Aamulehti kirjoittaa tänään tärkeästä asiasta. Se muistuttaa meitä Tsernobylin tuhosta. Toimittaja Ismo Nykänen lopettaa juttunsa viisaasti: "Ehkä sittenkin nykyhistorian tärkein symboli on 04/26 eikä 09/11. Eikä se ole Paul Fuscon syy."Paul Fusco on amerikkalainen valokuvaaja, jonka reportaasi Valko-Venäjältä vuodelta 1997 järkyttää katsojaa.
Suomeen ollaan rakentamassa viidettä ydinvoimalaa, jotkut huutavat suureen ääneen niitä lisää: on saatava kuudes ja seitsemäs, vain sillä tavalla voidaan maailma pelastaa.
Ydinvoima ei pelasta maailmaa, se tuhoaa sen. Ainakin se on tuhonnut miljoonien ihmisten elämän siellä, missä se ei toiminutkaan niin kuin sen piti. Niitä ydinvoimaloita on monta, Tsernobyl on niistä pahin. Sen tuhoista kärsii puoli miljoonaa lasta.
En ole unohtanut niitä huhtikuun lopun päiviä vuonna 1986. Satoi vettä, juoksin bussilta 5-vuotiaan poikani kanssa, olimme olleet muskarissa. Seuraavanakin päivänä satoi. Silloin jo tiesimme jotain, mutta emme kovin paljon. Jotkut tulivat hysteerisiksi, Suomessakin. Jotkut ostivat omia mittareita, joditabletteja hankittiin kouluihin. Pihan hiekkalaatikko oli tyhjä, emme uskaltaneet antaa lasten leikkiä siinä. Toukokuussa sen hiekka vaihdettiin.
Emme ole sairastuneet. Mutta monet ovat, monet ovat kuolleet.
Koulussamme kävi viime viikolla valkovenäläinen kuoro, jonka lapset ovat saaneet perimässään ydintuhon aiheuttaman geenivirheen. He eivät ole eläneet terveenä päivääkään. Lapset lauloivat kauniisti ja olivat iloisia saadessaan viettää muutaman viikon Suomessa ja syödä hyvää ruokaa. Monena vuonna Tsernobylin lapsia on tullut koulukuntani seurakunnan leirikeskukseen viettämään lomaa. He pystyvät matkustamaan, käymään koulua, niin kuin ketkä tahansa lapset. Mutta sitä he eivät tiedä, elävätkö he aikuisiksi tai saavatko he koskaan terveitä lapsia.
Minuun nämä kuvat vaikuttivat. Ei meillä ole oikeutta unohtaa heitä.
Ei meillä ole oikeutta rakentaa lisää tuhoa.
2 kommenttia:
Kylläpä olikin riipaisevia kuvia.
Joskus, kun tätä touhua ydinvoimaloiden yms. jatkuvan kasvun ilmiöiden ympärillä, tulee mieleen historiasta hulvattomasti eläneen kuningattaren tokaisu:
"Meidän jälkeemme vedenpaisumus".
Silloin kun asuin vielä kotona, olin yhtenä kesänä mainitsemasi Tsernobyl-vierailun isosesa. Leivoin lapsille muffinsseja ennen leirille menoa. Oli ihmeellistä huomata kuinka kiitollisia he olivat yhdestä muffinssista. Itse synnyin pari kuukautta ennen Tsernobylia ja kärsin seurauksista. Äiti ei osannut suojella minua sateelta. Kukapa silloin olisi arvannut, että tavallinen sade vielä joskus satuttaa. Minulla on kaikki hyvin verrattuna Tsernobylin lapsiin. Tunnen Tsernobylista ikäiseni pojan. Hän on syntynyt viikon ennen minua. Hän on fiksuimpia ja aidoimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. Täysin terve poika vielä, kuitenkin pelko varjostaa hänen elämäänsä, sillä syöpäriski on valtava. Yksi päivä tuon pojan seurassa tekisi hyvää kenelle tahansa ydinvoiman kannattajalle. Kouluissa ongelmana on se, että kun puhutaan ydinvoimasta, ei puhuta Tsernobylista. Omassa koulussani joskus Kuula siitä jutteli historian tunnilla. Sinäkin joskus siitä puhuit. Kaikki muut vaikenivat. Tsernobylista on vasta 22 vuotta. Tuntuu, ettei kukaan muista. Itse en konkreettisesti tietenkään muista tuota aikaa, mutta isosena toimiminen Tsernobylin lapsille on ollut elämäni raskaimpia ja opettavaisimpia tekoja. En ikinä unohda heitä. Tsernobylissa on lasten sairaala, joka edelleen täyttyy säteilyn vaikutuksesta. 22 vuotta. Ei voi unohtaa.
Lähetä kommentti