Nuori Martha ei elämän valintojaan tehdessään osannut ymmärtää, että lapsi oli valittu jo aiemmin, eikä häntä voinut enää valita elämästään pois – vaikka hänet jättääkin siihen elämään, josta erkanee. Äitiys on pysyvää.

Lapsesta ja äidistä ja lapsen ja äidin suhteen pysyvyydestä on koskettavimmin viime aikoina kirjoittanut Riina Katajavuori runossaan Beslan, joka on ilmestynyt kokoelmassa Kerttu ja Hannu. Se on kuultavissa ja luettavissa TV1:n Runoraadin sivulla.

Doris Lessingin kuva on Ylen haastattelusta vuodelta 1982. Noihin aikoihin luin Lessingiä ensi kerran; sitä en muista, näinkö haastattelun.

Koneiden valta

Vieläkään ei ole kuulunut mitään tietokoneeni näytöstä, joka on ollut huollossa jo kolme viikkoa. On mielenkiintoista, kuinka takuuhuolto toimii: Asiakas vie koneen siihen liikkeeseen, josta on sen ostanut. Liike kirjaa viat ja lähettää koneen huoltoon. Asiakas ei ole itse missään yhteydessä huoltoliikkeeseen, eikä edes välttämättä tiedä, missä kone on. Myöskään huollosta ei olla yhteydessä asiakkaaseen. Asiakkaalle ei anneta minkäänlaista aikataulua siitä, milloin työn pitäisi olla valmis. Pyöritellään vain peukaloita. Odota vain rauhassa, nämä kestävät, on ainoa vastaus. Ei tunnuta välittävän lainkaan siitä, että kone on monelle välttämätön työväline.

Toisella tavalla suhtaudutaan sentään silloin, kun asiakas itse maksaa korjauksen - ainakin minun kokemukseni mukaan. Kun korjautin läppäriäni, huollosta soitettiin ja tarkistettiin, mistä oli kyse ja mitä tahdoin koneelle tehtävän. Annettiin myös korjaussuunnitelma ja -aikataulu sekä hinta-arvio, jotka myös pitivät. Viikkoa pitempään ei kone ole korjattavana ollut tuossa mukavassa, pienessä tamperelaisessa liikkeessä.

Tätä samaa koneiden valtaa on ollut kestettävä koko syksy töissäkin. Kouluun on remontin tuloksena saatu uudet tietokoneet, dataprojektorit ja dokumenttikamerat. Mutta eivätpä vain ole asennukset vieläkään kunnossa, vaikka on koko syksy käyty remontoitua koulua. Kukaan ei viitsinyt kysyä käyttäjiltä - siis minulta ja muilta opeilta - missä olisi laitteiden paras sijainti. Asentajat asettivat ne sinne, mihin johdot ja kaapelit sattuivat yltämään - mitäpä se heille kuuluu, miten oppitunnit sujuvat.

Minun luokkani dokumenttikamera on sijoitettu niin, että joudun sitä käyttäessäni olemaan nurkassa sivuttain oppilaisiin, siis istumaan selin osaan heistä. Se on niin matalalla pöydällä, että seisaaltaan sitä on hankala käyttää. Eikä sen paikkaa voi vaihtaa ennen kuin on saatu uusi, pitempi johto. Sitä on nyt odotettu jokunen kuukausi. Se ei kai kuulu kiireellisimpien hankintojen listalle, kun mitään siitä ei ole kuulunut. Mutta minun kylki- ja niskalihakseni ovat kyllä alkaneet lähetellä epämiellyttäviä viestejä kummallisten työasentojeni jäljiltä. Ja tekniikasta kun piti olla niin suuri ilo ja hyöty.

On omituista, ettei noin kalliiden laitteiden sijoittelussa kenellekään tullut mieleen ajatella ergonomisia seikkoja. Ammattilaisia olisi varmasti ollut käytettävissä. Sekin olisi auttanut, kun jollekulle olisi tullut mieleen kysyä minulta - ja tulinpa asiasta jo elokuussa puhuneeksikin pomoille, kun jotenkin osasin aavistaa, että näin tulee käymään. Mutta asentajat ovat eri miehiä kuin pomot - eivät he näiltäkään kysyneet.

Lisäys 21.12.: Ystäväni kytki johdot - niitä näissä laitteissa riittää - ja kone toimii taas. Eilen sain näytön huollosta. Kiitos vain, kun jaksoit kontata nurkassa, ystäväin.

Mitä tänään ruoaksi?

Vuosiin en ole syönyt punaista lihaa kuin hyvin, hyvin satunnaisesti. Se ei maistu minulle, ei sovi nivelilleni enkä tunne tarvitsevani sitä ravinnokseni millään perusteilla. Syön aika usein kalaa: Pidän siitä. Se on nopeaa valmistettavaa. Siitä saa monenlaista ruokaa. Lohta en kuitenkaan juuri koskaan osta, en sen paremmin suomalaista kirjolohta kuin norjalaista kassilohtakaan. Molemmat kasvatetaan oloisssa, jotka eivät vastaa vapaan kalan vaateita. Maksan mieluummin enemmän ja ostan ahvenia, kuhaa tai siikaa - ne ovat sentään saaneet uida vapaissa vesissä alkukasvatuksen ja istutuksen jälkeen.

