Kevätkiireitä ja Facebookia

Ylkkärit on korjattu, mutta ylkkärit jatkuvat - siis koululla ja oppilailla. Nämä viikot ovat niin työntäysiä, etten edes yritä päivittää tätä blogiani kun en ehdi kuitenkaan ajatella.

Pidän työstäni, pidän näistäkin viikoista, vaikka ne vaativatkin kaiken energian. On aina yhtä innostavaa lukea abien esseitä: he osaavat, he ajattelevat. Yksi innostuu taidekuvista, toinen runoista, kolmas novellista, neljäs pohtii nuorten itsenäistymistä Suomessa ja Intiassa, viides ruotii syitä siihen, miksi Lähi-itään ei saada rauhaa.

Tehtävät eivät ole helppoja. Aikaa on kuusi tuntia ja paikkana koulun juhlasali; niissä oloissa on synnytettävä ehyt ja kiinnostava teksti. Joka kerta ihailen sitä intensiteettiä, jolla abit työhönsä tuossa tositilanteessa paneutuvat.

Oli aiheissa taas sekin tehtävä, jolla riman voi alittaa. Tänä keväänä se oli "Mihin tarvitsemme Facebookia?", joka lienee kevään suosituin aihe. Kyllä siitäkin omaperäisen ja syvällisen esseen saa aikaiseksi, mutta useimmiten siitä syntyy luettelo niistä kaikista mukavista tavoista viettää aikaa tuolla suositulla sivustolla, jolle liki jokainen abikin on rekisteröitynyt.

Niin olen minäkin. Neljä viikkoa olen tutustunut Naamakirjan ihmeelliseen maailmaan, enkä kyllä tiedä, mihin sitä tarvitsen. Ystäviä tapaan muualla, Fb:ssä on kavereita - ja niitä näyttää minullakin olevan enemmän kuin olen milloinkaan osannut kuvitella.

Toisaalta olen kyllä tavoittanut Fb:n avulla muutaman vanhan tutun, johon en kenties muuten olisi tullut ottaneeksi yhteyttä. Mutta eipä yhteys Facebookissakaan kovin ihmeellistä ole: muutama kommentti toisen seinälle, synttärionnittelut tai pari yksityisviestiä. Mutta minähän sen tietenkin ratkaisen, millaisia yhteyksiä ihmisiin pidän.

Ei Fb pyrikään muuhun kuin pinnalliseen yhteydenpitoon. Turha siltä on enempää odottaa. Ystävät ovat toisaalla - he ovat kahvilassa, työpaikalla, kotona iltaa istumassa, teatteriseurana, puhelimen toisessa päässä. Heitä ei tarvitse moikata Naamakirjassa.