keskiviikko 20. elokuuta 2008

Apua vai valvontaa?

Juuri kuulin uutisista, että Haminassa on jokin koulu saanut vakavan uhkauksen ja koulu on suljettu. Eilen uutisoitiin, että valvontakamerat yleistyvät kouluissa.

Niitä on meidänkin koulussamme, sekä sisällä että pihalla. Vielä ei ole riittävästi kokemusta niistä, että voisi ottaa kantaa, ovatko ne rauhoittaneet välitunteja. Ainakin voi toivoa, että ilkivalta vähenee, kun oppilaat tietävät, että kamera kuvaa kaiken ja tekijä paljastuu. Mutta rangaistuksen uhka ole koskaan rikoksia kokonaan lopettanut.

Ongelmia on tietenkin helppoa (vaikkei halpaa!) yrittää ratkoa tekniikalla, mutta en ole lainkaan varma, auttavatko nämä isotveljet meitä. Hirvittää, mihin se voi johtaa - dystopian näen, utopiat ovat yhä kauempana.

Koulu elää yhteiskunnassa, ei sen ulkopuolella. Säästötavoitteet ovat jääneet elämään kouluihin laman jälkeen, vaikka mitään taloudellista syytä siihen ei ole kymmeneen vuoteen ollut. Nämä uutiset kertovat niistä seurauksista, joita nämä vuosien säästöt ovat saaneet aikaan. Koulusta puuttuu se henkilökunta, joka on arkisen koulutyön tukena, niin oppilaiden kuin opettajienkin.

Jos isolla yläkoululla ei ole kuin yksi erityisopettaja eikä yhtään kouluavustajaa, terveydenhoitaja on talossa pari päivää viikossa, kunnan koulupsykologi käy kerran kahdessa viikossa pari tuntia kerrallaan, kuraattori niinä toisina viikkoina saman verran, on helppo arvata, että oppilaiden ongelmista suurin osa jää opettajien hoidettaviksi tavallisilla oppitunneilla ja niiden jälkeen. Ja pitää muistaa, että nykyään tavallisessa luokassa on lähes kaikki oppilaat - erityisoppilaita on joka luokassa - vain vaikeimmat erityislapset ovat omissa kouluissaan. Luokan- ja aineenopettajat eivät kuitenkaan saa koulutuksessaan kuin muutaman opintoviikon verran tietoa erityisoppilaiden opettamisesta, edelleenkään.

Jäljet näkyvät. Siinä vaiheessa kun 18-vuotias kuristaa 15-vuotiaan tyttökaverinsa, ei kannata enää syyttää vanhempia tyyliin: missä olette, miksette puutu asiaan, miksette kysy, kenen kanssa nuori liikkuu. Nämä kysymykset pitää kysyä paljon aikaisemmin, ja ne on kenties kysytty moneen kertaan. Moni äiti ja isä on vuosien mittaan tehnyt kaikkensa, yrittänyt parhaansa, jotta saisi nuorelleen apua, mutta sitä on ollut vähän tarjolla ja vaikeasti saatavilla. 18-vuotias on täysi-ikäinen, hän on täysin vastuussa omista tekemisistään, rikoksistaankin. Yksin ei häntäkään saa jättää.

Koulussa tavoitetaan kaikki nuoret. Siksi siellä pitäisi olla myös paras mahdollinen apu tarjolla mahdollisimman matalan kynnyksen takana, mieluummin ilman mitään kynnystä. Kun nuorella on paha olo, hänen pitäisi voida mennä juttelemaan asioistaan heti jonkun kanssa. Opetttaja toki on olemassa, mutta opettaja ei välttämättä ole aina se, jolle tahdotaan puhua. Hän on koulussa opettamassa ja kasvattamassakin, mutta ei ratkaisemassa oppilaan henkilökohtaisia vaikeuksia, joita on esimerkiksi perheessä tai alkoholinhuuruisessa viikonlopun vietossa.