Arkena laitan usein broileria, niin kuin tuhannet muutkin suomalaiset perheenäidit. Olen ollut hyvin tietoinen siitä, ettei broilereiden elämä ole oikeaa elämää niissä tehtaissa, joissa niitä kasvatetaan. Minulla ei ole kuitenkaan vaihtoehtoa, mikäli broileria aion edelleen syödä, sillä luomutuotantoa ei ole.

Sitä en kuitenkaan tiennyt, ettei broilerituotantoa säätele juuri mitkään erityissäädökset. Oikeutta eläimille -sivuilta sain tietää, että broilerit kasvatetaan viidessä viikossa hyvin ahtaissa oloissa, keinovaloissa, miltei ilman luonnollista lepoa, jotta ne olisivat koko ajan nälkäisiä ja kasvaisivat mahdollisimman hyvään lihaan. Yllätys ei ollut se, millaisissa oloissa ne tai siat elävät - silti kuvat järkyttivät.

Niin naiivi olen, etten ollut osannut kuvitella, miten moni eläin kuolee tai vammautuu noissa oloissa - kesken kurjan elämänsä. Satoja tuhansia broilereita kuolee vuosittain pelkästään matkalla teuraaksi! Videot katsottuani olen pähkäillyt, mihin joutuvat kaikki ne raadot, joita maatiloilla päivittäin tulee. Onko tehtaiden perällä krematoriot, vai haudataanko ne siististi tehtaan taakse?

On ollut vaikeaa päättää, mitä voisin tästä lähtien syödä, jos jätän broilerin ostamatta, niin kuin oikealta tuntuisi. Kasvisruoalla elän hyvinkin helposti kesäisin, mutta talvella se ei ole niin helppoa, sillä haluan ostaa mahdollisimman paljon kotimaista lähiruokaa. Mutta jos luomua ja lähiruokaa ei ole kaupasta helposti saatavilla, mikä on silloin vaihtoehto. Ei ole oikein järkevää sekään, että tavallinen ja arkinen ruoka vaatisi minulta monia hankintareissuja ja runsaasti vaivaa. Siihen minusta ei ole.

Vielä en ole osannut asiaa ratkaista. Paitsi etten käynyt tänään kaupassa ollenkaan. Enkä eilenkään. Täytyy leipoa huomenaamulla leipää, se kun on aivan lopussa.

Aihetta juhlaan

Koulussa oli juhlat. Tunnelma oli iloinen, niin kuin aina kun yläkoulun ilmaisutaidon oppilaiden näytelmää saamme katsoa. Joulunäytelmä on ollut koulumme traditio jo toistakymmentä vuotta; tänä vuonna näimme näytelmän jo tänään - 90-vuotiasta Suomea juhlistimme. Näytelmä oli Pikku Pietarin piha, ja mikä piha se olikaan, mitkä ihmiset siellä. Teatterista innostunut teknisen työn opettaja ryhmineen oli saavuttanut taas kerran enemmän kuin me osasimme odottaa: hyvää odotimme, erinomaisen ja loistavan saimme.


Näytelmän ja juhlaruoan jälkeen saivat valkolakkinsa syksyn neljä ylioppilasta - iloinen ja juhlallinen tuokio sekin lakinpainamisineen, Gaudeamuksineen, ruusuineen ja halauksineen. Onnellisia, hymyileviä nuoria, ylpeitä vanhempia ja isovanhempia.

Tavoitteisiin ei päästy kepeästi askeltaen, vaan monen mutkan ja kuopankin kautta. Ne ovat nyt takana, ja uusi tie edessä odottamassa. Suora ei liene sekään, mutta auki se tie on.

Koulu on yhteisö. Sen saimme taas tänään kokea. Vain yhteisestä työstä voivat syntyä ne tulokset, joita olimme todistamassa. Yhteisesti niistä iloitsimme: nauroimme ja itkimme näytelmän henkilöiden mukana, nuorten ylioppilaiden onnea vahvistimme.

Näinä viikkoina on kovasti puhuttu siitä, kuinka varsinkin lukio kasvattaa nykyään vain yksilöllisyyttä korostaen ja yhteisöllisyyden unohtaen. Ainakin meidän koulumme väki on toista mieltä - sen näyttävät teot. Vaikka meidän lukio ei ole voinut koskaan ylpeillä sellaisilla huipputuloksilla, joilla suurten kaupunkien eliittilukiot, voimme olla aidosti onnellisia siitä, että meidän oppilaamme kasvavat nuoriksi aikuisiksi pienessä, hyvähenkisessä yhteisössä, jossa jokainen tuntee toisensa ja jossa tehdään työtä yhdessä. Ja hyviin tuloksiin on meilläkin päästy, loistaviin arvosanoihinkin, mutta ennen kaikkea siihen tärkeään tulokseen, että liki jokainen lukiolainen on saavuttanut tavoitteensa: valkolakin.

