tiistai 30. lokakuuta 2007

Me-moodi ja minä-moodi















Lukiolaisia Kilpisjärvellä


Hesarissa arvioidaan filosofi Raimo Tuomelan kirjaa, joka käsittelee ryhmän jäsenenä toimimista. Kirjaa en ole lukenut, vain arvion. Tuomelan ajatukset ovat hyvin kiintoisia aivan arkisen elämän kannalta: työssäni on monia ryhmiä, joita aloin heti pohdiskella Tuomelan esittämistä näkökulmista.

Tuomela esittää, että yksilö voi kyllä toimia ryhmässä vain yksilöllisistä lähtökohdistaan ja omista tavoitteistaan käsin, mutta se ei oikeastaan ole ryhmätoimintaa. Yksilö toteuttaa nimittäin silloin Tuomelan käsittein minä-moodia. Me-moodi on vahvempaa sosiaalisuutta eikä se ole palautettavissa minä-moodiin, sillä ryhmän tavoitteet ovat aina myös erillisiä ryhmän jäsenten yksilöllisistä tavoitteista. Kun toimimme ryhmässä me-moodin mukaan, olemme osa ryhmää, emme vain yksilöitä ryhmässä.

Tuomelan kirjan kritiikin luettuani oivalsin, kuinka hyvä esimerkki koulun oppilaskunta parhaimmillaan voi olla me-moodin mukaisesta ryhmätoiminnasta. Osallistuin ohjaavana opettajana lukiomme oppilaskunnan hallituksen kokoukseen, jossa sorvattiin uudelle oppilaskunnalle sääntöjä. (Viime keväänä nimittäin jaettiin yläasteen ja lukion oppilaskunta kahteen, kummankin koulun omaan yksikköönsä.) Innokkaat lukiolaiset pyrkivät yhteiseen tavoitteeseen ilman omia yksilöllisiä tavoitteitaan. Keskustelu oli vilkasta. Monelta kannalta pohdittiin sitä, mihin toiminnalla pyritään, miten se voitaisiin saavuttaa. Minun tehtäväni oli neuvoa heitä ennen kaikkea siinä, että kaikki ne ideat on mahdollista toteuttaa myös koulun ja kunnankin näkökulmasta. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja opiskelevat nuoret olivat hyvin kiinnostuneita kaikista yksityiskohdistakin. Mitä tarkoittaa yksinkertainen ääntenenemmistö? Mikä on pöytäkirjan ote?

Koulu on näille nuorille muutakin kuin vain paikka, "jossa he suorittavat vaadittavat lukiokurssit saadakseen lukion päättötodistuksen ja josta saatujen tietojen ja taitojen perusteella ovat valmiita kirjoittamaan ylioppilaiksi", siis toteuttavat tärkeitä yksilöllisiä tavoitteitaan tulevaa elämäänsä varten. Se on heidän yhteisönsä, joka on enemmän kuin he yksilöinä yhdessä ovat - siksi he tahtovat olla myös tuota yhteisöä rakentamassa. He tuntevat yhteisvastuuta koko yhteisöstä ja haluavat ideoida ja suunnitella kaikkea sitä, mikä tekee meidän jokaisen päivät koulussamme mukaviksi ja mielekkäiksi.

lauantai 27. lokakuuta 2007

Iloa kirjamessuista

Kirjamessuilla on kivaa, vaikka siellä on tungosta ja vaikka ei millään ehdi kaikkea, mitä on suunnitellut. On hauskaa kierrellä antikvaarisia pöytiä ja löytää kirja, jota on pitkään etsinyt. On mukavaa istahtaa kuuntelemaan kirjailijaa ja samalla lepuuttaa seisomisesta väsyneitä jalkojaan ja kirjakassien kantamisesta venyneitä käsiään. Jos haastattelija on paneutunut teokseen, voi syntyä oikein syväkin keskustelu. Joka tapauksessa on kiinnostavaa kuulla, mitä kirjailijalla on teoksestaan sanottavaa.

Erityisesti nautin siitä, että tapaan tuttavia ja ystäviä. Muutaman sanan vaihdamme, kenties juomme kahvitkin, ja jatkamme taas kierrostamme. Kohtaamiset kirjojen äärellä tekevät kirjojen rakastajille messuista onnenpäiviä.

Harmillista on se, että esiintyjälavoilla saavat valtaosan tilasta ne kirjat ja kirjailijat, jotka jo muutenkin tuntuvat olevan esillä joka mediassa. Sanotaan, että on runobuumi (mistä sanasta en lainkaan pidä), mutta niin marginaalista runous vain on, ettei sitä juurikaan messuilla päästetä esiin. Perjantaina toki oli ERK:n järjestämä runokavalkadi, mutta muutoin lavat täyttyivät romaanien, elämäkertojen ja tietokirjojen kirjoittajista. Dekkarille oli omistettu kokonainen päivä, vaikka se tulee oikein hyvin toimeen: ei tarvitse kuin vilkaista divarien pöytiä. Siksipä dekkarit tietenkin ovatkin niin esillä; yleisöä varmasti riitti. Onneksi lapsille on omia tapahtumiaan, ja jopa nuortenkirjojakin esitellään.

