Kuuntelin Tapahtumien yössä kirjailija Petri Tammisen haastattelun. Hän puhuu hyvin samoin kuin kirjoittaa: lyhyin lausein, tosia sanoja, jotka alkavat hitaasti hykerryttää. Ostin hänen uuden kirjansa Mitä onni on ja luin sen saman tien.
Mieskertoja on kirjailija, joka yrittää kuvataiteilijaystävänsä kanssa ottaa selvää onnen olemuksesta, mutta yritykseksi jää. Hieno ajatus kuitenkin kypsyy hänen mielessään: onni on pyöreä. Kirjailijan tytär sanoo, että onni on tunne. Voikohan onnesta kovin paljon tarkempaa sanoakaan. Mutta romaanin kirjailija yrittää, ja siitä yrityksestä syntyy haikeanhauska romaani. Mitä onni on on romaani miehestä, jota onni pakenee.
Tammisen romaanissa on lukuisia lauseita, joita tekee mieli lukea ääneen jollekulle, että saisi nauraa yhdessä, että saisi ajatella ajatuksen vielä kerran. Naurattavien lauseiden, ajatusten, kepeästi väreilevän pinnan alla piilee syväntumma pohjavirta, jonka lukija oivaltaa juuri silloin, kun nauru on korkeimmillaan.
Pohjois-Pohjanmaan miehet eivät ärsyynny, kun heitä ärsyttää. Heitä ei näköjään lainkaan liikuta se, mitä toiset heistä ajattelevat. He hyväksyvät itsensä. Tämän riippumattomuuden he ovat saneet syntymälahjaksi, hengittäneet sisäänsä pohjoisen ilmanalassa, metsissä ja soilla, varhain aamulla ja iltahämärissä, samaan aikaan kun me kaupunkilaiset olemme katsoneet aamutelevisiota ja iltatelevisiota.
Seisoin vain ja katselin. Niin kuin niin monena iltana. Niin kuin monet miehet pihoillaan, paossa jotakin tai kuin eksyneenä. Polttamassa tupakkaa. Imemässä tumpusta lunta. Pyyhkimässä nenää hihaan. Huutamassa äitiä ikkunaan. Mutta kukaan ei tule.
Tamminen viittasi haastattelussa muutamaankin kertaan Veikko Huoviseen. Naiset ovat kultia, on Huovinen sanonut. Tamminen sanoi jotenkin näin: naiset hoitavat kaiken, juuri mikään ei muuttuisi, jos miehet poistettaisiin. (Tämä ei ole sanatarkka sitaatti, muistinvaraisuus on petollista, aina voi muistaa väärin.) Huovisen huumorin Tamminen myös mainitsi, kielestä syntyvän.
Sattumoisin olin juuri lukenut Huovisen esikoisen, Hirrin (1950). Siinä ei monta naista ole. Miehet ovat etupäässä kainuulaisia metsässä eläjiä, pari muualta tullutta oppinuttakin. Näitä Huovinen heittelee mennen tullen, elämä ei armoa anna. Miehet tekevät: metsätöitä, tupahommia, ajatustekoja. Hirrissä huomiotani kiinnitti erityisesti kieli. Huovinen kuvaa kainuulaista luontoa tarkoin sanoin, moninaisin kuvin, herkästi ja hellästi. Rakastavasti:
Pakkasilta loi pienelle salojärvelle omituisen valonkajastuksen. Yötä pakeneva aurinko päärmäili taivaanrannan pilvet kuparireunuksin. - - Kahlittu järvenselkä oli salaperäisen vihreä; se sai värinsä taivaan kylmästä ulapasta. (Novellista Nälkävuosina)
Huovinen ymmärtää miehiään, heidän elämänsä on kovaa:
Jos olikin vaivaa tervanpoltosta, niin pahempi oli matka Ouluun. Parhaaksi kesäsydämeksi lähtivät miehet soutamaan, vaikka kotonakin olisi työtä riittänyt. Soudapa sitten Iivantiira ja Lentua, laske Lentuan kosket. Kisko taas Ontojärvi raskasta venettä, laske Ontojoen kosket. meloskele sitten Sotkamon Kiimasjärvet ja Nuasjärvi. Kajaanin koskista selvittyäsi on edessä aava Oulujärvi ja toinen mokoma Vaalan koskia ja Oulujokea. Kun perille pääset, niin köykäiseksi havaitaan raatamisesi arvo. (Novellista Tervansoutajat)
Noilla järvien rannoilla olen joskus ollut minäkin, kosket eivät enää virtaa vapaana kuin Lentualla. Kainuulaiselle lukijalle Huovisen teksti alkaa elää maisemina.
2 kommenttia:
Itsekin olen Hirrin kerran lukenut. Vaivaamaan jäi voimakas vaikutelma Haanpään ihailusta, kolme pistettä esiintyy aika usein...
Mutta kasvoihan Huovisesta sittemmin ihan omaperäinen kirjailija.
Kasvoipa hyvinkin. Nuori oli Huovinen Hirriä kirjoittaessaan, mutta innostunut oppimaan.
Kyllä Haanpään vaikutus näkyy, kansanmiehet henkilöinäkin molemmilla. Hirrissä ei vielä ole juuri lainkaan Huovisen huumoria, pikemminkin Hirrin novellit ovat romanttisia, maalailevia ja jotenkin henkilöitään ylenmäärin kunnioittavia. Vaativia aiheita on nuori Huovinen Hirriin valinnut: nälkävuodet, tervanpolton. Mutta on siellä jo Konstakin.
Jaa-a, kolme pistettä... Näkyy olevan repliikeissä.
Minun makuuni Huovinen on parhaimmillaan juuri novelleissaan. Puukansan tarinasta olen myös pitänyt kovasti. Viimeisenen, Pojan kuolema kosketti, koruton kertomus pojan kamppailusta elämän vaikeuksissa ja isän avuttomuudesta elää hänen rinnallaan.
Lähetä kommentti