Pian odottavat ystäväperheen juhlat - ylioppilasta sielläkin juhlitaan.

Muisto

Joki halkaisee
maiseman kuljettaa mukanaan
maata, oksia, lasinpaloja,
hävinneitä hansikkaita.
Se siirtää, kuvaa, piirtää.

Kaikki virtaa.


gamma.nic.fi/~esa2k/ropi/ropi.htm.

Pojuja ja tyttösiä

Matemaattisten aineiden opettaja piti päivänavauksen. Oikein monipuolisesti hän kertoi koulumme laajoista kansainvälisistä kontakteista, ystävyyskouluista ja projekteista. Voimme olla niistä ylpeitä, ja suuri ansio on koulumme entisten rehtorien sekä muutaman innostuneen opettajan. Joka vuosi on iso joukko oppilaita ollut innokkaita osallistumaan projektimatkoille ja majoittamaan vieraita muista kouluista.

Päivänavauksensa toisessa osassa hän kertoi, kuinka meidän koulusta mennään opiskelemaan teknillisille aloille, luonnontieteellisiin ja lääketieteellisiin tiedekuntiin. Onpa menty Cambridgeen ja Yhdysvaltojen arvostettuihin yliopistoihinkin. Näin hän puhui, passiivissa. Minä kuuntelin ykkösteni kanssa ja olin opona iloinen: he saivat lisää pontta omalle koulutyölleen. Hyvä esimerkki vaikuttaa aina.

Mutta sitten tuli jotakin, mitä en olisi tahtonut kuulla. Seuraavaksi hän sanoi, että edellä mainittujen (joista siis passiivissa puhuttiin) lisäksi on mainittava ehdottomasti tyttönen - ja hän mainitsi etunimen - kemiaa opiskellut.

Niinkö on edelleen, että matemaattisten ja luonnontieteiden normi on miesopiskelija, niin ehdoton normi, ettei sukupuolta tarvitse erikseen mainita. Nainen on etunimi, tyttönen - hän on anomalia.

Kyseinen entinen oppilas on yli kolmikymmenvuotias kemian alan tohtori, tutkijan uraa tekevä erittäin pätevä nainen. Tyttönen hän ei ollut lukiovuosinaankaan: hän oli kypsä, ajatteleva, tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen, joka tiesi mitä tahtoi ja toteutti päämääräänsä -näitä ominaisuuksia on totuttu syystä tai toisesta pitämään miehisinä ominaisuuksina. Mutta samalla hänessä oli niitä ominaisuuksia, joita naisissa on totuttu arvostamaan: yhteishengen rakentamista, empatiaa, toisten kuuntelemisen taitoa. Opettaja saattoi luottaa siihen, että hänellä on edessään hyvä elämä.

Kuinka masentavaa olikaan kuunnella aamunavaus loppuun. Sanoin lyhyesti oppilaille, ettei mainittu nainen ole tyttönen, mainitsin hänen tohtoriutensa. Kerroin myös niistä muista tieteenaloista - siis kaikista muista - joille meidän koulusta on lähdetty. On humanisteja, yhteiskuntatieteilijöitä, kauppatieteilijöitä, oikeusoppineita.

Kaiken kaikkiaan lukio antaa hyvän pohjan, tahtoipa mille tahansa akateemiselle alalle. Niin pitää ollakin. Lukion tärkein tehtävä on antaa riittävä yleissivistys ja ne taidot, joilla akateemisissa opinnoissa menestyy. Eikä pidä unohtaa, että lukion jälkeen monet suuntaavat oppilaitoksiin, jotka ovat ammatteihin suoremmin valmistavia, ammattikorkeakoulujen ja ammatiopistojen monille linjoille. Niin tekevät sekä ylioppilasnaiset että -miehet.

Kun sitten välitunnilla lyhyesti mainitsin - puhujan saatua kehuja aamunavauksestaan - tytöttelystä, sain kuulla, ettei hän sillä mitään tarkoittanut. Muutamat muut miehet yhtyivät innokkaasti hänen näkemykseensä: ei sana tyttönen tarkoita mitään pahaa, ei sillä ole mitään vähättelevää merkitystä. Jotkut miehet siis katsovat oikeudekseen määritellä edelleen, mikä on naista vähättelevää ja mikä ei. Meidän naisten omilla kokemuksilla ja tuntemuksilla ei ole heille merkitystä. Kuinka surullista. Tuntuu kuin mikään ei olisi de Beauvoirin ja Lessingin kirjojen jälkeen muuttunut. Kielikin on edelleen niin sukupuolittunut, ettei sitä edes huomata - eikä ainakaan tunnusteta.

j.k. Kuva on peräisin netissä julkaistusta peruskoulun kemian opetussuunnitelmasta. Kiintoisaa olisi pohtia sitäkin, miksi kuvassa on juuri tyttö - ja kana! - ja tuo ilmeisen epäonnistunut kemiallinen koe.