Sosiaaliministeri Paula Risikko on esittänyt korottavansa nuorten mielenterveyspalveluiden määrärahoja viisinkertaiseksi. Hurraa! Juuri tällaisia tekoja tarvitaan. Mutta. Mutta nekin rahat ovat erillisestä ohjelmasta tähän käyttöön otettuja, riittävätköhän ne jatkuvaan tarpeeseen. Ei näitä ongelmia voi hoitaa silloin tällöin muutaman kuukauden projektilla.

2 kommenttia:

Sininen kirjoitti...

Todella hienoa, että Risikko saa edes jotakin aikaiseksi. Muutama vuosi sitten vasta koulusta valmistuneena ja opettajaksi opiskelevana huoleni nuorista on valtava. Jokelan tapahtumaa ei meillä opettajankoulutuksessa käsitelty mitenkään. Kuitenkin shokkiaalto kävi myös meidän ylitsemme. Kirjoitit siitä, kuinka koulussa pitäisi päästä oppilaiden lähelle. Itse haluan ehdottomasti olla sellainen opettaja, jolle on luontevaa jutella tunnin jälkeenkin. Oman kouluajan muistot ovat huonot siltä osin, että vain harva opettaja jätti kahvitauon väliin ja jäi juttelemaan. Harva opettaja oikeasti neuvoo tai puuttuu mitenkään oppilaan elämään. Kaikissa tapauksissa ei tietenkään voi auttaa, mutta on olemassa oppilaita, joilla menee kotona toddella huonosti. Silloin se ihana ja innostava opettaja voi oikeasti muokata oppilaan maailmankuvaa. Nimimerkillä 'kokemusta on, kiitos vain!'

Leila kirjoitti...

Innoissani minäkin olin kun luin Risikon suunnitelmista. Mutta ne rahat on saatava pysyviksi, sitä kirjoitukseni lopussa mietiskelin.

Olen itse koko varsin pitkän opeurani aikana yrittänyt olla oppilaitteni lähellä, yrittänyt pitää matalaa kynnystä, ja kenties siinä jotenkuten , joskus onnistunutkin. Tänäänkin jäi pari poikaa juttelemaan tunnin jälkeen kurssivalinnoistaan. Opetan lukiossa.

Mutta kun oppilas on yläasteella ja elämä kuohuu, ei opettaja ole aina se, jolle hän tahtoo puhua, vaikka opettaja olisikin luonut hyvät suhteet oppilaisiin, olisi heitä lähellä, ei lähtisi heti helmat tai housunlahkeet liehuen kahville, kun tunti loppuu. Oppilas kenties tahtoo säilyttää opettajan edessä esim. hyvän oppilaan kasvonsa, ja kertoisi viikonloppusekoilunsa jollekulle muulle, silloin kun ne ahdistavat. Se joku muu voisi olla juuri kuraattori tai psykologi. Yksi käynti tämän luona voisi riittää.

Kun oppilaalla menee kotona huonosti, sen opettaja kyllä vaistoaa, jos hän on herkkä oppilailleen ja heidän tavalleen olla läsnä tunnilla. Opettaja, jos tekee työnsä hyvin, myös keskustelee jokaisen luokkansa oppilaan kanssa kahden kesken ainakin kerran vuodessa, lukiossakin. Kyllä niissä keskusteluissa tulee esille myös kotiasiat.

Mutta mitä ylemmäs koulussa edetään, sitä enemmän opettajan on huolehdittava siitä, että hän opettaa myös sisältöjä. Lukiossa ne ovat jo varsin vaativia. Ope joutuu taiteilemaan sen tosiasian kanssa, että hän opettaa sekä oppilaita että asiaa. Parhaassa tapauksessa - ja siihen tietenkin pyritään - opetamme aina molempia.

Kuulostaa uskomattomalta, ettei Jokelaa opekoulutuksessa ole käsitelty. Meidän lukiossamme se torstai oli hyvin erilainen koulupäivä. Olen kirjoittanut niistä päivistä tännekin.

Opettajankoulutus ei vastaa käytännön kouluelämän tarpeisiin, juuri niihin, joissa opettaja on usein avuttomimmmillaan ja jotka ovat vaikeimpia: kodin ja koulun yhteistyöhän, vaikean oppilaan kohtaamiseen, vaativiin tilanteisiin.