Playboyko sanoo, mikä on nainen?

Olen muutaman viime päivän aikana törmännyt mediassa useasti nimeen Playboy. Minun nuoruudessani se oli kallis, kiiltävälle paperille painettu pornolehti, josta ei kuitenkaan julkisesti tuota sanaa käytetty, ja lehden oman näkemyksen mukaan se arvosti naiskauneutta, ei alentanut sitä. Kuitenkin vuosikymmenten ajan sillä on ollut suuri valta siihen, miltä mallit näyttävät. Nykyään sillä tuntuu olevan yhä suurempi valta myös siihen, miltä tavallisten naisten pitäisi näyttää, eikä vain näyttää vaan myös siihen, mitä he saavat olla.

1800-luvulla naisten odotettiin olevan säädyllisiä, pukeutuvan jo lapsena aikuisten vaatteisiin, peittävän aikuistuttuaan hiuksensa ja piilottavan oman sukupuolisuutensa varsin tarkasti.  Toisaalta naiselle kyllä sallittiin myös koristautuminen ja kaunistautuminenkin, tiettyyn rajaan saakka. Me kuvittelemme olevamme hyvin kaukana tuosta ajasta: vapaita toteuttamaan omat mieltymyksemme.  Mutta niin ei kuiteknaa ole.  Meitä säätelevät monet ulkonäkönormit - kenties vielä ankarammat kuin 1800-luvun naista. Hän sentään saattoi säilyttää oman olemuksensa vaatteittensa alla.  Silti meistä kukaan ei varmasti kaipaa noita viktoriaanisia sääntöjä.

Hollantilaisen toimittajan Sunny Bergmanin dokumentti Yli-ikäinen 35-vuotiaana? pysäytti minut, yli 50-vuotiaan naisen. Olen elänyt nuoruuteni 1970-luvulla. Meidän ei tarvinnut ajaa säärikarvojamme, emmekä joutuneet lukemaan naistenlehdistä neuvoja siitä, miten oikea bikinirajaus tehdään. Silti meitä ei pidetty epäsiisteinä, ei-naisellisina.

Playboy-naisen on oltava karvaton, isorintainen, kapealanteinen, sileä. Mutta sen lisäksi hänen on silvottava sukuelimensä, sillä naisen oma alapää ei kelpaa siihen kuvaan, jonka pornolehti on naisesta tehnyt. Entistä useammat naiset alkavat uskoa, ettei voi elää niiden muotojen ja ruumiinosien kanssa, jotka on itselleen saanut.

Dokumentissa haastateltu nainen sanookin, että vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten mallit, jotka olivat silloisia naisihanteita, olivat poikkeuksellisia - heidänlaisiaan oli prosentti, pari naisista - he kuitenkin olivat todellisia, olemassa olevia naisia. Nyt naisihanne on luomus: siloiteltu, leikattu olento, jollaista ei ole olemassa. Silti naisten on tultava hänen kaltaisekseen, on alettava esittää naista, jota ei ole.

Olennaista onkin esittäminen. Normaaliuden rajat kapenevat. Erilaisuutta sallitaan entistä vähemmän. Joku sanoo, mikä on normaalia, mikä epänormaalia. Epävarmuus kasvaa, ja yhä useammat tahtovat muuttaa itseään. Raha liikkuu ja joku rikastuu.

Yhä nuoremmat naiset ovat valmiita kaunistamaan itseään kirurgisesti, siis ovat heihin iskostuneen, ulkopuolelta asetetun kuvan mukaan epänormaaleja, rumia, lihavia, vääränlaisia, ei-haluttavia. Heitä uhkaa työttömyys, sillä vain kauniit ja nuoret menestyvät työmarkkinoilla, ja heitä vaanii epäonni rakkaudessa, koska miehet pitävät vain Playboy-naisista.

Työtä ja miehiä vartenko nainen elää? Vai itselleenkö hän nämä muutokset lopulta tekee, omaa epävarmuuttaan? Mutta miksi hän tuntee itsensä omana itsenään epävarmaksi, vääräksi?

Meidän ei pidä hyväksyä näitä häikäilemättömien rahastajien vaatimuksia. Meidän on nähtävä niiden ohi ja yli: riitämme itsellemme. Onneksi riitämme myös useimmille miehille, vaikka emme Playboy-pupuilta näytäkään. Aivan varmasti riitämme tavallisen naisen näköisinä, ahkerina ja tunnollisina työntekijöinä myös työnantajillemme. USA:n naistenkaan ei tarvitse suostua silvottavaksi, siitä olen aivan varma.

En esitä minää, olen minä.