Kuvassa on Vienan Karjalan Jyskyjärven kylää viime kesänä. Neljä päivää kiertelin ystäväni, oppaan ja neljän muun matkalaisen kanssa karjalaisia kyliä: Vuokkiniemessä, Uhtualla, Haikolassa ja Jyskyjärvellä. Ilmat eivät meitä oikein suosineet, satoi ja oli koleaa. Sen näkee kuvastakin: sade harmaannuttaa kylän heleät värit.
Karjalaiset kylät ovat aivan omanlaisiaan. Harmaat talot on rakennettu lähekkäin. Pihassa on sauna, huussi, aittoja. Peruna- ja kasvimaa, omenapuita, sireenejä. Nurmikkoa ei paljon ole leikattavaksi, sillä se ala, jota ei ole viljelty hyötykasveille, on täynnnään rönsyäviä ja värikkäitä kukkapenkkejä.
Aivan kaikki ei aina ole niin jämptiä, mutta siitä syntyykin elävä kylä kulkijan mieleen. Toisaalta on nähtävissä myös, miten kylien
asukkaat ovat joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään sinne, missä on työtä - monet Kostamukseen.Kuvassa on Haikolan kylää, jossa ei asu enää talvisin kuin muutama asukas. Kylä on rakennuksiltaan kaikkein perinteisin, ja sen kalmismaa on erityisen kaunis. Niityt ovat reheviä, mutta yhtään lehmää ei laidunna niillä. Aitaakaan ei tarvita, se voi lahota kaikessa rauhassa.
Tuossa hiljaisessa kylässä, johon ei autolla aivan perille päässyt, järjestettiin Sommelo-festiaalin konsertti, jossa esiintyi monia kansanmuusikkoja, niin Venäjän suomensukuisia kuin suomalaisiakin. Tunnelma oli tiivis, iloinen ja innostunut pienessä pirtissä - konserttisalia ei kaivannut, oli vain hauskaa, kun esiintyjät olivat niin lähellä.
Siinä konsertissa jatkui se vuosituhantinen perinne, joka on Vienan mailla elänyt. Ja elää noilla mailla edelleen heitä, jotka laulavat niitä lauluja, joita on aina laulettu. Seisoin pitkän tovin Vuokkiniemessä Santra Remsujevan talon luona. Mielessä kulkivat Kalevalan säkeet, Kantelettaren laulut. Siellä, talossaan, 95-vuotias runonlaulaja oli silläkin hetkellä, ja vieläkin hän joskus laulaa, vaikkei enää jaksakaan ottaa vieraita vastaan. Aivan hänen talonsa lähellä on Vuokkiniemen suuren laulajan, Miihkali Perttusen, patsas.
Elävästä runonlaulusta Vienassa on nyt tehty myös väitöskirja. Yksi Pekka Huttu-Hiltusen tutkimuksen laulajia on Santra Remsujeva. Huttu-Hiltunen osoittaa väitöksessään, että runonlaulu elää edelleen, vaikka se on harvinaistunut ja muuttanut muotoaan.
(Klikkaa kuvat suuremmaksi.)
2 kommenttia:
Ovathan Ritvalan helkavirretkin runonlaulantaa, ainakin alkujaan. Taas pääsen helkaneitoja kuulemaan keväällä. Itse teen juuri kandin työtäni helkavirsistä sanaston tutkimuksen näkökulmasta. Katoavaa kansanperinnettä ovat nuo runonlaulajat, valitettavasti. Vinkkinä jos itse et pääse Ritvalaan helluntaina, niin helkavirsiä voi kuulla Ylen eävästä arkistosta, kun laittaa hakusanaksi Ritvalan helkajuhla. Suosittelen kyllä tulemaan itse paikalle kokemaan kulkue ja juhla. Viime vuonna pääpuhujana oli Riitta Uosukainen, 2005 puhujana oli Heli Laaksonen, näin muutamia mainitakseni. Hienoa on sekin perinne kansallispukuisine neitoineen. Harva runonlaulannasta kiinnostunut on kuullut kyseisestä tapahtumasta, ja olenkin saanut valistaa yhtä jos toistakin kirjallisuuden ja suomen kielen professoria. Runonlaulanta on jotenkin niin olennainen osa tätä suomen kielen sointia. Suomen kielen sanat elävät laulettaessa. Suomi on lopulta hyvinkin lyyrinen kieli, vaikka monet väittävätkin suomea kovaksi kieleksi. Runonlaulajat ovat osa juuri sitä syvintä suomalaisuutta, jota pitäisi markkinoida osana suomalaista imagoa. Nyt kun meille sellaista imagoa kerran luodaan!
En pidä ollenkaan mistään imagonrakentamisesta, en mistään. Asiat ovat itsessään tärkeitä, eivät sen vuoksi, että ne olisivat tärkeitä jonkin muun menestyken vuoksi. Se tekee niistä uhreja markkinoiden alttarilla.
Mutta tietoa pitää lisätä, kiinnostusta kasvattaa. Se on tärkeää. Olen toki kuullut Helkajuhlasta jo kauan sitten, varmaan 1970-luvulla, ja moneen kertaan sen jälkeen. Mutta niinpä tosiaan on, etten ole kertaakaan ollut katsomassa. Ensi helluntain aika näyttää kyllä aika täydeltä, siis toukokuun viimeinen viikonloppu. Mutta jonakin seuraavana helluntaina.
Kyllä nykyiset runoilijat ovat muinaisen runonlaulun välittömiä jatkajia ainakin siinä mielessä, että yksi keskeinen pyrkimys on runon sointi ja kuultavuus. Vaikka muoto ja rakenne ovat toiset, ei kieli ole mihinkään hävinnyt. Se on kaiken pohja ja perusta. Onneksi se säilyy.
Lähetä kommentti