Ne koneet

Viime keväänä ostin uuden tietokoneen, erinomaisen, arvelin. Eilen se lakkasi toimimasta, sitä ei vain huvita käynnistyä. Enpä siis voi blogiinikaan kirjoittaa, näin vieraalta koneelta vain. Ei ole iloista raahata suurta masiinaa huoltoon, mutta muukaan ei auta. (Että meninkin ostamaan sen pöytäkoneen, kun entinen pieni ja näppärä läppärini oli niin helppo kuljettaa laukussaan korjaamoon. Mutta on uudesta koneesta iloa ja hyötyäkin ollut. ) Huoltamoreissulle löytyy aikaa vasta ensi viikolla (samalla kun menen hammaslääkäriin, siinä se menee samalla vaivalla, oletan), niin että siihen saakka - ja ties kuinka pitkään - kestää tämä luova tauko täälläkin, paitsi jos innostun jäämään kouluun kirjoittamaan. Niin teen, jos tulee jotain aivan välttämättöntä sanottavaa.

Lisäys 4. joulukuuta: Eilen sain koneen huollosta. Hurraa, ajattelin, kun tekstiviestin luin. Mutta liikkeessä mieli muuttui. Sain tosiaan vain koneen. Näyttö on jossakin muussa huoltamossa, ja sen tulemisesta ei ole mitään tietoa - näyttö on näes eri merkkiä. Se oli vietävä huoltoon myös, sillä se särisi vaarallisen kuuloisesti ja lakkasi aika ajoin näyttämästä. Minä asiantuntematon epäilin, että vioilla oli tekemistä keskenään. Eilinen myyjä taas katseli minua säälivästi ja mutisi ihmetellen näytön tuomisesta ja sitten minulle kovempaa, ettei hän voi näytöksi muuttua. Eipä voikaan. Ja minä odotan korjatun koneeni kanssa. Iloinen tietenkin pitää olla siitä, että koneen sain näin nopeasti!

Kirjaesikoinen

Hesari otsikoi tänään räväkästi: Henriikka Tavi on vuoden paras esikoinen.
Hetkinen. Nyt tekee mieli näsäviisastella. Miten niin Tavi on paras esikoinen? Eikö Hesari hae, jos siis kirjallisuudesta tosiaan on kyse, vuoden parasta esikoiskirjaa?

Olen aina yrittänyt ajatella, että kirjallisuupalkinnot jaetaan teoksesta ja vain siitä. Haluan uskoa niin. Kirjailija on ilman muuta teoksensa kirjoittanut, hän luonut palkitun sanataiteellisen kokonaisuuden. Mutta teos on se, jonka lukija lukee, jonka merkitystä hän arvioi, josta hän pitää tai on pitämättä.

Esim. Esa on siis vuoden paras esikoinen. Valinta on onnistunut, vaikka aivan varmasti jokin muukin tämän vuoden ehdokkaista olisi voitu valita ilman vastalauseita. Ostin Esim. Esan heti kohta keväällä, kun se oli ilmestynyt. Innoissani vein sen kouluun, kun opetin ykkösluokkalaisilleni kirjallisuutta. Nuoret pitivät Esim. Esan runoista, vaikka ne eivät tosiaankaan vastanneet heidän aiempia ajatuksiaan siitä, mitä runot ovat. He intoutuivat pohtimaan runojen puhujaa, kieltä, muotoa. He ottivat kirjan tarjoaman haasteen vastaan heti, ilman ehtoja.

Kun kieli elää kokeiluissa, kollaaseissa, kun esim. eri tekstityyppejä yhdistetään, kuten dada tekee, merkitys ei ole tekstin itseisarvo, se ei ole lähtökohta, vaan se syntyy siitä mitä on tullut. Tietysti runoilija luo tekstinsä eikä varmaankaan voi irrottaa ajatteluaan eikä itseään, omaa käsityöläisyyttään tehdessään runoa, mutta voi myös aivan tietoisesti pyrkiä rikkomaan kaikkia niitä konventioita, jotka rajautuvat ehyeen merkitykseen, ehyeen runon tulkintaan.

Merkityksen etsimisessä ei ole aina mieltä, kun runoa luetaan. Olennaista voi olla jokin muu: sanojen sävyt, kielen leikit, asioiden yhdistely niin absurdilla tavalla, ettei synny merkitystä. Silti runo tietenkin puhuu jotakin ainakin jollekulle lukijalle. Sikäli merkitys aina on.

Tavin runot ovat hyvin vahvoja. Niissä on iloa, surua, elämän voimaa. Seuraavat säkeet ovat esimerkki siitä, miten yhdessä yllättävät sanat päästävät taakseen, ja syntyy aivan uutta. Juuri sitä on runo - mikään muu teksti ei voisi sanoa samoin. Runoa ei voi selittää, vaikka tulkita voikin.

Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen.
Kiellät. Myönnän. Kiellän. Tiedät. Paasaan. Kiitän. Otat. Annan.
Siedän. Siedät. Työnnä. Pyydän. Annan. Kiität. Luet. Pohdin.
Pysyn. Emmin. Ostan. Maksan. Pysyt. Tiedän. Tulet. Avaan. Istun.

