Matkalla Kuopiossa ja Bengtskärissä

Minna Canthin talo, Kanttila, jossa Minna asui ensin lapsuus- ja nuoruusvuosinaan 1853 - 1863 ja uudestaan leskeksi jäätyään 1880 - 1897 ja jossa hän kirjoitti valtaosan tuotannostaan, on surullinen näky. Kukaan ei tunnu tietävän, mikä sen kohtalo on. Talo on käyttämättömänä, rapistuu ja päästetään ilmeisesti niin huonoon kuntoon, että "ainoaksi vaihtoehdoksi" jää purkaminen. Kuvassa talon Kuninkaankadun puoleinen osa, jossa oli aikanaan Minnan asunto ja sekatavarakauppa (sen ovi oli talon kulmassa). Minna Canthin kadun puolella oli lankakauppa, jota Minna hoiti kirjoittamistyönsä lisäksi ja josta ansaitsi elannon perheelleen: seitsemälle lapselleen, äidilleen, veljelleen ja itsellleen.

Kadun toisella puolella on valokuvaaja Viktor Barsokevitschin talo, jossa nykyisin toimii VB-valokuvakeskus. Barsokevitsch (1863-1933) kuvasi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Kuopiota, kuopiolaisia ja lähiseutuja neljän vuosikymmenen ajan. Siellä on paraikaa meneillään upea Henri Cartier-Bressonin valokuvien näyttely. Näin pitää vanhoja arvorakennuksia hoitaa ja ylläpitää. Talon pitää elää - vaikkei hyvin hoidetuissa museoissakaan mitään vikaa ole. Mutta aina kun talossa on kunkin ajan elämää, yleisölle avointa ja sitä kiinnostavaa, talo saa sen kaiken arvon, jonka se ansaitsee.

Voisiko Kanttilasta tulla Kuopion Kirjan Talo? Kirjailijoiden keskus, kenties residenssi savolaiselle kirjailijalle muutamaksi vuodeksi kerrallaan, keskustelu- ja näyttelypaikka. Ja mitä kaikkea muuta.

Bengtskärissä oli kaunista! Meri oli sininen, majakka ylväs. Vesi näyttäytyi taas uusissa väreissä.

Vilvoittavissa vesissä

Tällaisina päivinä minä, joka en ui ollenkaan mielelläni, vaikka veden äärellä viihdynkin, olisin mielelläni vedessä juuri tuohon tapaan kuin ulpukka: kahlaisin siellä niin että pää keikkuisi reilusti pinnan yläpuolella, ylävartaloa myöten, ehkä vetäisin muutaman uintiliikkeenkin.

Onnea Ulla ja Ulpu!
Erityisesti serkku-Ulla sekä ystävä-Ulla, joka tahtoisi uida aina, ainakin joka päivä.




















Kotijärveni Iidesjärvi oli tänään iltapäivällä hiljainen. Sorsat pyllistelivät ruoan etsinnässä ja uiskentelivat laiskasti, lokit kirkuivat satunnaisesti ja pääskyset lentelivät veden ja ruovikon yllä.



















Uimimen ei Iidesjärvellä onnistu kuin vesilinnuilta, kuten kuvassa olevilta nokikanoilta, heinäsorsalta ja lokilta. Mutta niille se onkin mitä mainioin, vilvoittava vesi.

Veden väri

Vietin viikon Kulkemusjärvellä. Vuokramökin ihanuus on se, että näkee Suomea. Uusia rantoja, uusia vesiä.

Vesi on mökkielämän tärkein elementti.

Veden väri muuttuu jatkuvasti tuulen, valon, heijastusten mukaan.

Mahtavalta Linnavuorelta katsoen Linnavirran vesi hohtaa teräkseltä helteisenä kesäpäivänäkin - miltä mahtaakaan näyttää syysmyrskyssä.



































Ei ole ihme, että muinaiset suomalaiset rakensivat puolustustaan juuri tällaisille paikoille. Jääkausi on totisesti vaikuttanut maisemaan. Muinaiset henget liikkuivat kallioilla: ajatus tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten jalanjäljissä kulkemisesta huimasi mutta samalla tunsin ihmeellisten voimien siirtyvän minuun. Sitten vasta alkoikin huimata, ja oli kiireenvilkaa siirryttävä kallion reunalta kauemmas kuvaamaan. Pudotusta oli kymmeniä metrejä.
























Korento järvisätkimen heteitä maistamassa.



















Isokoskeloiden lento.



















Kuikkaperheen päiväretki auringon kilossa. Tai pikemminkin herraseurueen, sillä emot lienevät olleet hautomassa. Pieniä kuikanpoikia ei näkynyt. Sen sijaan ruovikossa lymyili kaksi pikkuista telkänpoikaa, mutta telkkäemoa en nähnyt.



















Ulpukat rantavedessä keskipäivän helteessä.



















Laulujoutsen tuli aamiaiselle matalaan lahdelmaan, auringon kimallukseen.




















Joka ilta veden väri oli eri.