En osaa kirjoittaa mitään.Rintaa puristaa.
Nuorilla on paha olla. Elämä ei tunnu tarjoavan mitään, minkä vuoksi elää.
Tällaisia arvottomuuden ja toivottomuuden tunteita on ollut sodan aikaan.
Miksi niitä on nyt, kun yhteiskunta on vauras, kun elämme rauhan aikaa.
Miksi emme osaa olla ihmisiä toisillemme.
5 kommenttia:
Meidän koulussa kaikkien mieltä painaa myös suuri suru ja hämmennys. Katselemme kauhuissamme, miten media käsittelee aihetta, revitellen ja mässäillen. Me kaikki toivomme joskus olevamme parempia journalisteja.
Kunpa joku löytäisi ajoissa heidät, joiden mieli apua tarvitsee.
Kahdeksalta aloitin ykkösten kanssa tunnin juttelemalla eilisestä. Kynttilä paloi. Ei heillä paljon sanoja ollut, hämmennys vain, kysymys: miksi taas, miksi tällaista tapahtuu.
Ja kukapa osaisi vastatakaan. Kun jonkun mieli kulkee niin mustia ratoja, että elämän tavoite on päästä tappajien listan kärkeen suurimmalla uhrimäärällä, sanat kuolevat kurkkuun.
Minä olen sitä mieltä, että vaikka ase ei ilman ampujaa tapa, on silti tehtävä aseen hankkiminen niin vaikeaksi kuin ikinä. Rauhan aikana emme aseita tarvitse, emme kukaan. Lopetetaan ampumaurheilukin, jos sillä ihmishenget säästyvät. On niin paljon muutakin harrastettavaa.
Tiedän, että ajatus on utopistinen, mutta vain utopia voi olla tavoite. Dystopiassa tunnumme nyt elävän.
...mua jännittää, että tulevaisuudessa mä oon yks niistä, joiden pitäis osata auttaa. Ennaltaehkäisemällä ja muutenkin. Maanantaina alkaa seurakuntaharkka, toivottavasti oaan kohdata nuoria...
Ja media... Olivat toimittajat tällä kerralla (kamalaa että pitää sanoa noin, yksikin kerta on liikaa)fiksumpia, eivät repineet paikalla olleita opiskelijoita haastateltaviksi, kyselleet "miltä nyt tuntuu"...
Olen ilmeisesti lukenut ihan eri lehtiä kuin te. En ole nähnyt ylilyöntejä. Noin kauheasta teosta kertovia juttuja on vaikea lukea, mutta niin sen pitääkin olla: teko oli kauhea, miten muuten siitä voisi kertoa.
Paikalle joutuneita journalisteja on helppo arvostella täältä kaukaa. Heidän on kuitenkin pakko löytää sanat, silloinkin kun niitä ei ole, kuten Hilma kirjoitit.
Me tarvitsemme niitä sanoja, tiedon tarve on niin suuri. Jos ihmisille ei kerrota mitä tapahtui, he alkavat itse kuvitella ja huhut saavat siivet. Siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.
Olen miettinyt Hesarin valintaa, käyttää koko keskiviikon lehden etusivunsa Kauhajoen tragediaan: iso, koko sivun yli kulkeva otsikko Yksitoista kuoli verilöylyssä, yli puolen sivun kokoinen kuva koulun eten kynttilää sytyttävästä tytöstä kuvateksteineen, lyhyt tapahtumien uutisselostus, alareunassa isohko kysymys Miksi? jonka alla tappajan kuva ja kuvan molemmin puolin tietoa tekijästä, poliisin maanantaisesta haastattelusta, internetin merkityksestä ja Suomen nousemisesta median ykkösuutiseksi eri puolilla maailmaa toistamiseen samasta aiheesta.
Hesari vain poikkeustilanteissa käyttää etusivunsa uutisaiheistoon, tavallista on myydä se mainostajille. Juuri kukaan, koskaan ei saa kuvaansa Hesarin etusivulle. Matti Saari sai. Mitä se viestii? Minkä signaalin se antaa samoin ajatteleville, samanlaista julkisuutta tahtoville mustasieluisille nuorille miehille (onko naisia, vielä ei ole ollut)?
Minä olisin jättänyt kuvan julkaisematta. Minä olisin jättänyt näyttämättä Ylen uutisissa Matti Saaren You Tubeen laittamat ampumavideot - niitähän näytettiin moneen kertaan tiistai-illan aikana.
Nyt tappaja on saanut - edelleen kuten Jokelan tappajakin - sitä julkisuutta, jota lähti hakemaan, siis yhtenä tavoitteenaan. Historian kirjoihinkin hän varmasti pääsee.
Tällaisia mietteitä median osuudesta. Iltapäivälehtiä en ole lukenut, vain nettiversioita selaillut sieltä täältä. Tiistaina tuli olo, etten tahdo tietää mitään enempää. Riitii kun sain tietää, mitä oli tapahtunut, kuinka monta ihmistä oli kuollut. Mitä muuta tietoa minä tarvitsisin, lopulta.
On tuntunut hirveän pahalta jokaisena koulupäivänä, vaikka koulussa on oltava tasainen, turvallinen aikuinen. Omaa pelkoaan ei saa näyttää, on valettava turvaa nuorisoon, sen minkä vain osaa.
Lähetä kommentti