* * *

Otan lisää vauhtia. Opettelen parempia aikoja.
Säästän sinua myöhemmäksi.

Henriikka Tavi, Esim. Esa (2007)

Pelkoa ja kauhua

Tänään menin kouluun vasta kymmenen jälkeen. Suurin osa koulun väestä oli oppitunnilla. Käytävät olivat tyhjiä; menin luokkaani hakemaan monistettavaa seuraavalle tunnille. Yhtäkkiä iski pelko ja kauhu. Mieleni alkoi kuvitella oman kouluni siihen tilanteeseen, jossa Jokelan koulun väki oli keskiviikkona. Meidänkin koulussa on käytäviä, portaikkoja, sokkeloita.

Mitä pelkoa ja kauhua oppilaiden, opettajien ja henkilökunnan on täytynyt tunteakaan noina minuutteina ja tunteina koulunsa käytävillä ja luokissa yrittäessään kuoleman pelossa suojautua ampujalta tai paetessaan henkensä hädässä koulustaan. En voinut tietenkään tuota todellista kauhua tuntea, kukaan ei voi, ellei siinä tilanteessa ole itse ollut. Miten he ovat sen kestäneet? Miten kukaan voi kestää katsoa kuolemaa silmiin?

Vie kauan, ennen kuin he voivat koulussaan elää niin, etteivät tapahtumat palaa kauhistuttavina mieliin. Abiturientit tuskin siihen pystyvät niiden muutaman pimeän talvikuukauden aikana, jotka heillä on koulua jäljellä. Onneksi he saavat tukea toisiltaan, sillä aivan varmasti yhdessä koetut kauhun hetket ja suuri suru menetettyjen kavereiden ja tutun rehtorin ja terveydenhoitajan vuoksi heitä myös lähentävät - niin järkyttävää kuin se tavallaan onkin. Tarvitsemmeko me tosiaan tragedioita, että osaamme lähentyä toisiamme? Onneksi osaamme muutoinkin, ainakin useimmat, ainakin joskus.

Poliisi edellyttää nopealla aikataululla jokaisesta koulusta tarkkaa ja ajantasaista toimintasuunnitelmaa siitä, miten toimitaan katastrofitilanteissa. Niin on hyvä. On osattava toimia yhdenmukaisesti.

Kuinka monta ihmishenkeä viisas rehtori säästikään kehotettuaan nopeasti kaikkia luokkiin ja lukkojen taakse. Itseään säästämättä, työtään koko sydämellään tehden hän lähti rauhoittamaan tilannetta tietämättä, mikä häntä käytävässä kohtasi. Sitäkin on syytä toimintasuunnitelmissa miettiä, mihin vaaraan koulun henkilökunta voi itsensä altistaa ja milloin on annettava tilanne muiden ammattilaisten haltuun. Samanlaisia toimintasuunnitelmia tarvitaan varmasti kaikissa niissä tiloissa, joissa on paljon ihmisiä koolla.

Kirppiksellä 2

Tänään kävin purkamassa pöydän. Paljon oli tavaraa mennyt. Kävimme välillä järjestelemässä ja viemässä uutta myytävää, ja se taisi kannattaa. Rahaa tuli oikein mukavasti. Mutta sen opin, että vaatteiden myyminen on vaikeaa, sillä niitä on joka pöydällä paljon. Mikään vähänkään vanhanaikainen ei oikein tee kauppaansa, ei edes tosi halvalla. Koriste-esineet kelpasivat hyvin, samoin kirjat ja erityisesti Akut ja Roopet, jotka ostettiin jokikinen. Taisi olla hinta kohdallaan.

Huomenna vien myymättä jääneet tavarat SPR:n Konttiin. Jospa niille löytyisi vielä tarvitsijoita, kun hyvää tavaraa kuitenkin ovat.

Murheiset päivät

Päivät ovat olleet raskaita. Mieli on murhetta täysi, sydäntä puristaa. Jokelan surmatyöt ovat koskettaneet myös meidän kouluyhteisöämme. Torstaiaamun järkyttynyt hiljaisuus lukion ensimmäisen luokan tunnilla, surukynttilän himmeän valon lohdutus. Oppilaiden ja kollegojen kanssa käydyt keskustelut auttoivat jäsentämään omia tuntemuksia.

Ei ole helppoa lukea lehdistä ja netin keskustelupalstoilta ihmisten mielipiteitä aikuisten vastuusta. Minä olen yksi niistä, joiden tuo vastuu on otettava kantaakseen, niin äitinä kuin opettajana. Olenko osannut ollenkaan olla se vastuullinen aikuinen, joka minun pitää osata olla? Mieli kelaa menneitä vuosia: ketkä omista oppilaistani ovat tunteneet tarvitsevansa aikuista kuulijaa ja jääneet häntä vaille, kun minä en ole heidän viestejään havainnut. Mitä minun olisi pitänyt havaita? Miten puuttua?

