Surua

En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia. Siitä tunnutaan nyt tahdottavan keskustella iltapäivälehtien keskustelupalstoilla. Keskustelun tason voi jokainen arvata tai käydä lukemassa.

Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava, vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisen kuoleman jälkeen ole tilaa.

Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Helposti lohdutamme läheisensä vastiKään menettänyttä surevaa sanoen: "Elämä jatkuu!" Niin jatkuukin, mutta ei se jatku samanlaisena kuin ennen menetystä. Se muutos on otettava vastaan, menetys on hyväksyttävä. Koska elämä jatkuu ympärillä eivätkä muut sure surevan kanssa, vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

Kun äitini kuoli, olin ensimmäisen viikon kuin mikään ei olisi koskettanut minua. Vain unissani olin hyvin tuskainen. Päivisin piti jaksaa järjestää asioita. Sen tunteen varmasti jakavat kanssani kaikki ne, jotka ovat läheisensä hautajaisia, pankkiasioita, henkilökohtaisten esineiden ja vaatteiden poistamista järjestelleet.

Suru iski täydellä voimallaan, kun olin päässyt hautajaismatkalta kotiin. Kävin töissä, opetin - en usko, että oppilaat minusta juuri mitään erikoista huomasivat, eiväthän he muutenkaan opettajansa henkilökohtaista elämää mieti, ja hyvä niin. Työkaverit eivät juuri osanottonsa jälkeen suruuni kajonneet, enkä muista itsekään siitä noina alkuviikkoina puhuneeni, myöhemmin kyllä.

Mutta kotona se tuntui. En kaivannut sieltä mihinkään, en oikein edes kauppaan. Lapsen vein harrastuksiinsa, ja vietin odotusajan kirjastossa. Siinä olivat minunkin menemiseni. Muun ajan istuin tai makasin sohvalla kirja kädessä - mutta en lukenut. Katse oli kiinni jossakin, mihin en nähnyt.

Niin kului kokonainen kuukausi. Seuraavana kuuna alkoi valon määrä kasvaa, talven selkä taittua. Niin alkoi surukin päästää hiukan otteestaan. Siitä alan jo muistaa jotakin muutakin kuin sohvalla olemisen. Kävin taidenäyttelyssä. Luin. Kotiin tulevan työn tein, nekin rästiin jääneet.

Mutta kokonaisen vuodenkierron olin surun vallassa. Äiti lähti niin yllättäen, en ollut siihen valmistautunut. Annoin itseni surra, laihduin. Suren välillä vieläkin, ikävöin.

Onneksi kukaan ei vaatinut minulta mitään noina aikoina. Perheen huolsin, työni tein kutakuinkin. Se riitti minulle, onneksi se riitti muillekin. Mutta en osannut suruani myöskään juuri jakaa. Vasta muutaman kuukauden päästä aloin puhua siitä kollegalle, joka myös oli menettänyt äitinsä vastikään. Kahdenkeskistä hiljaista puhetta se oli, ja hiljaa oloakin. Se teki hyvää.

Surupukuun en pukeutunut, se ei tullut mieleenikään. Sen verran näkyvillä opettaja on, että oli helpompi olla se, mikä oli ollut ennenkin. Mutta en pitäisi vääränä sitä, että joku pukeutuisi mustiin opettajanakin. Se olisi hänen valintansa, ja siksi aivan oikea.

Tekstin alkuosan kirjoitin Ikkunaiineksen blogiin kommenttina hänen tekstiinsä. Mutta aihe jäi mietityttämään, joten päätin kirjoittaa siitä omaankin blogiini. Kiitos Iinekselle aiheesta.