Hallitus valmistelee lainsäädäntöä, ja eduskunta päättää lait. Näin suomalainen poliittinen järjestelmä toimii - periaatteessa. Kansalainen toivoo, että se toimii niin myös käytännössä, onhan hän äänestänyt eduskuntavaaleissa, mikä on hänen oikeutensa vaikuttaa demokratiassa.
Tämä Vanhasen ja Kataisen hallitus alkaa näyttää siltä, ettei sen tarvitse välittää eduskunnasta, eikä siis äänestäjistä. Vanhanenhan on moneen kertaan ilmoittanut, että hän aikoo jatkaa pääministerinä seuraavienkin eduskuntavaalien jälkeen, vuoteen 2015.
Eduskunta käsitteli eilen tärkeitä asioita, juuri niitä, joita hallitus on valmistellut ja tärkeinä pitänyt ja joista eduskunnan pitää voida keskustella: yliopistolakia ja työeläkeiän muutosesitystä. Molempia esityksiä hallitus on valmistellut siihen tapaan, että ne, joita ne koskevat, tuntevat itsensä petetyiksi.
Yliopistoväki on noussut poikkeukselliseen kapinaan. Miten voisikaan hyväksyä sitä, että ylimmän riippumattoman tutkimuksen ja opetuksen ylintä päätösvaltaa käyttää yrityselämästä valittu hallitus. Niinkin on mahdollista käydä.
Me 50-luvulla syntyneet alamme miettiä, mahdammeko päästä eläkkeelle ollenkaan, sen verran moneen kertaan työelämän aikana on meidän tulevaa eläkeikäämme muutettu. Tähän asti (90-luvun muutosten jälkeen) olen luullut pääseväni eläkkeelle, kun olen 64 vuotta 4 kuukautta vanha, hallituksen esitys lisää siihen vielä 4 kuukautta. Nuorempien eläkeikää en ala edes arvailla, tämän vuoden ylioppilaat voivat kenties saada eläkettä 75-vuotiaana.
Hallitus kuitenkin osoitti, ettei kansanedustajien kysymyksillä ja niistä syntyvällä keskustelulla ole sille merkitystä: poissa eduskunnan täysistunnosta olivat niin Vanhanen, Katainen kuin Hyssäläkin, siis juuri ne ministerit, jotka eläkelakia ovat tärkeimmin valmistelemassa. Heitä ei taida kiinnostaa, mitä mieltä kansa edustajiensa välityksellä asiasta on.
Yliopistolakikeskusteluun osallistui vain ministeri Virkkunen, muu hallitus oli jossakin muualla. Ei taida hallitusta kiinnostaa. Ministeri Virkkunen tuli lauantaina TV1:n Ykkösaamussa toimittajan moneen kertaan tivattua sanoneeksi, että opintotukea olisi syytä korottaa, että opiskelijat voisivat paneutua opintoihinsa paremmin.
Nyt sitten ollaan jotain tekemässä: palataan opintolaina-aikaan. Näinköhän hallitus ajattelee kannustavansa opiskelijoita. Näinä aikoina opintolaina tuntuu rangaistukselta. Ajat ovat niin kovin toiset kuin ne 70 - 80-luvun vuodet, joina Vanhanenkin opiskeli omaa yliopistotutkintoaan toista kymmentä vuotta. Ne lainat söi inflaatio.
Demokratia ei toimi sanelu- ja salailupolitiikan keinoin, niin kuin Vanhanen tuntuu ajattelevan.
Toivon, että Vihreät räksyttäisivät hallituksessa entistä enemmän juuri siihen tapaan kuin Outi Alanko-Kahiluoto teki yliopistolaista keskusteltaessa. Siihen vihreitä on varmasti äänestettykin.
7 kommenttia:
Noista 70-luvun opintolainoista sananen - minulla oli niitä täysi määrä, ja maksoin niitä takaisin kymmenen vuotta, niin että alkuun ensimmäisistä opettajanpalkoistani meni lainaerän maksuun valtaosa tilistä. Jouduin lainaamaan äidiltäni rahaa muuhun elantoon, vaikka tein täysipäiväistä äidinkielenopettajan työtä keskiasteen oppilaitoksessa.
Minua siis tuo opintolainanmaksu kirpaisi todella tuntuvasti, enkä huomannut inflaation vaikutusta osallani.
Ihmettelenkin näitä alituisia viittauksia sen ajan inflaatioon. Keitä ne oikein koskivat ne inflaation velansyömiset? Eivät ainakaan akateemista opintovelkaista yksinhuoltajaäitiä, joka kuitenkaan palkkansa vuoksi ei saanut mitään ylimääräisiä tukia mistään, vaan maksoi lisäksi kalleimman lukituksen päivähoitomaksua. maksoin siis opintolainan korkoineen takaisin pennilleen ja viimeisen erän maksupäivä oli suuri juhlapäivä - saisinhan vihdoinkin mahdollisuuden oman asunnon hankkimiseen.