Syyllisyys ja voimattomuus ovat ne tunteet, jotka ovat täyttäneet mieltä, mitä enemmän Jokelan tragediasta on mielipiteitä esitetty. Kun yli kaksikymmentä vuotta sitten valitsin ammattini, en osannut mitenkään kuvitella, mitä kaikkea se sisältää – ja hyvä niin. Jos olisin tiennyt, en kenties olisi uskaltanut sitä valitakaan.

Olen kaikki nämä vuodet pitänyt työstäni, nauttinut työn tekemisestä nuorten ihmisten kanssa, iloinnut heidän onnistumisistaan, yrittänyt auttaa heitä heidän vaikeuksissaan, kuunnellut ja tukenut niin kuin olen osannut, ja jaksanut. Riittämättömyyttä olen tuntenut usein. Mutta en ole milloinkaan miettinyt ammatin vaihtamista. En edes nyt.

Autoveron alennus

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Lehdessä on koko aukeaman mainos. ”Autovero muutttuu 1.1.2008. Me laskimme - - hintoja jo nyt.”

Autovero määräytyy vastedes päästöjen mukaan. Niin kuulin uutisista tällä viikolla, ja ratkaisu tuntui oikealta. Juuri siitähän pitää olla kyse: jos tahtoo ison ja paljon päästöjä aiheuttavan auton, maksakoon rutkasti enemmän. Minä sinisilmä ymmärsin niin, että näiden kaupunkikuvaan kuulumattomien saastuttajien hinnat tosiaan nousisivat reilusti. Ja siitä seuraisi autokannan muutos vähemmän saastuttaviin, pienempiin autoihin.

Mutta mitä vielä. Mainos ilmoittaa ilouutisen niin pienen perheauton, erityisen pienen sähköauton kuin supermersun ja maasturinkin ostajalle: tuhansien eurojen hinnanalennus.

Ensi vuonna siis ajelevat uusilla, vielä isommilla autoilla – ja joukkoliikenne joutuu entistä tiukemmalle. Ilmeisesti valtiolla on varaa luopua autoilijoiden verotuloista. Outoa, kun kuitenkaan toisaalla ei tunnu olevan rahaa, ei esimerkiksi siellä, missä ihmisistä on kyse.

Veroratkaisun periaate tuntuu oikealta, mutta hallituksen laskimissa on ollut ilmiselvästi kokoomusnappula, jota on viimeiseksi laskutoimitukseksi napautettu. Näin saatiin ah niin ekologinen, mutta oi niin iloinen päätös kaikille, myös niille jotka tahtovat vielä suuremman auton - ja joilla kyllä olisi varaa siitä maksaa kaksinkertaisesti nuo tuhannet alennetut eurot. Jos nimittäin on liian vaikeaa kokonaan kieltää kaupungeista autot, jotka on tarkoitettu sorakuopille.

Tätä hallitusta ovat tietyt järjestöt osanneet lobata, ja tuloksia alkaa näkyä. Verotus muuttuu vauhdilla.

Kirppiksellä

Ystävä on opettanut minut käymään kirppiksillä. Ei vanhojen tavaroiden kauppa tietenkään minulle uusi tuttavuus ollut, olenhan aina ostanut kirjoja divarista ja joskus huonekaluja antiikkiliikkeestä. Mutta kirppis on tuntunut vieraalta paikalta, enkä osannut ajatella ostavani käytettyjä vaatteita itselleni. Lastenvaatteiden ja lelujen kierrätystä olen kyllä harrastanut ystävien kesken silloin, kun lapset olivat pieniä, ja vanhoja vaatteita olen vuosia tottunut viemään keräyspisteisiin milloin SPR:ään, milloin UFF:iin.

Ajattelua on mahdollista muuttaa. Mukavimmaksi kotivaatteeksi on osoittautunut muutamalla eurolla Turun isolta kirpparilta ostamani pitkä salsahame – nytkin se on päälläni.

Eilen olin ensi kerran laittelemassa omia tavaroitani myyntiin kirppispöydälle. Oli hauskaa huomata, kuinka ihmiset tutkiskelivat niitä jo siinä ollessani. Monta tavaraa lähtikin heti jonkun ostajan mukaan. Eräs nainen osti juuri sen huivin, jota minäkin huiveistani mieluimmin pidin, kun vielä voin – nyt oli tekokuituiset myytävä, kun kaulani iho ei niitä enää kestänyt. Kaupanteko tuntui mukavalta.

Monella tavalla voi kierrättää – eikä kirpparitouhu ole niistä lainkaan ikävin, vaikka työtä teettääkin. Saapa nähdä, mitä pöydälle on jäänyt, kun kaksiviikkoinen on lopussa. Mutta eipä tärkeintä olekaan tuotto, vaan tavaroiden kierrätys. Se mikä ei tee kauppaansa kirpparilla, kulkeutuu SPR:n Konttiin.

