Tavoitteena valkolakki

Helsingin Sanomat uutisoi tänään väitöskirjatutkimuksesta, jonka mukaan lukiovertailuissa hyvin menestyneet lukiot eivät välttämättä ole tehokkaita.

Tässä uutisessa ei ole mitään uutta pienen (maaseutu)lukion opettajalle, eikä varsinkaan opolle. Kun meidän lukioon tullaan myös 7:n keskiarvolla - jotkut jopa sen alle, kun eivät ole saaneet muuta opiseklupaikkaa - on itsestään selvää, että joudumme tekemään kovasti töitä, että he saavat aikanaan valkolakkinsa. Mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki sen saavat, ja suurin osa saa myös jatko-opintopaikan korkeakoulussa lukion jälkeen.

Se vaatii meiltä kaikilta yhteistyötä. Me tunnemme oppilaamme, he eivät pääse meiltä piiloon (nimittäin joku tietenkin mielellään joskus piiloutuisi, kun jokin kurssi venyy ja vanuu). Olen lukuisien oppilaiden kanssa suunnitellut juurta jaksain opintojen etenemistä, jakso jaksolta, kurssi kurssilta.

Kun opettaa lukion kaikkia oppilaita, - opetan jokaiselle lukioni oppilaalle vähintään kahdeksan kurssia äidinkieltä ja puolitoista kurssia opoa - heidät oppii tuntemaan hyvin. Jokaisen kanssa on tilaisuus palaveerata. Kahden kesken suunnitellaan myös ylioppilaskirjoituksia ja jatko-opintoja.

Totta kai isojenkin lukioiden opettajat ja opot tekevät samaa työtä. Meillä henkilökohtainen ohjaus on kuitenkin välttämätöntä ja työhön itsestään selvästi kuuluvaa. Jos oppilaat tulevat lukioon yli 8:n, joihinkin jopa 9:n keskiarvolla, olisi kai aikamoinen epäonnistuminen, jos heistä ei tulisi ylioppilaita hyvin arvosanoin. Kyllä vain meidänkin huippumme - he, jotka ovat parhailla keskiarvoilla kouluun tulleet - ovat yltäneet huippuarvosanoihin ja jatkaneet opintojaan jopa Harvardissa ja MIT:issä asti. Hyviä oppilaita on mukava opettaa.

Mutta niin on heitäkin, jotka eivät ole arvosanoiltaan niin hyviä.

Opettajan työssä parasta ovat oppilaat ja se, että saa heitä opettaa. Oppitunneilla viihdyn parhaiten, kun koulussa olen.