Eroa messuilla kuitenkin on: kun on pienemmästä tapahtumasta kyse, kuten Turussa ja Tampereella, saavat myös marginaalisemmat lajit ja tuntemattomammat tekijät enemmän tilaa. Mistä johtunee.

perjantai 26. lokakuuta 2007

Lukemisen ihanuudesta

Olen lukenut aina, jo ennen kuin osasinkaan. Äiti luki, minä istuin tiiviisti kainalossa ja seurasin kirjaa katseellani. Äiti luki meille tytöille Astrid Lindgrenin Melukylän lapsia, Pekka Töpöhäntiä, Topeliuksen satuja. Muistan vieläkin niiden hetkien tiheänrauhallisen tunnelman. Lukuhetket jatkuivat vielä sittenkin kun me kaikki osasimme jo itse lukea.

Kun viisivuotiaana opin itse, lukemisesta tuli minulle yksi tärkeimmistä tavoista olla olemassa. Kirjat olivat turvallisia ja rakkaita ystäviä ja kiinnostavia vieraita, joihin tahdoin tutustua paremmin. Pekka Töpöhäntä oli ensimmäinen itse lukemani kirja, ja ujosta, rehellisestä ja rohkeasta Pekasta tuli minulle rakas. Äidin olikin sen jälkeen helppoa ostaa minulle nimi- ja syntymäpäivälahjoja: uusi Töpöhäntä vain pakettiin, ja minä olin onnellinen.

Lapsuuden lukuhetket olivat maailmojen tavoittamista, mielikuvien ja ajatusten avartamista, yksinäisen olemisen ihanuutta. Enpä tietenkään pikkutyttönä osannut lukemisen merkitystä tuohon tapaan muotoilla, mutta jokaiseen päivääni kirja kuului. Kirjasto oli mielipaikkani, kun oli odotettava koulun jälkeen pianotunnin alkamista. Oppikoulun hyppytunnilla suuntasin askeleeni kirjastoon, ja usein poikkesin myös mummin ja ukin luona kirjoineni, asuivathan he aivan kirjaston naapurissa.

En tehnyt eroa tyttö- ja poikakirjojen välillä. Luin Tiinat ja Tarzanit, Viisikot ja Seljat. Lapsen kannalta on onnellista, että kirjailijat kirjoittavat luomistaan henkilöistä ja maailmoista kokonaisen sarjan. Heidän omista olennoistaan tulee lukijan ystäviä, jotka teoillaan ja ajatuksillaan auttavat kuin ystävät aina. Heidän kanssaan pääsee niihin koteihin, niihin maisemiin ja aikoihin, joihin ei muutoin olisi mahdollista päästä. Seljan perheessä oli monta tyttöä niin kuin meilläkin, mutta kovin erilainen oli Seljan perhe omaani verrattuna. Haaveilin voivani elää kuin Seljan tytöt.

Milloinkahan koittaa se päivä, kun lastenkirjailijalle myönnetään kirjallisuuden Nobel? Ei sitä saanut Tove Jansson, ei Astrid Lindgren, vaikka he tekivät kirjallisuuden hyväksi uskomattoman elämäntyön. Onneksi lapsille kirjoittavat tietävät työnsä tärkeyden ja luovat nykylapsillekin fiktiivisiä ystäviä.

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Uuden pihan eläimet















personal.inet.fi/luonto/kurjenkulma/linnut2.htm
.

Uudella asuinalueella joutuu tyytymään siihen, että kotipihassa on vain vähän elämää. Tiheä rakentaminen vie eläinten elintilan olemattomiin. Linnut eivät löydä pesäpaikkoja, kun puut ovat vielä niin pieniä ja kun pellot, niityt ja joutomaat ovat supistuneet hyvin vähiin.

Kuitenkin kun aikaisin aamulla hipsin hakemaan lehteä laatikosta, näen usein rusakon loikkaavan pihan pensaasta, jossa se on viettänyt yönsä. Oletettavasti se on entisillä reviireillään. Vaikka rusakoista voi olla kovasti harmiakin, syöväthän ne keväällä istuttamani omenapuun, jollen onnistu sitä hyvin suojaamaan, olen silti joka kerta iloinen niitä nähdessäni.

Talon rakentamisesta on kolme vuotta, ja viime kesänä yllätyin: pihapihlajassa, hädin tuskin minua pitemmässä, kieppui ja piipitti kokonainen tiaispoikue. Ihmettelin, mistä se oli siihen lennähtänyt, eihän missään ollut pesäpönttöä, kun ei ollut sopivaa pesäpuutakaan. Mutta sitten oivalsin: vajan seinässä oli juuri tiaisen mentävä reikä. Sinne olivat tiaiset rakentaneet pesänsä, sinne oli emo muninut munansa ja siellä, seinän sisässä, oli poikue kasvanut.

Kaupungissa on oma luontonsa, ja se löytää kyllä pihapiiritkin, kunhan malttaa odottaa. Viime päivinä olen nauttinut tilhiparvesta, joka pelmahti syömään aronianmarjat pensasaidasta. Enpä minä niillä mitään olisi tehnytkään.