En tiedä, milloin olet opintosi aloittanut. Minä aloitin 1977. Lainarahalla opiskelin kuusi vuotta, ja velkaa kertyi 60 000 markkaa. Maksoin niitä kymmenen vuotta, markalleen. Opettajan palkalla minäkin ne maksoin, kaksi kertaa vuodessa. Korot ehtivät nousta aikamoisiksi 90-luvun alkuvuosina. Mutta kyllä minä ne jaksoin maksaa, ja olen sitä mieltä, että se ei kuitenkaan ollut aivan mahdoton rasitus silloisessa taloudessani, siis 80-luvulla. Paljon pahempia olivat ne 90-luvun lamavuodet, kun maksoin asuntolainaa, korko pahimmillaan 16 %, autolainaa -
auto oli ollut ostettava, että pääsin töihin - ja niitä opintolainani rippeitä. Jos olisin ollut kaukaa viisas olisin kuolettanut opintolainani 80-luvulla. Mutta en ollut.
Inflaatio auttoi niitä, jotka olivat ehtineet aloittaa 70-luvun alkuvuosina, sillä jätti-inflaatiohan tuli monien lainanottajien pelastukseksi öljykriisin mukana. Inflaatio laski sitten vuosikymmenen lopulla, joten minunkaan lainapääomaani ei inflaatio enää sulattanut samaan tapaan kuin vuosikymmenen alussa opintonsa aloittaneiden.
Maksoin opintovelkaani siis vuosina 79 - 89 (muistinvarainen tieto, mutta suunnilleen, kun lainaa ei tarvinnut maksaa ensimmäisenä vuonna), ja oman asunnon hankintaan pääsin siis vuonna 89. Lainani oli sinun summaasi hiukan pienempi.
En tiedä sitten, mihin väliinputoajien rakoon osuin, mutta rahani olivat todella tiukalla maksaessani kaikista yhteiskunnan palveluista aina korkeimman taulukon mukaan ja saamatta mitään tukia, mm. veroprosenttini oli jossain myöhemmässä vaiheessa 42.
Olen aina tuntenut, mitä on olla valkokaulusköyhälistöä, jota ei useimmille ole olemassakaan.
Väliinputoaja olen minäkin tuntenut monesti olevani, niin noissa eläkepäätöksissäkin. Osuin siinä juuri semmoiseen rakoon, etten saanut edes lukionopettajan pidempää eläkeikää, 63 vuotta, vaan vielä pitemmän. Eikä sekään tunnu hallitukselle riittävän.
Meidän aikaan opintolaina oli kuitenkin sillä tavalla oikeudenmukaisempi kuin nykyaikaan, että me yleensä saimme työtä nuorina maistereina, omalta alaltamme. Tosin tuntiopettajina, väliaikaisina, mutta kuitenkin. Minä olen saanut säännöllistä kuukausipalkkaa elokuusta 1985. Se on tuntunut aina turvalliselta, vaikka olen joutunut kerran lomautetuksi ja pariin kertaan luopunaan kunnan heikon taloustilanteen vuoksi lomarahoistani - juurikin niinä 90-luvun lamavuosina.
Suurinta päivähoitomaksua minäkin maksoin työvuosinani, mutta opiskelijana sain ilmaisen perhepäivähoitopaikan esikoiselleni. Se oli suuri tuki.
Nykynuoretkin maksavat yleensä suurinta päivähoitomaksua, he maksavat hurjasti asunnoistaan, asuvatpa vuokralla tai omassa, heillä on monia sellaisia kuluja, joita meillä ei ollut - tietotekniikasta esimerkiksi. Opintolainajärjestelmä on nykyään aivan erilainen kuin meidän aikaan, jolloin korkotuki sentään oli varsin hyvä.
Totta tuo senaikainen työnsaanti. Minäkin sain töitä heti, ja olen eläissäni hoitanut vain kahta äidinkielen opettajan virkaa, ensimmäistä vain vuoden, toista sitten lopun työikääni.
Oma tytär on myös fil.kand., mutta ei ole saanut alansa pysyväsistä työtä, koska kasvatustieteen opinnot puuttuivat. Nyt hän suorittaa niitä parhaillaan. Saapas nähdä, irtoaako mistään virkaa, kun toisaalta puhutaan, että opettajapula on kova, ja toisaalta sanotaan, että virkoja ei ole. Hän on kyllä varmaan tyytyväinen alkuun pätkätöihinkin.
Niin, pieni korjaus: ensimmäinen opettajan paikkani Turusssa oli uskonnon opettajan paikka. :)
Minulla kun on uskotontotieteen arvosana, ja hoidin sitä opintojen loppuvaiheessa.
Monet nuoret maisterit ovat vuosia pätkätöissä, niin meidän koulussakin. Mutta kärsivällisyys yleensä palkitaan: kun on hyvin hoitanut sijaisuutensa ja tuntiopettajuutensa, viran saa, kun sellainen vapaaksi tulee. Kyllä työnantaja palkkaa tutun hyvän työntekijän mielellään.
Mutta niitä virkoja vain ei usein vapaudu, me opettajathan olemme tosiaan työpaikkauskollisia. Eläkkeelle työstämme jäämme. Kuntapäättäjä miettii jokaisen viran täyttämistä tarkkaan: jos tullaan toimeen ilman vakinaista viranhaltijaa, ei virkaa vakinaisteta. Sitä on jatkunut kaikki nämä vuodet 90-luvun lamasta alkaen. Ei hyviä vuosia siinä mielessä ole ollutkaan - eikä tulevaisuus yhtään paremmalta näytä, pikemminkin päinvastoin.
Lähetä kommentti