Me-moodi ja minä-moodi

Lukiolaisia Kilpisjärvellä


Hesarissa arvioidaan filosofi Raimo Tuomelan kirjaa, joka käsittelee ryhmän jäsenenä toimimista. Kirjaa en ole lukenut, vain arvion. Tuomelan ajatukset ovat hyvin kiintoisia aivan arkisen elämän kannalta: työssäni on monia ryhmiä, joita aloin heti pohdiskella Tuomelan esittämistä näkökulmista.

Tuomela esittää, että yksilö voi kyllä toimia ryhmässä vain yksilöllisistä lähtökohdistaan ja omista tavoitteistaan käsin, mutta se ei oikeastaan ole ryhmätoimintaa. Yksilö toteuttaa nimittäin silloin Tuomelan käsittein minä-moodia. Me-moodi on vahvempaa sosiaalisuutta eikä se ole palautettavissa minä-moodiin, sillä ryhmän tavoitteet ovat aina myös erillisiä ryhmän jäsenten yksilöllisistä tavoitteista. Kun toimimme ryhmässä me-moodin mukaan, olemme osa ryhmää, emme vain yksilöitä ryhmässä.

Tuomelan kirjan kritiikin luettuani oivalsin, kuinka hyvä esimerkki koulun oppilaskunta parhaimmillaan voi olla me-moodin mukaisesta ryhmätoiminnasta. Osallistuin ohjaavana opettajana lukiomme oppilaskunnan hallituksen kokoukseen, jossa sorvattiin uudelle oppilaskunnalle sääntöjä. (Viime keväänä nimittäin jaettiin yläasteen ja lukion oppilaskunta kahteen, kummankin koulun omaan yksikköönsä.) Innokkaat lukiolaiset pyrkivät yhteiseen tavoitteeseen ilman omia yksilöllisiä tavoitteitaan. Keskustelu oli vilkasta. Monelta kannalta pohdittiin sitä, mihin toiminnalla pyritään, miten se voitaisiin saavuttaa. Minun tehtäväni oli neuvoa heitä ennen kaikkea siinä, että kaikki ne ideat on mahdollista toteuttaa myös koulun ja kunnankin näkökulmasta. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja opiskelevat nuoret olivat hyvin kiinnostuneita kaikista yksityiskohdistakin. Mitä tarkoittaa yksinkertainen ääntenenemmistö? Mikä on pöytäkirjan ote?

Koulu on näille nuorille muutakin kuin vain paikka, "jossa he suorittavat vaadittavat lukiokurssit saadakseen lukion päättötodistuksen ja josta saatujen tietojen ja taitojen perusteella ovat valmiita kirjoittamaan ylioppilaiksi", siis toteuttavat tärkeitä yksilöllisiä tavoitteitaan tulevaa elämäänsä varten. Se on heidän yhteisönsä, joka on enemmän kuin he yksilöinä yhdessä ovat - siksi he tahtovat olla myös tuota yhteisöä rakentamassa. He tuntevat yhteisvastuuta koko yhteisöstä ja haluavat ideoida ja suunnitella kaikkea sitä, mikä tekee meidän jokaisen päivät koulussamme mukaviksi ja mielekkäiksi.

Iloa kirjamessuista

Kirjamessuilla on kivaa, vaikka siellä on tungosta ja vaikka ei millään ehdi kaikkea, mitä on suunnitellut. On hauskaa kierrellä antikvaarisia pöytiä ja löytää kirja, jota on pitkään etsinyt. On mukavaa istahtaa kuuntelemaan kirjailijaa ja samalla lepuuttaa seisomisesta väsyneitä jalkojaan ja kirjakassien kantamisesta venyneitä käsiään. Jos haastattelija on paneutunut teokseen, voi syntyä oikein syväkin keskustelu. Joka tapauksessa on kiinnostavaa kuulla, mitä kirjailijalla on teoksestaan sanottavaa.

Erityisesti nautin siitä, että tapaan tuttavia ja ystäviä. Muutaman sanan vaihdamme, kenties juomme kahvitkin, ja jatkamme taas kierrostamme. Kohtaamiset kirjojen äärellä tekevät kirjojen rakastajille messuista onnenpäiviä.

Harmillista on se, että esiintyjälavoilla saavat valtaosan tilasta ne kirjat ja kirjailijat, jotka jo muutenkin tuntuvat olevan esillä joka mediassa. Sanotaan, että on runobuumi (mistä sanasta en lainkaan pidä), mutta niin marginaalista runous vain on, ettei sitä juurikaan messuilla päästetä esiin. Perjantaina toki oli ERK:n järjestämä runokavalkadi, mutta muutoin lavat täyttyivät romaanien, elämäkertojen ja tietokirjojen kirjoittajista. Dekkarille oli omistettu kokonainen päivä, vaikka se tulee oikein hyvin toimeen: ei tarvitse kuin vilkaista divarien pöytiä. Siksipä dekkarit tietenkin ovatkin niin esillä; yleisöä varmasti riitti. Onneksi lapsille on omia tapahtumiaan, ja jopa nuortenkirjojakin esitellään.

