Syksyllä 2008 UPM ilmoitti lopettavansa Kajaanin tehtaan. Nyt tuota tehdasta ei enää ole, savut eivät nouse piipuista. Rakennukset ovat. Sinne on tullut kaikenlaista pien- ja keskisuurtakin yritystä. Kajaani ei antanut periksi. Työn on jatkuttava, ajateltiin.
Tehdas ehti juuri vuotta aiemmin viettää 100-vuotisjuhliaan. Kajaani-yhtiönä se tunnettiin kaupungissa aina, alkuperäisen nimensä mukaan, ja Tihisenniemelle tehtaalaiset töihin menivät.
Niihin julhiin saivat kutsun kaikki tehtaalaiset, myös eläkkeelle päässeet. Isänikin mietti menemistä, mutta eipä sitten kuitenkaan jaksanut lähteä.
Tehtaalta sai meidän perheemme elannon. Sinne meni isä vähän yli 20-vuotiaana Kajaaniin muutettuaan. Sinne meni myös ukkini; osuusliikeajat olivat ohitse. Ukki teki viimeiset työvuotensa yhtiön sahalla. Sahalla isäkin aloittu, mutta siirtyi myöhemmin valvomaan höyryvoimalla tuotettua energiaprosessia. Se oli raskasta kolmivuorotyötä.
Tehtaalla ovat olleet myös sisareni ja sisareni mies. Lankoni jäi työttömyyseläkeputkeen UPM:n lopetettua. Hänelle kävi hyvin: oli jo ehtinyt työvuosia riittävästi kertyä, eikä terveyskään enää priima ole.
Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin.
Nyt ollaan lakkauttamassa
Opettajankoulutuslaitosta. Se on perustettu yli 100 vuotta sitten, 1900. Silloin oli varaa perustaa köyhään Kainuuseen opinahjo kansakoulunopettajiksi haluaville. Nyt ei ole varaa sitä jatkaa. Seminaarissa on saanut oppinsa tuhannet opettajat, jyskyiksi opettajaopiskelijoita minun lapsuudessani sanottiin. Heidän asuttamisensa toi lisätuloja monille kajaanilaisille, niin myös enolleni, joka vuokrasi yläkerran huoneitaan.
Sata vuotta sitten Kajaani oli uinuva pikkukaupunki, eikä se iso ole vieläkään. Tehtaan ja seminaarin perustaminen tekivät kaupungista todellisen kaupungin, sillä niiden mukana saapui sivistyneistöä, lukeneisuutta, kulttuuria.
Mitä jää kaupungista, kun sen perustat murennetaan?