Eroa messuilla kuitenkin on: kun on pienemmästä tapahtumasta kyse, kuten Turussa ja Tampereella, saavat myös marginaalisemmat lajit ja tuntemattomammat tekijät enemmän tilaa. Mistä johtunee.

Lukemisen ihanuudesta

Olen lukenut aina, jo ennen kuin osasinkaan. Äiti luki, minä istuin tiiviisti kainalossa ja seurasin kirjaa katseellani. Äiti luki meille tytöille Astrid Lindgrenin Melukylän lapsia, Pekka Töpöhäntiä, Topeliuksen satuja. Muistan vieläkin niiden hetkien tiheänrauhallisen tunnelman. Lukuhetket jatkuivat vielä sittenkin kun me kaikki osasimme jo itse lukea.

Kun viisivuotiaana opin itse, lukemisesta tuli minulle yksi tärkeimmistä tavoista olla olemassa. Kirjat olivat turvallisia ja rakkaita ystäviä ja kiinnostavia vieraita, joihin tahdoin tutustua paremmin. Pekka Töpöhäntä oli ensimmäinen itse lukemani kirja, ja ujosta, rehellisestä ja rohkeasta Pekasta tuli minulle rakas. Äidin olikin sen jälkeen helppoa ostaa minulle nimi- ja syntymäpäivälahjoja: uusi Töpöhäntä vain pakettiin, ja minä olin onnellinen.

Lapsuuden lukuhetket olivat maailmojen tavoittamista, mielikuvien ja ajatusten avartamista, yksinäisen olemisen ihanuutta. Enpä tietenkään pikkutyttönä osannut lukemisen merkitystä tuohon tapaan muotoilla, mutta jokaiseen päivääni kirja kuului. Kirjasto oli mielipaikkani, kun oli odotettava koulun jälkeen pianotunnin alkamista. Oppikoulun hyppytunnilla suuntasin askeleeni kirjastoon, ja usein poikkesin myös mummin ja ukin luona kirjoineni, asuivathan he aivan kirjaston naapurissa.

En tehnyt eroa tyttö- ja poikakirjojen välillä. Luin Tiinat ja Tarzanit, Viisikot ja Seljat. Lapsen kannalta on onnellista, että kirjailijat kirjoittavat luomistaan henkilöistä ja maailmoista kokonaisen sarjan. Heidän omista olennoistaan tulee lukijan ystäviä, jotka teoillaan ja ajatuksillaan auttavat kuin ystävät aina. Heidän kanssaan pääsee niihin koteihin, niihin maisemiin ja aikoihin, joihin ei muutoin olisi mahdollista päästä. Seljan perheessä oli monta tyttöä niin kuin meilläkin, mutta kovin erilainen oli Seljan perhe omaani verrattuna. Haaveilin voivani elää kuin Seljan tytöt.

Milloinkahan koittaa se päivä, kun lastenkirjailijalle myönnetään kirjallisuuden Nobel? Ei sitä saanut Tove Jansson, ei Astrid Lindgren, vaikka he tekivät kirjallisuuden hyväksi uskomattoman elämäntyön. Onneksi lapsille kirjoittavat tietävät työnsä tärkeyden ja luovat nykylapsillekin fiktiivisiä ystäviä.

Uuden pihan eläimet

personal.inet.fi/luonto/kurjenkulma/linnut2.htm.

Uudella asuinalueella joutuu tyytymään siihen, että kotipihassa on vain vähän elämää. Tiheä rakentaminen vie eläinten elintilan olemattomiin. Linnut eivät löydä pesäpaikkoja, kun puut ovat vielä niin pieniä ja kun pellot, niityt ja joutomaat ovat supistuneet hyvin vähiin.

Kuitenkin kun aikaisin aamulla hipsin hakemaan lehteä laatikosta, näen usein rusakon loikkaavan pihan pensaasta, jossa se on viettänyt yönsä. Oletettavasti se on entisillä reviireillään. Vaikka rusakoista voi olla kovasti harmiakin, syöväthän ne keväällä istuttamani omenapuun, jollen onnistu sitä hyvin suojaamaan, olen silti joka kerta iloinen niitä nähdessäni.

Talon rakentamisesta on kolme vuotta, ja viime kesänä yllätyin: pihapihlajassa, hädin tuskin minua pitemmässä, kieppui ja piipitti kokonainen tiaispoikue. Ihmettelin, mistä se oli siihen lennähtänyt, eihän missään ollut pesäpönttöä, kun ei ollut sopivaa pesäpuutakaan. Mutta sitten oivalsin: vajan seinässä oli juuri tiaisen mentävä reikä. Sinne olivat tiaiset rakentaneet pesänsä, sinne oli emo muninut munansa ja siellä, seinän sisässä, oli poikue kasvanut.

Kaupungissa on oma luontonsa, ja se löytää kyllä pihapiiritkin, kunhan malttaa odottaa. Viime päivinä olen nauttinut tilhiparvesta, joka pelmahti syömään aronianmarjat pensasaidasta. Enpä minä niillä mitään olisi tehnytkään.